miesten hajua

Tänään kysyin itseltäni: mitä iloa on hiuksista, jos ei niitä koskaan heiluta? Niinpä avasin hiukset ja heilutin.

Olin ainoa nainen, joka uskaltautui Turisaan keikalla moshpittiin. Kyse ei ollut siitä, etteikö keikalla olisi ollut naisia, kyllä niitä oli jopa ihan lavan edessä. Kyse oli ehkä enemmän siitä, että naiset pelkäävät moista riehuntaa. Tai sitten pelätään sitä, että hikoaa ja meikit leviää. Koska sehän olisi katastrofaalista. Itse en pelännyt mitään. Moshpitti on huomattavasti turvallisempi, jos siihen menee mukaan kuin jos seisoo reunalla. Kun on mukana, osaa olla varuillaan. Kunnon riehunta aika ajoin tekisi kaikille hyvää.

Tapasin myös tyypin, jonka kanssa olen viime keväänä jutellut yhtenä iltana. Muistin hassuja yksityiskohtia, mutten nimeä. "Nimi kertoo ihmisestä vähemmän kuin mikään muu." Hän kertoi minulle yhden yksityiskohdan lisää ja väitti, että tiedän hänestä kaiken oleellisen. Uskoin. Olisin halunnut tietää mitä hän muisti minusta, mutten kehdannut kysyä. Se ei tuntunut sopivan tilanteeseen.

Pyörää avatessa minua syytettiin ensihoitajaksi punaisen pukeutumiseni takia. En tiedä mitä pahaa kysyjä oletti ensihoitajan tekevän, mutta hieman vihamielinen asenne sai minut varuilleen. Ei kuitenkaan niin varuilleni, etten olisi tentannut häneltä miksi hän minua oletti. Asian selvittyä valaisin miestä, että ensihoitajilla on yleensä mustat housut ja ambulanssi jossain lähettyvillä. Hän toivotti minulle mukavaa iltaa.

Maailma ei ilmeisesti vieläkään ole valmis punaiseen. Sääli.

keväällä maailma on kirkkaampi.

Muistan yläasteella sanoneeni, etten pidä keväästä enkä syksystä. Kevät ja syksy ovat välivuodenaikoja, minä pidin äärimmäisyyksistä. Pidin siitä, että satoi kunnolla tai kun aurinko paistoi, mutta en pitänyt pilvisestä säästä ilman sadetta. En ole ajatellut vuodenaikoja kovin tarkasti sen jälkeen. Olen vain todennut loskan ärsyttäväksi, minkä takia en ole pitänyt vuodenajoista, joista ei osaa sanoa mihin vuodenaikaan ne kuuluvat. 

Tänään minä ikävöin kevättä. Ajelin Ruskolle ja tie oli rengasurista kuiva. Tie on juuri sillä samalla tavalla kuiva keväisin. Ojat olivat ruskean heinän peitossa ja pelloilla ei kasvanut mitään. Valaistus oli kai jollain tapaa hieman samanlainen kuin keväisin. Vain puiden tiputtamat lehdet paljastivat vuodenajan syksyksi. Minulle tuli kamala ikävä kevättä. Olisin halunnut, että olisi kevät ja tuoksuisi pääsiäiselle. Samalla minulle tuli hirveä ikävä merta. Melkein lähdin samantien ajamaan kohti merta, mutta en kuitenkaan mennyt. Sen sijaan ostin jäätelöä ja tulin kotiin. Kesällä olisin mennyt merelle. Tekeekö syksy minusta tylsän?

Ihminen ei ole ehkä koskaan täysin tyytyväinen nykytilaansa. Aina on joku asia, jonka pitäisi olla toisin. Tänään se oli jostain syystä vuodenaika. En edes tiedä miksi kevät olisi syksyä parempi. Kai keväässä on lupaus lämmöstä tai jotain. Syksy ei ole minusta koskaan ollut kuoleman aikaa. Monista se on. Itse pidän kyllä syksystäkin. Vuodenaikojen suhteen pidän muutoksesta. Pidän siitä, että aina ei ole samanlaista. En halua kyllästyä. "Älä anna kenenkään kyllästyttää sua hetkeäkään."

Tänään on ollut muutenkin hyvin sunnuntain haikeutta muistuttava olotila. Tuntuu, että jotain olisi pitänyt tehdä vaikken tiedä mitä ja miten ja olisiko pitänyt ylipäätään. Ehkä se on vain eilinen, joka tasapainottaa itsensä tällä päivällä. Eilen olin sosiaalinen, niin tänään olen sitten kaikkea muuta. Sosiaalisuuskrapula lievänä ilmiönä. Sosiaalisuuskrapulalla tarkoitan sitä olotilaa, mikä tulee yltiösosiaalisten tilanteiden (kuten parin päivän tiiviin juhlinnan tai muuten ihmisten seurassa olon) jälkeen. Silloin, kun istuu yksin kotona eikä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, iskee sosiaalisuuskrapula. Sunnuntaihin sopiva musiikki yleensä vain ruokkii sitä, mutta silti sitä kuuntelee. Sosiaalisuuskrapulassa on välillä mukava riutua, niin muistaa taas miten mukavaa on olla tekemisissä ihmisten kanssa. Lisäksi sosiaalisuuskrapulassa ei varsinaisesti tee mieli olla ihmisten kanssa. Ei jaksa olla aloitekykyinen eikä oikeastaan edes jaksaisi lähteä minnekään. Mutta eihän toisaalta krapulassakaan tee mieli viinaa.

Pakastelokerollinen jäätä sulaa hitaasti.

viikon eka-vika päivä.

Sunnuntait ovat päiviä, jolloin haluaisi maata sängyllä ja kuunnella melodisen haikeaa musiikkia. Minnekään ei olisi kiire ja kaikki olisi hyvin. Mitään ei todella täytyisi tehdä. Voisi tuijotella taivasta ja pohtia miksi pilvillä näyttäisi olevan kiire jonnekin, vaikka on sunnuntai.

Sunnuntaina kuuluisi kävellä ulkona hitaasti kevyillä kengillä ja nauraa mielessään vastaantulijoille. Kuuluisi ihastella puita ja ihmetellä miksi mikään koskaan olisi ollut tai tulisi olemaan huonosti. Maailmassa ei ole tilaa murheille sunnuntaisin.

Sunnuntaina kuuluisi juoda teetä, sytyttää kynttilä ja loikoilla laiskan näköisesti. Mahdollisesti lukea kirjaa, jotain romaania. Voisi nukkua viikon univelat pois. Ei olisi huonoa omaatuntoa asioista, jotka ovat tekemättä.

Sunnuntaihin kuuluu vahvasti musiikki. Hyvä veli saa tästä assosiaatiosta hieman kunniaa. Sunnuntain musiikki on rauhallista. Sunnuntaina muistellaan menneitä musiikin avulla. Kappaleita, joihin kuuluu hyviä muistoja. Muistot laulamisesta, ystävistä, juoruista, ihmisistä. Muistoja hyvistä hetkistä.

Sunnuntaina tekee mieli luoda jotain kaunista. Musiikkia, runoja, piirrustus, tarina, maalaus, kortteja, jotain. Sunnuntait eivät kuitenkaan ole yleensä kovin luovaa aikaan, joten mitään ei saa aikaiseksi. Tekee vain mieli olla luova. Tekee mieli näyttää maailmalle, että pystyy johonkin kauniiseen.

Sunnuntaiden ei pitäisi loppua. Sunnuntain pitäisi saada jatkua vähintään niin kauan, että saa luotua jotain kaunista. Ehkä ikuisesti.

rakeita ja kesään suunnistusta

Tänään satoi rakeita ja tuuli niin paljon, että rakeet tekivät kipeää. Oli kylmä.

Soitin aamulla kesätöitä ja minulle kerrottiin, ettei henkilö ollut paikalla. Toinen puhelu päättyi, kun minulle lyötiin parin tuuttauksen jälkeen luurit. Kolmas kerta toden sanoo ja minulle luvattiin kesätöitä. Nyt loppui töistä stressaaminen! Enää täytyy saada kaikki tentit läpi, jotta voin mennä töihin. Jee!

Kaksi viikkoa sitten ikkunashoppailin Väinön. Väinö oli bonsai, joka oli yhtä kiero kuin minun huumorintajuni. Väinö oli niin Väinön näköinen, ettei minun edes tarvinnut miettiä mikä nimi sille sopisi. Tänään, kun olen tullut takaisin ja olisin voinut hoitaa uutta puuta, menin kyseiseen kauppaan puuostokset mielessäni. Mutta voi! Joku oli ostanut minun Väinöni. Niinpä jäin ilman uutta puuta. Harmi.

Mikroni ovessa on reikä.

pietron paluu

Takaisin kotona! Lähes neljän viikon hajautuksen jälkeen kotona on kiva olla. Vaikka pointtina ei varsinaisesti ole kotona olo vaan mahdollisuus olla kotona. Heti tänne päästyäni menin käymään mummin luona ja illemmalla ajattelin vielä visiteerata ONin ja hakea Bonsain kotiin.

Loimaalta lähtiessä oli haikea olo, koska henkilökunta oli niin ihanan ystävällistä ja siellä tiesin mihin minun piti mennä. Nyt minulla oli hieman haikea olo kotiin päästessäni sosiaalisen bussimatkan ansiosta. Enää en ole samassa talossa kaikkien ryhmäläisten kanssa, enää kukaan ei tule oven taakse vaatimaan kahvia. Höh. Ehdin jo tottua sosiaaliseen elämään. Pidin siitä. Nyt sosiaalisuuden eteen täytyy nähdä paljon enemmän vaivaa. Viime viikonlopun hyvistä tivolibileistä sekä Hämeenlinnan visiitistäkään en vielä täysin ole palautunut sosiaalisesti: niidenkin takia kaipaan ympärille ihmisiä. Paljon ihmisiä, uusia ihmisiä. Puhetta, maailmanparantamista, läheisyyttä.

Koti näytti siltä kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Se kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä todellisuus oli. Todellisuudessa sama sotku oli edelleen läsnä. Ainoa merkki poissaolosta oli pöydälle unohtuneen porkkanan kuivuminen sekä kasvien lievä nuupahtaminen.

"Miten juhlimisesta voi väsyä?" -muumipappa

huutoa radiolle.

Tänään menetin taas hermoni yleäksään. Seuraavaksi kerron miksi ja väritän kertomuksen omilla mielipiteillä, jotka ovat tietysti puolueellisia. Kaikkien mielipiteet ovat puolueellisia jollain tasolla.

"Lääkefirmojen ja lääkäreiden napanuora pitäisi katkaista." Tämän kuultuani tuhahdin turhautuneena radiolle (koska se selvästi ratkaisee asian) ja laitoin CD:n soimaan. Juttu koski sitä, että lääkefirmat keksivät sairauksia, markkinoivat niitä suurieleisesti ja sitten ihmiset luulevat olevansa sairaampia. Todistuksena siitä, että tämä pitää paikkansa, juontajat kertoivat tutkimuksesta, jonka mukaan lääkärilehtiä ja -kirjoja lukevat ovat tilastollisesti sairaampia. Tottakai he ovat! Tilastollisesti. Jos minua vaivaa jokin, yritän etsiä tietoa lääkärikirjoista tai vastaavista, joten kuulun lukijoihin. Mikä tuli ensin? Vaikka tottakai tieto lisää tuskaa: jos tiedän sairauden olemassaolosta, hakeudun hoitoon, kun huomaan itselläni samanlaisia oireita. Mutta ei se nyt ihan niin suoraviivaista ole. Kyllä minulla se sairaus olisi silti, vaikken hakeutuisikaan hoitoon. Tilastot eivät vaan tietäisi sitä.

Lisäksi myönnän, että lääkefirmat antavat lääkäreille kaikkea mainoskrääsää. (Ennen enemmänkin, muissa maissa mahdollisesti yhä edelleen enemmänkin.) Mutta jos päätetään, ettei lääkefirmat saa enää tulla mainostamaan tuotteitaan lääkäreille, niin mistähän lääkärit saisivat tietoa uusista lääkkeistä? "Voit sitten omalla ajalla katsoa netistä." (niiden samojen lääkefirmojen sivuilta) Ei tule tapahtumaan. Lisäksi kaikki koulutukset maksaisivat maltaita, mikäli mitään sponsseja ei ikinä saisi ottaa vastaan. Rupea sitten itse lääkäriksi, jos ajattelet sen olevan ruusuilla tanssimista! Voit sitten olla hyvä lääkäri ja olla ottamatta mainoskrääsää vastaan, jos se puhdistaa omatuntosi tai jotain.

Että joo... Lääkärit ovat aivottomia olentoja, jotka tekevät niinkuin lääkefirmat ja potilaat haluavat. Minä tykkään siitä, kun ihmiset puhuvat asioista, joista he tietävät mielestään kaiken.

ananas on epähedelmä

Porin asuntolan nojatuolissa mahdollisimman epäergonomisesti istuminen sai minut kaipaamaan nojatuoliani. 18 neliötä asuintilaa ei antanut periksi sekä pakastimelle että nojatuolille, joten nojatuoli sai jäädä osaksi pikkuveikan sisustusta. Se ei ole harmittanut minua kertaakaan, sillä pidän pakastimen olemassaolosta. Tänään minä kuitenkin kaipasin nojatuoliani. Se on punainen ja siinä pystyy istumaan hyvin epäergonomisesti.

Vielä joskus minulla on koti, jonne mahtuu nojatuoli ja pakastin.

Kirja Juoksee saksien kanssa on edelleen kesken. Lainaus siitä: ""Sinä olet aikuinen", hän (päähenkilön äiti) sanoi. "Olet kolmetoista vuotta vanha. Sinulla on oma mieli ja tahto. Ja minulla on juuri nyt omat tarpeeni."" Minä olen kaksikymmentäyksi vuotta vanha enkä vieläkään koe itseäni aikuiseksi. En ole enää lapsikaan, mutta aikuinen tuntuu terminä edelleen kaukaiselta. Koska olen aikuinen? En ehkä koskaan. Ehkä sitten, jos minulla joskus on lapsenlapsia. Sitten voin sanoa olevani aikuinen, luulisin.

"Kun muut pojat olivat peseytymässä suihkuhuoneessa ja keskustelemassa viikonlopun jalkapallopelistä, mitä minun olisi pitänyt sanoa heille? "Voi että minulla on mahtavaa. Kolmekymmentäkolmevuotias poikaystäväni sanoi toivovansa, että spermastani voisi tehdä jäätelöä, niin että hän voisi syödä sitä koko päivän.""

Ihminen nauratti  minua. Hän oli saanut kipulääkkeeksi tulehduskipulääkettä, joka ei ollut buranaa. Hän kuvasi lääkettä mageeksi, vaikka tiedän, että burana olisi saanut hänet vain sadattelemaan. Lääkettä määränneen lääkärin totesin fiksuksi.

mitä jos...

Kävin kattomassa Mr. Nobodyn. Yksin. Tykkään käydä leffassa kaverien kanssa, mutta tykkään käydä leffassa myös yksin. Yksin on hyvä mennä katsomaan leffoja, jotka nostavat esiin ajatuksia. Ajatuksia, joiden kokoomiseen tarvitsee hetken hiljaisuuden. Kaverien kanssa on hyvä mennä katsomaan helppoja elokuvia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse hiljaisuutta katsomisen jälkeen. Mr. Nobody ei ollut helppo leffa.

Leffasta lähtiessäni olin niin pöllämystynyt, etten muistanut laittaa pyörään valoa. Vastaan tullut heijastinliivillä sonnustautunut miespyöräilijä huusi minulle vihamielisesti "Valot!" Kun noin viiden sekunnin päästä olin prosessoinut päässäni mitä mies sanoi, mutisin itselleni "niin joo" ja kaivoin valon esiin risteyksessä. Haluaisin tietää huusiko samainen mies kaikille muillekin valotta pyöräilijöille. Aikamoinen homma.

Mutta itse leffaan. Mr. Nobody on elokuva, jonka haluaisin nähdä uudestaan. Luulin sen pohjautuvan kirjaan, mutta olin väärässä. Elokuva oli monitasoinen ja sopivan filosofinen minulle. Joku sanoisi sekavaksi, joku filosofiaa viljeleväksi ihmisdraamaksi. Itse haluaisin katsoa sen uudestaan, jotta voisin seurata punaista, autoja (erityisesti punaisia autoja) sekä vettä. Kaikki ne tulivat monesti esiin elokuvassa ja haluaisin tietää miten usein ne todella tulivat esiin ja missä tilanteissa. Mr. Nobodyn ikäraja on yksitoista vuotta. Itse en olisi 11-vuotiaana ymmärtänyt elokuvaa ollenkaan. 

Seuraavaksi aion suorittaa elokuvan pureskelua. Mikäli aiot mennä kyseisen pätkän katsomaan, mitä suosittelen, kehoitan lopettamaan lukemisen tähän kappaleeseen. Miksi? Koska pureskeltu ruoka ei ole yhtä hyvää ja näyttääkin kurjalta. Minä tykkään pureskella itse.

Juonen tiivistystä en kovin suuresti jaksa tehdä, katsokaa googlesta. Lyhyesti: päähenkilö, Nemo Nobody, oli dementoitunut ja häneltä tivattiin kuka hän oli ja mitä hän oli elämässään tehnyt. Nemo kertoi monta tarinaa, jotka kietoutuivat yhteen. Miksi? Koska kyse oli saman elämän eri vaihtoehdoista. Jos valitsisin lähteväni äitini mukaan, elämäni olisi seuraavanlaista. Jos jäänkin isäni luo, elämästäni tulisi tällainen. Mitä siis teen? 

Valintoja! Inhoan valintoja. Niin inhosi Nemokin. Siksi hän ei tehnyt niitä. Nemo tiesi mitä tapahtuisi, jos hän valitsisi mennä äitinsä mukaan tai jos hän jäisi isänsä luokse. Minusta se olisi kauheaa. On tarpeeksi vaikeaa valita, jos ei tiedä mitä valinnoista seuraa, mutta vielä vaikeampaa olisi valita, jos tietäisi kaiken. Miten haluan elää? Olemalla onnellinen, joo, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Olisinko onnellinen, jos minulla olisi iso talo ja kolme lasta? Vai olisinko onnellisempi, jos asuisin kadulla ja rakastaisin todella? Olisiko parempi elää lyhyt ja ihana elämä vai pitkä ja suhteellisen hyvä elämä? Joka tapauksessa joku kärsisi, aina joku kärsii. Eihän sellaista valintaa voi tehdä, jos tietää mihin se johtaa. En minä halua tietää kenelle ja minkälaista kärsimystä valintani aiheuttavat. Pakkosiirtosääntö. Ainoa järkevä siirto on pysyä paikoillaan. Surullista kyllä, todellisuudessa valitsematta jättäminenkin on eräs valinta.

Kaikki valinnat ovat vääriä, miten voisin valita oikean?

Perhosefekti. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. En haluaisi ajatella sitä, mutta ajattelematta jättäminen ei tee sitä olemattomaksi. Kun sanon jotain, teen jotain, valitsen jotain, se johtaa aina johonkin. Asenteet muuttuvat. Mielipiteet muuttuvat. Ihmiset muuttuvat.

Pidin Mr. Nobodyn lopusta. Tavallaan se loppui surullisesti, mutta viimeinen loppuhengähdys (jonka olisi hyvin voinut jättää pois, mutta jota ei onneksi oltu tehty) teki lopusta sen verran keveän, että elokuvateatterista pystyi poistumaan jopa hymyillen. Itse en poistunut hymyillen, koska lopputekstien haikea musiikki sai minut jälleen mietteliääksi. En halunnut lähteä kesken tekstien, koska se olisi pilannut tunnelman totaallisesti. En halua poistua kesken.

Elokuva sai minut myös pohtimaan vanhoja ihmisiä, ja se teki minut surumieliseksi. "Sinusta minä varmasti näytän vain vanhalta ukolta, jonka ainoa ilo on syödä." Mutta eihän se niin ole. Heille kaikki tuttu ja turvallinen on kuollut tai hävitetty jo aikoja sitten.

Kenestä vain saisi hullun kuvan. Nemo oli vanha mies, joka ei tiennyt mikä oli todellista ja mikä ei. Miten erotan todellisen unesta? Miten erotan todellisuuden keksitystä? Kuvittele olevasi kirjailija vanhainkodissa. Et näe tarkasti, et kuule kunnolla. Muisti reistailee. Tykkäät jutella ihmisille, jos he kuuntelevat, koska olet vanha tarinan kertoja. Puhut itsellesi niin selvistä asioista: kirjojesi hahmoista ja heidän tekemisistään. Puhut omasta elämästäsi ja asioista, jotka vaikuttivat kirjojesi hahmoihin. Puhut näistä vuorotellen ja hieman sekaisin. Et selvennä kaikkea, koska se on sinulle itsestään selvää. Kuuntelija ei tiedä, että puhut kirjojesi hahmoista. Hänestä vaikutat umpihullulta, koska puheesi henkilöt eivät voi olla todellisia. Kukaan ei koskaan vaivaudu kysymään sinulta kenestä sinä puhut, koska he olettavat juttelusi vain vanhan ihmisen höpinäksi. Tottakai vaikutat hullulta! Samaan syssyyn dementoidut hieman ja päässäsi menevät sekaisin oikeat ja kirjojen tapahtumat. Varmasti ne vaikuttavat aivan yhtä todellisilta sinulle, koska olet hionut kirjojen tapahtumia uudestaan ja uudestaan luomisprosessin aikana. Olet palauttanut ne mieleen useasti, useammin kuin todelliset tapahtumat. Dementoitunut vanhus.

Pidin myös elokuvan mustasta huumorista. Nauroin ainakin kaksi kertaa yksin elokuvateatterissa (joka oli melkein täynnä) ja pariin otteeseen kaksin vierustoverini kanssa. Jonkun mielestä se saattoi olla omituista. Mutta olisihan se hauskaa, jos auton turvatyynyissä olisi teksti "Game over". Ja vanhojen ihmisten nariseva nauru nyt on aina hauskaa!

Lopputekstien jälkeen ilmestyi teksti: "Kohti parempaa maailmaa." Minusta se oli lohdullista.