No, kaduttaako?

Internetin uutisvirta tarjosi tänään seuraavaa: Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan? Ei mitään uutta ja mullistavaa, lähinnä sitä, mitä ajattelinkin. Kaikkea mikä on jäänyt tekemättä. Ihmiset eivät kadu sitä, mitä tekivät, vaan sitä, minkä jättivät tekemättä.

Ilmpulsiivisesti toimivat ihmiset leimataan helposti. On outoa tehdä asioita suunnittelematta tai hetken mielijohteesta. Yleisesti hyväksyttävämpää on suunnitella asioita etukäteen, minkä johdosta asiat jätetään helposti tekemättä. Tai voihan kyse olla siitäkin, ettei unelmaa haluta rikkoa. Jos unelmia toteutetaan, ne realistisoituvat eivätkä ole enää yhtä vaaleanpunaisia. Todellisuus on harvoin vaaleanpunainen.

Mitä minä tulen katumaan? En halua myöntää katuvani montaakaan asiaa. Haluan pysyä uskossa, että olen tyytyväinen nykytilanteeseen, koska kaikki päätökset, tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat saaneet minut tähän pisteeseen. En halua jossitella missä olisin, jos olisin tehnyt jotain toisin. Mutta en myöskään voi sanoa olevani itseeni täysin tyytyväinen. Sillä, mitä en ennen tehnyt, haluan vaikuttaa tulevaan. Olen ollut tutustumatta ihmisiin ujouden vuoksi. Olen ollut kehumatta ihmisiä. Olen jättänyt sanomatta asioita, jotka nykyisin sanoisin. Mutta se oli sitä aikaa. Nyt tiedän, että asioita on mukavampi tehdä kuin jättää tekemättä. Niinpä ryhdistäydyn ja teen asioille jotain.

Harvoin mikään pahasti sanottu asia jää kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tai kysytty kysymys, johon ei saanut haluamaansa vastausta. Mutta hiljaiseksi jääminen saa aikaan jossittelua. Mitä jos olisinkin tehnyt toisin? Mikset tehnyt? Kukaan ei pidä ihmisistä, jotka haikailevat menneeseen. Se pitää jossain vaiheessa oppia jättämään taakseen ja keskittyä nykyhetkeen. Vaikka palatakseni linkkiin ymmärrän kyllä hyvin, ettei kuolinvuoteellaan halua olla nykyhetkessä. Varsinkaan jos se on kovin yksinäinen ja kivulias.

Asiasta toiseen, nyt on syksy. Musiikkimakuni muuttuu vuodenajan mukaan. Tänään radio soitti minulle Anssi Kelaa ja Kotiteollisuutta. Ne tuntuivat sopivan hetkeen täydellisesti. Kesällä en olisi välittänyt kummastakaan juurikaan. Kesä on pirteille biiseille. Meneville biiseille. Kesälle sopii Orkestar Bordurka ja Turisas. Kesään sopii iloisen melodiset biisit aamun varhaisille tunneille, jolloin ulkona on viileää ja kosteaa. Mutta syksy... Syksyllä olen avoin kaikelle soljuvalle musiikille. Avoin musiikille, joka kuiskaa salaisuuksia korvaan. Syksyyn sopii sunnuntain rauhallinen tunnelma, jolloin voi kävellä keskellä oransseja lehtiä ja ihmetellä auringonpaistetta. Syksyyn sopii Olavi Uusivirta ja Pariisin kevät. Musiikki, jonka tahti sopii kävelyvauhtiin.

Vuodenaikojen musiikkiin liittyy vahvasti muistot. Beatles on minulle kevään tai alkusyksyn musiikkia. Beatles tuo mieleen lukioon aamulla pyöräilyn, kun on valoisaa ja lämmintä, mutta kumminkin viileää. Energia ja hyvä fiilis. Monet menevät kappaleet yhdistän kesään, koska niitä on luukutettu kesällä Z:n kanssa. In the summertimen yhdistän metriseen lumihankeen juoksemiseen, koska tein niin joskus.

"Mitä musiikkia sä tykkäät kuunnella?"

"ei tartte auttaa!"

Naiset ovat pelastettavia prinsessoja, jotka eivät itse voi edes huudella ruusunpiikkien ympäröivästä tornista rohkaisevia sanoja pelastajalleen. En hyväksy. Kapinoin! Minä haluan olla nainen kuin Muumimamma. Tai jopa kuin Muumimamman äiti! Hän, jonka puoleen käännytään, jos on ongelmia (isoäidin muistikirja, tiedättehän). Hän, joka pitää kaikki ohjakset käsissään. Vahva ja itsenäinen nainen.

En yleensä suostu myöntämään olevani heikompi. Ehkä tämä juontaa juurensa veljiin: piti mennä perässä ja olla samanlainen. Kuitenkin on muutamia asioita, jolloin heikompi sukupuoli lyö puulla päähän. Yksi niistä on purkkien avaus. Minua turhauttaa valtavasti, jos en saa purkkien kansia auki. Tänään oli jälleen yksi (kaverin sulkema) purkki, joka ei vain auennut. Turhautti. Myöhemmin turhautti, että tiskaus oli saanut minut niin väsyneeksi. Kummakos tuo, jos on edelleen kuumetta. Mutta ei, en halua myöntää, etten pystyisi tekemään tavallisia asioita riippumatta siitä olenko kipeä vai en. 

Kai sitä välillä voisi myöntää, ettei pärjää. Sisäistän sen, mutta silti se on kovin vaikeaa. Ihan kuin olisi heikkoutta pyytää apua.

Toinen tilanne, jolloin tunnen olevani varsin autettava, on se, kun olen eksynyt. Eksynyt ja vailla taistelutahtoa. Eksyn usein, mutta yleensä otan sen vain haasteena löytää oikea tie. Mutta toisinaan tunnen itseni tavattoman eksyneeksi ja haluaisin vain, että joku ottaa kädestä ja sanoo minne pitää mennä. Ensi viikonloppuna minun pitäisi löytää jonnekin pääkaupunkiseudun suunnalle enkä oikein tiedä minne. Hetken jo pelkäsin, että joudun oikeasti itsenäisesti löytämään sinne tieni, mutta onneksi omistan ystäviä, jotka auttavat, kun selitän, että tunnen Helsinkiä suunnilleen yhtä hyvin kuin Tukholmaa. Huonosti.

Hyvä Veli aloitti tänään ohjelmansa Gay barilla. Sen radio-ohjelman tyyli on muuttunut huomattavasti ohjelmapaikan muutoksen jälkeen. Pidän siitä edelleen, mutta kaipaan laiskoja sunnuntaiaamuja, jolloin saattoi kuunnella laiskaa musiikkia ja käydä hitaalla. En ole vieläkään päässyt tästä yli. Oikeastaan tarvitsisin täydellisen sunnuntaiCD:n.