nuhjuinen pala paperia

Haluaisin, että osaisin olla luonteva keskustellessani ihmisille. Luonteva, vaikka en tietäisi toisen kiinnostuksen kohteita, en huumorintajun tasoa, en hänen kotikaupungin tapoja. Se on taito, jonka todella haluaisin. En halua tuntea itseäni tyhmäksi, kun olen sanonut jotain hieman sopimatonta. Niin monta kertaa minua harmittaa, että en ole saanut pidettyä suutani kiinni muka-hauskan vitsin tullessa mieleeni tai en ole löytänyt oikeita sanoja kuin vasta tunteja tai päiviä myöhemmin. Jään pohtimaan tilanteita ja myöhemmin tajuan mitä minun olisi pitänyt tehdä. Haluaisin nopeammat hoksottimet. Haluaisin osata olla välillä hiljaa, vaikka olisin innostunut.

Haluaisin olla ahkera. Miten voi olla niin vaikeaa saada asioita tehtyä silloin, kun ne pitäisi tehdä? Miten vaikeaa on laittaa tavarat paikoilleen? Miten vaikeaa on tehdä joka päivä hieman, jotta myöhemmin kaikki ei olisi kasaantunut isoksi keoksi?

Saan energiaa ihmisistä. Kun minulle tulee moni puhumaan samaan aikaan, tunnen, että minulla on merkitystä. Minut huomioidaan. Olen huomionkipeä. Yläasteella en nähnyt tarpeelliseksi omistaa isoa kaveriporukkaa, mutta nyt olen huomannut, että haluan tuntea kaikki. Tietää kaikki. Haluan olla joku. En halua enää olla se, jonka nimeä kukaan ei muista. Se, jonka seuraan tuppautumista ihmetellään. Haluan, ettei minun tarvitse aina olla se, joka hakeutuu toisten seuraan. Haluan, että minun seuraani hakeuduttaisiin. Edes joskus. Myönnän, olen hieman edistynyt tässä tavoitteessa. Minä olen joillekin joku. En ehkä joku tietty, mutta joku.

Tänään liikuntatunninopettaja luuli minua koululaiseksi. Hän halusi ohjata minut kasiradalle.

pieniä unelmia

Kesällä kaveri pohdiskeli mitä haluaa elämältään. Koska en varsinaisesti osannut auttaa, ehdotin pienten asioiden miettimistä ensin. Niin minäkin teen. Ei se varmaankaan mitään varsinaiseen ongelmaan auta, mutta voi kuvitella ymmärtävänsä mitä haluaa, kun tietää haluavansa vaikkapa ponin. Saa jotain mihin pyrkiä.

Minulla on runsaasti pieniä asioita, joita haluaisin. Nyt uutena olen keksinyt, että haluaisin ison tussitaulun. Sellaisen kuin koulussa. En kuitenkaan tarvitsisi sitä kuin opiskelujen ajaksi, joten en varmaankaan koskaan tule saamaan taulua. Nyt taulun asemassa toimii ikkunani. Tällä hetkellä projektin nimi on syventävät opinnot ja tussin lisäksi olen käyttänyt myös post-it -lappuja. En tiedä auttaako tämä yhtään projektin loppuun saamisessa, ikkuna näyttää lähinnä ahdistavalta, mutta ainakin voin kuvitella saaneeni jotain aikaan. En kuitenkaan vieläkään ole aivan tietoinen mitä olen tekemässä.

Uutena vuotena tehdään aina lupauksia. Minusta on hauskempi tehdä lupauksia kouluvuoden alussa. Tänä syksynä olen luvannut, että saan syvärit valmiiksi ennen joulua. Tänään minun piti saada käsitys siitä, mitä olen tekemässä. Koska se ei näytä edistyvän, voisin sen sijaan muotoilla syvärini muovailuvahasta. Lopputulos muistuttaisi todennäköisesti hieman Toukopoukon sielua, mutta mustan sijasta siinä olisi punaista, keltaista ja oranssia.

Eilen katsottiin Disney-leffoja kahden pulsuhanskan ja yhden lapasen verran elikäs yhdeksän kappaletta. Eilinen töllötys jatkuu tänään laiskuutena enkä jaksa tehdä mitään vaikka pitäisi. Aina pitää tehdä jotain. Eikö sitä koskaan saa vain hyvällä omatunnolla olla?

Ulkona tuoksuu syksy. Millainenkohan tästä syksystä tulee? Ainakin alku on ollut lupaava. Tänä syksynä olen vapaa menemään ja tulemaan niinkuin itse haluan.

vaihda perspektiiviä

Etsin lankaa yläkaapista, jämähdin tuolin päälle, heiluin lähes huomaamattomasti musiikin tahdissa ja katselin kämppääni. Se näytti pieneltä. Kaikki sotkut, jotka hetki sitten vaikuttivat suurilta, olivat yhtäkkiä vain muutamia hujan hajan heitettyjä papereita. Kaikki näytti erilaiselta, vaikka mikään ei ollut muuttunut.

Jos puoli metriä lisää pituutta saa näin huomattavan muutoksen aikaan, mitä tapahtuisikaan, jos katsoisin maailmaa jonkun toisen silmien kautta. Miltä näyttäisi kämppäni, jos en olisi koskaan käynyt siellä? Ihastuisin Tatuun ja koiranallehybridiin, tykästyisin parvekkeeseen, jäisin tuijottamaan kirjahyllyjä. Tuijottaisin paljon kaikkea. Tuntuisi kuin olisin tutkimusretkellä. Mitä asuntosi kertoo sinusta? Minut voisi kuvitella taiteelliseksi kirjasieluksi, joka saa pidettyä kaaosta vain lievästi hallinnassa. Työkaluja, roinaa, pölyä, haitari, satukirja ja lasipallot vessassa. Lapsekas. Musiikin kuuntelusta CD-valikoimani ei kertoisi mitään. Leffoja on kymmenkunta.

Miltä minä näyttäisin jonkun toisen silmin? Miten minua kuvailtaisiin? Punainen nainen.

Olin tänään ensi kertaa leikkauksessa. Muut siellä olleet kuvailisivat minua varmastikin epävarmaksi. Ujoksikin ehkä. "Sehän meni kivasti", sanoi hoitaja. Itse en olisi sanonut niin, mutta myönnän olleeni innoissani lähtiessäni. Oma tietämättömyyteni, epävarmuuteni ja heikkouteni häiritsi minua, mutta olin silti innoissani. Sain tehdä jotain. Ehkä en ensi kerralla ole niin epävarma.. Mutta ei, ei minusta taida tulla kirurgia.

uusia ääniä, vanhoja näkökulmia

Tänään pyöräni piti kahta uutta ääntä. Toista en osannut paikallistaa. Huomenna aion mennä etsimään uutta pyörää taas kerran.

Mietin tänään eleitä. Tuntuu hassulta, kun huomaa omaksuneensa uusien tuttujensa tapoja. Mutta vain niiden ihmisten, joista voisi kuvitella pitävänsä. Pieniä ja lähes huomaamattomia eleitä. Tapa hymyillä, tapa räpyttää silmiä, tapa näyttää anteeksipyytävältä. Lopulta ei edes muista oliko ilme oma vai sen toisen.

Tänään opin, ettei lääkärin pitäisi koskaan joutua juoksemaan.

hedelmiä ja paahtoleipää

Hymyilen ihmisille. Kaikille. En voi olla varma kenet tunnen ja ketä en, joten hymyilen kaikille, jotka vähääkään katsovat päin. 

Puhun ihmisille rasittavuuteen asti. Se, että toinenkin on tuutori, on madaltanut juttelukynnykseni ovimaton tasolle. Oletan, että kaikki tuutorit haluavat tutustua muihin ihmisiin. Ollaan yhtä niin sanotusti. En tiedä pitääkö se paikkansa. Tänään kuitenkin kiertelin rastilta rastille yksin, katselin ja juttelin rastin pitäjille tunsin niitä tai en. Tämä on jotain, mitä en ilman tuutorileimaa olisi varmastikaan tehnyt. Yllätin itseni tällä sosiaalisuuden puuskalla. 

Viime aikoina olen hyvin harvoin ollut missään ilman tuttujen ihmisten turvaa. Aina ympärillä on ollut joitain/joku turvallinen ihminen, joiden luokse voi palata kun kyllästyy muihin ihmisiin. Tänään ja tiistaina minulla ei ollut tuollaista porukkaa seuranani. Nautin olostani silti. Tiistaina löysin aina jonkun tutun naaman, jonka seurassa viihdyin muutaman minuutin ja menin etsimään uutta uhria. Lopulta silmiini ei osunut yhtään tuttua ja kävelin ulos. Lähdin sanomatta kenellekään hei. Se tuntui omituiselta. Minun ihmiseni eivät olleet paikalla. Lisäksi lähdin baarista kun siellä vielä tapahtui. Sekin tuntui omituiselta. 

En osaa enää kuunnella. En osaa arvata mitä ihmiset sanovat, jos en kuule. Sanat näyttävät omituisilta. Saatan olla unen tarpeessa. 

Tänään pyöräilin kotiin seurassani poika, joka katsoi syvälle silmiin. Se tuntui omituiselta, koska yleensä kukaan ei katso edes päin, jos pyöräillään vierekkäin. Hän ei pelännyt ajavansa ojaan. En pelännyt minäkään.

kevään musiikkia syksyyn

En saanut juurikaan mitään aikaiseksi, joten menin kaupungille hetkeksi pyörimään ja ostin Pariisin kevään Meteoriitin. Yhden hyvän biisin perusteella on hieman riskialtista ostaa koko levyä, mutta nyt ostos meni nappiin, vaikka tällä kertaa se yksi biisi ei edes ollut kyseisellä levyllä (minkä kyllä tiesin). Ihastuin ensin sanotuksiin ja heti perään lauluääneen. Jollain tapaa laulaja kuulostaa siltä, että laulaisi bussipysäkillä sateessa omaksi ilokseen. Se on hyvä asia.

Pariisin kevät - Pikku huopalahti

pikku huopalahden talot

ovat niin kuin keksipaketteja

ihmiset vaeltavat ohitseni

ja kaikki ne on jostain teeveesarjasta

kuulokkeet päässään

kun olit pieni niin sun mummos sanoi:

"linja-autojen ja rakkauden perässä

voi juosta tai odottaa seuraavaa"

liikennevaloissa ihmisten ajatukset vaeltavat 

paikkaan mieluisaan

mut mitä sun pitäisi tehdä? 

pitäisi olla jotenkin niin smooth

ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa

juosta alasti pellossa juhannusyönä

ja huutaa

On ihmisiä, jotka haluaisivat olla vanhempia. On myös ihmisiä, jotka haluaisivat olla nuorempia. Minä en oikeastaan koskaan ole antanut iälle niin suurta ajatusta, että olisin toivonut olevani jonkun muun ikäinen. Tottakai muutamaan otteeseen olen miettinyt, että olisi tavattoman kätevää, jos olisin hieman vanhempi, mutta en ole varsinaisesti toivonut sitä. Olen kuitenkin tykästynyt elämäntilanteeseen: en halua siirtyä eteenpäin. En halua valmistua ja olla viksu. En halua mennä töihin. En halua puhua viisaista asioista. En halua olla liian vanha heittämään ajatuksia nurkkaan ja pitämään hauskaa. En halua olla tylsä ja vakaa persoona. En halua etsiä elämänkumppania liian vakavamielisesti.

Haluan näyttää tyhmältä tanssilattialla. Haluan sanoa ihmisille humoristisen vinksahtaneita asioita. Haluan sisustaa epäkätevästi, mutta mukavasti. Haluan pyöräillä sateessa hymyillen. Haluan juosta pellossa ja huutaa. Haluan heittäytyä hetkeen ja olla ajattelematta seurauksia.

En ole koskaan halunnut olla prinsessa. Minä en ole koskaan oppinut miten kohteliaisuuksiin pitäisi vastata. Kukaan ei ole opettanut. Osaan vastata kärkevästi kuittailuihin ja nautinkin siitä jollain tasolla, mutta en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, jos joku kehuu minua. Torstaina Vaahteranmäen Eemeliä muistuttava mies suuteli kämmenselkääni. Näytin ilmeisesti hämmentyneeltä, koska hän näki tarpeelliseksi perustella miksi teki niin. Hän oli sanojensa mukaan kohtelias mies. En kuitenkaan osannut käyttäytyä ja unohdin välikohtauksen nopeasti. Minua kohdeltiin naisena enkä minä tiedä miten naisten kuuluu käyttäytyä.

Leikin mieluummin sotaukoilla kuin nukeilla.

positiivarin matkassa

Syksy on tullut, tuutorointi alkoi. Eilen oli ensimmäinen ilta uusien kanssa, ja oli kyllä hauskaa! Vanhojakin on kiva pitkästä aikaa nähdä. Vaikka myönnän, että loma lääkisläisistä (suurimmasta osasta kumminkin) ja eritoten lääkis-jutuista, ei mitenkään haitannut. Välillä on mukavaa puhua jostain muustakin. 

Eilen minulta tultiin kysymään kuulumisia. Perus baarissa-puolitutulle vastauksen jälkeen kommentti oli: "Kuuluu sulle taatusti parempaa kun mulle." Ilmeisesti kysyjällekään ei kuitenkaan kuulunut mitenkään erityisen huonoa, joten kommentti jäi ihmetyttämään. Pohdiskelin onko se tosiaan niin, että vaikutan ulospäin niin positiiviselta, ettei minulle voi kuulua huonoa? Kummitätikin kehui, että olen niin ihanan positiivinen myyjä. Otin sen suurena kohteliaisuutena enkä vähiten sen takia, että olen vain itseni. Mielestäni en tee mitään erikoista.

Paljon on aikaa siitä, kun olin se hiljaisempi hissukka. Nykyisin puhua lörpötän välillä liikaakin. Hissukka-ajoista perinnöksi on kuitenkin jäänyt lievä epävarmuus, joka nostaa päätään välillä. Tänään oloni oli hyvin epävarma, kun odoteltiin tuutoriryhmän kanssa toista tuutoria saapuvaksi. Pieni ääni päässä mutisi, ettei saa jättää minua yksin näiden kanssa, en minä tiedä mitä kuuluu tehdä tai puhua. Minä, jonka kuuluisi olla se viisas ja varma kliininen tuutori. Oltiin sitten aika hiljaa. 

Illalla olin enemmän elementissäni ja tutustuin ihmisiin. Muistan nimiäkin! Huomaan muistavani paljon helpommin hauskan oloisten ihmisten nimiä. Lisäksi muistan naisten nimet huonommin. Naiset eivät yleensä ole niin täynnä persoonaansa kuin miehet, ehkä se johtuu siitä. Nimi kertoo ihmisestä vähemmän kuin mikään muu, ehkä niin. Kuitenkin olen huomannut, että yleensä ihmisten nimet sopivat heille, mutta muut nimet eivät sopisi niin hyvin. Onko nimi enne vai kasvaako ihminen nimensä näköiseksi? Vai onko tämä kaikki vaan mielikuvituksen luomaa illuusiota? Samannimiset ihmiset voivat olla aivan eri oloisia, mutta silti molemmille se nimi sopii juuri täydellisesti. Ei, tässä ei ole mitään logiikkaa.

saamattomuuden turhauttamana

Lukuvuotena ei saa mitään aikaiseksi, koska pitäisi koko ajan lukea. Lomalla ei saa mitään aikaiseksi, koska "vielähän tässä on aikaa". Koska sitä sitten olisi tarkoitus saada jotain tehtyä? Hermostun itseeni!

Mitä oikeastaan teinkään viime viikolla? Mihin se kaikki aika, joka piti käyttää syväreiden vääntämiseen, katosi? Miksen saa otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä asioita silloin, kun niitä ehtisi tehdä? Turhauttaa. Tänään sain tiskattua, koska välttelin syväreiden tekemistä. Tiskiä olikin sitten ehkä ensimmäistä kertaa yksin elellessä kertynyt niin paljon, että astiat alkoivat oikeasti loppua. Tästä voi päätellä, että minulla on aika paljon astioita ja hyvin pieni alue, johon tiskejä voi kasata. Nyt olen tosin tuplannut sen alueen, koska olen levittänyt sotkuni ja tiskini myös parvekkeen puolelle. Oi, autuutta.

Miksi aina pitäisi olla joku suurempi ja vielä enemmän vastenmielinen asia, joka pitäisi tehdä, jotta saisi ensimmäisen asian tehtyä? Ei tässä ole mitään järkeä! Nyt, kun ei ole oikeastaan kuin kaksi asiaa, joita pitäisi tehdä, haluan vain maata riippumatossa, syödä herkkuja ja marmattaa tänne, etten saa mitään aikaiseksi. Hienoa sitten. Vaikka eihän minun pitäisi marmattaa, koska minulla sentään oli kesällä lomaa. Kuitenkin tuntuu, että aika on vain hävinnyt jonnekin. Kuka sen vei?

Vaikka mitä siitä sitten? Kesä on ollut rentouttava, lukuvuoden aikana voi sitten kieriskellä tuskissaan, kun on liikaa tekemistä. Voi, miten lohdullinen ajatus.