paras klinikkaviikko tähän asti.

Tämän viikon vietin nuorten psykiatrisella poliklinikalla. Voi jukra!

Ymmärsin miksi olen kiinnostunut psykiatriasta: rakastan tarinoita. Haluan tietää miksi olet tuollainen. Mistä tulet ja minne olet menossa? Minne haluaisit olla menossa? Jollain tasolla minussa on myös housemaisia piirteitä: haluan ratkaista ihmisen arvoituksen. Haluan tietää mitä kaikkea hänen takanaan on. Loppuen lopuksi juuri tämä saattaa jopa olla se, miksi hain lääkikseen. Auttamishalu ja ihmisrakkaus, bullshit. Sitten olisin voinut hakea jonnekin muuallekin. Kommentin ihmettelijöille tiedoksi: ei, en oikeasti tiedä mikä oikeasti sai minut hakemaan lääkikseen. Kaikki vaan jotenkin johti siihen.

Lisäksi huomasin myös sosiaalisissa tilanteissa olevani välillä kuin psykiatri. Kyselen mitä toiselle kuuluu haluamatta juuri itse kertoa omia kuulumisiani. Tämä johtuu yleensä pääosin siitä, etten koe minun kuulumisiani kovinkaan ihmeellisinä. Ei pidä ymmärtää väärin: rakastan myös itsestäni puhumista ja puhun aina kun kysytään tarkennetusti. Kaikelle on kuitenkin tilaisuutensa.

Olen myös törmännyt useampaan polikliniseen potilaaseen, joka kokee olevansa vaivoiksi. He kokevat vievänsä ajan joltain tärkeämmältä. Ymmärrän logiikan, mutta sinänsä ajatus on erikoinen. Terveyskeskukseen tullut flunssa-potilas ei koe vievänsä aikaa tärkeämmiltä potilailta, vaikka hänen asiassaan ei hengenhädästä olekaan kyse. Ylipäätään suhtautuminen psykiatrisiin ongelmiin on hieman hassahtanut. Kukaan ei kyseenalaista etteikö influenssa olisi todellinen sairaus, mutta masennus "nyt on vain heikkojen ihmisten juttu". Ehkä kyse on vain siitä, ettei asioiden todellista luonnetta vieläkään oikein tiedetä.

En väitä olevani yhtään sen parempi kuin muutkaan ihmiset. Minäkään en ole vielä täysin päässyt perille itseni tai muiden suhtautumisesta psykiatrisiin sairauksiin. Se johtuu lähinnä siitä, ettei näissä tapauksissa ole helppoa vetää rajaa. Ei ole numeerisia tutkimuksia, joiden perusteella diagnoosi voitaisiin tehdä. On vain oireita. On vain ihmisiä.

Tänään puhuin yhdelle uudelle naapurille. Kutsun häntä Ääneksi. En oikein muista minkä näköinen Ääni oli, mutta hänen äänensä jäi kuitenkin jostain syystä mieleen (vaikka huomenna olen jo varmasti unohtanut senkin). Hän oli sitä mieltä, että on minun onneni, etten ole hänen seinänaapurinsa. Jos Ääni ei olisi hävinnyt niin nopeasti, olisin voinut kertoa, että kantamassani laatikossa on haitari. Onni on todennäköisesti molemminpuolinen.

when you're strange

Eilen olin baarissa pakkopaidassa. Minulle ei ole koskaan sanottu niin monta kertaa yhden illan aikana, että olen sekaisin. En ollut baarin kaunein nainen, mutta taatusti nauroin enemmän kuin muut. Saatoin olla hyvinkin ärsyttävä, mutta minulla oli koko illan kauhean hauskaa. Eläydyin hullun rooliin, ja se jos mikä sopii minulle mainiosti. Puhua mitä sattuu ja nauraa joka väliin. Toimia päähänpistojen mukaan. Eilen myös tanssin pakkopaidassa ja moshasin niskani kipeäksi.

"Kyllä se on normaalisti ihan sulonen, se on vaan nyt tollanen."

Tänään sen sijaan mietin, ettei hullulla ja nerolla tosiaan ole välttämättä paljoakaan eroa. Jim Morrisonin lavaesiintyminen ei ainakaan noudata minun käsityksiäni normaalista toiminnasta. Lavalla se on kuitenkin hyväksyttävää. Eri tilanteissa eri asiat ovat hyväksyttäviä. When you're strange oli katsomisen arvoinen dokumenttielokuva The Doorsista. Toisaalta se oli kauhean pätkityn oloinen. Olisin esimerkiksi halunnut tietää oliko The Doorssilla ja The Wholla jotain muutakin yhteistä kuin yksi keikka. Se mainittiin täysin irrallisena asiana, joten jäi ihmetyttämään. Olisin katsonut pidemmänkin version mieluusti. Niin moni asia jäi avoimeksi. Myös tämä kappale on hajanainen ja jättää monta asiaa avoimeksi.

"when you're strange no one remembers your name"

estot nurkkaan!

Millainen olisi maailma ilman estoja? Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei välittäisi kultturisidonnaisista toimintatavoista vaan tekisi juuri niinkuin nyt sattuisi huvittamaan?

Yhtälö on tietysti mahdoton, koska tällöin hyvin harva jaksaisi herätä aamulla ennen auringonnousua eikä juuri kukaan viettäisi nättiä päivää työpaikallaan vaan esimerkiksi piknikillä auringossa. Mutta jos pitäisimme suuret linjat ja heittäytyisimme mielitekoihimme pienissä asioissa, mitä sitten tapahtuisi?

Jos minä olisin täysin spontaani ihminen, joka ei tuntisi normaalina pidettyä käyttäytymistä tavoittelemisen arvoisena, olisin tänään piirtänyt hymiön edellä istuvan niskaan, joka niin houkuttelevasti oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Lisäksi olisin pörröttänyt toisen edellä istuvan hiuksia, koska ne näyttivät jäävän hauskasti pystyyn päätä raapiessa. Olisin myös juossut vastaan tulleen miehen perään ja kertonut hänen muistuttavan erehdyttävästi muumien taikuria, joten oli kauhea menetys, ettei hän pukeutunut liilaan viittaan ja pitänyt lemmikkinään leobardia (tai jos pitikin, se ei ollut mukana). Harmitonta, mutta hämmentävää.

Jos kaikki tekisivät niinkuin haluaisivat, ihmiset saattaisivat riidellä enemmän. Kerrottaisiin mikä muissa on pielessä ja oltaisiin välittämättä parisuhteen rajoittavista tekijöistä. Minä toisaalta pitäisin siitä, jos se olisi normaalia ja niin olisi aina ollutkin. Minusta olisi mukavaa, jos asioista puhuttaisiin. Kerrottaisiin mikä kenessäkin ärsyttää. Se sopisi suurelle ja ajattelemattomalle suulleni mainiosti. Toisaaltahan suurin osa ihmisten riidoista johtuu nimenomaan siitä, ettei osata kommunikoida. Ihminen on omituinen eläin.

Tehkää jotain spontaania!

viikonlopun saldo

Uskon, että Turku selviää kulttuurikaupungiuudestaan kunnialla. Lauantain avajaisspektaakkeli oli upea! Vaikka osa ihmisistä ei olekaan samaa mieltä, niin minusta tapahtuma oli 20 asteen pakkasessa paikalle kävelemisen ja tunnin kylmässä seisomisen arvoista. Arvostan, että Turku tekee jotain kaikille avointa ja ilmaista. Lisäksi pidin siitä, että tapahtumassa oli yhdistetty vähän kaikkea. Oli dialogi (joka tosin oli ainoa asia, josta en oikein pitänyt, mutta joka livenä toimi sentään kohtuullisesti), dj, tanssia (tai jotain siihen verrattavaa), laulua, ilmapalloja, ilotulitteita ja vaikka mitä. Ilotulitteet erityisesti olivat hienoja. Turun ilotulitteet eivät ole ikinä yltäneet samalle tasolle! (Enkä kyllä muutenkaan ole hienompaa nähnyt.) Pidin myös täysikuun näköisestä pallosta, joka leijaili taivalla. Sen funktio ei tosin täysin selvinnyt minulle. Hieno spektaakkeli joka tapauksessa! Ja väitän, että se oli järjestetty niin, että jokainen paikalla olija sai tapahtumasta ainakin jotakin irti.

Tänään tutustuin capoeiraan. Vekkuli laji! Laji muistutti minusta hivenen hippien versiota taistelulajeista. Missään vaiheessa ei varsinaisesti ole tarkoitus ottaa kontaktia toiseen eikä satuttaminen ainakaan ole tavoittelemisen arvoista. Mutta pidin tästäkin! Vaikka pääasia minulle onkin, että teen ylipäänsä jotain. Kuten aina joulun jälkeen, nytkin olen taas vannottanut aloittavani urheilun. Lisäksi capoeiran (ainakin) viiden kerran kurssi tulee ainakin käytyä, koska Ni on seurana. Tänäänkin olisin iloisesti jättänyt väliin, jos Ni ei olisi rimpauttanut ovikelloa. Kuka sitä kelloa on ennekään katsonut...

Lisäksi viikonloppuna sain taas hiihdettyä (hyvä minä!), laiskottelin, katsoin paljon telkkaria ja ompelin hännän pään tilalle. Haaroväli tai pääaukko, aika sama oikeastaan...

turhautumisen vaara

Ei voi olla! Onko se? No, onhan se.

Masennuslääkkeiden seksuaalisista sivuvaikutuksista ei ole kirjotettu Lääkärilehdessä tällä vuosituhannella juuri mitään. Ei oikeastaan sitä ennenkään. Tiedän sen, koska tein aiheesta syvärit. Etsin tietoa, jota ei löytynyt paljoa. Suomalaisista lähteistä ei juuri ollenkaan. Nyt syvärini ovat tarkistamista vaille valmiit ja mitä Lääkärilehdestä löytyykään? "Masennuslääkkeiden seksuaaliset haittavaikutukset ovat yleisiä". Kirottua!

Hienoahan se on, että asiasta puhutaan, mutta nyt on turhautumisessa oma lehmä ojassa. Se, että nyt julkaistiin tällainen juttu, tarkoittaa todennäköisesti sitä, etten minä saa juttuani julkaistua (niinkun toivoin). Tottakai, tämä juttu on kirjoitettu aikuisten eikä nuorten näkökulmasta, mutta se ei välttämättä vaikuta lopputulokseen. Kirous ja kuolema, että voi ottaa päähän. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Juuri aikaisemmin tällä viikolla puhuin kaverin kanssa, että syvärit ovat olleet jo kuukauden-pari valmiina, mutta en ole saanut asiaa eteenpäin. Totesin, että toivottavasti kukaan ei nyt keksi julkaista juttua asiasta, jotta omani jäisi tämän takia julkaisematta (näin kaverilla oli käynyt, hänelläkin valmis juttu oli jumittanut tarkistusvaiheessa pitemmän aikaa). Se oli vitsi, okei?!

Minun juttuni oli parempi. Olen tietysti tätä mieltä, onhan kyse omasta tekstistäni. Lisäksi olen pohtinut aihetta hieman eri kantilta, joten kaikki toivo ei ole menetetty. Silti harmittaa. Jos olisin ollut aktiivisempi, minun juttuni olisi nyt voinut olla lehdessä. Jos ja jos. Että osaa yksi asia ärsyttää!

hamsterin elämää

Huivi, rasvoja, mobilattia, kaksi mittaa, kuusi kangaskassia, muutama paperikassi, stressipallo, pola, käsidesejä, nenäliinoja, ruokaa, jogurttia, viivotin, tulitikkuja, valokynä, miesten bokserit, rantapallo, suklaariisipiirakka, trippejä, lippu-jojo, avaimenperiä, päivä Tukholmassa -risteily, silmälasiliina, rasvainen ruutu -puhdistin, putki rosepippureita, laastareita, huivi, lämpöpeitto, pari tästä listasta unohtunutta asiaa sekä tietysti iso kasa kyniä, papereita, infolehtisiä sekä karkkia.

Äitikin olisi ylpeä. Pikku oppilas oppi hamstraamaan. Tämän päivän vietin Lääkäripäivillä. Tavaranhamstraajan mekka! Enkä vielä edes saa lääkkeitä!

Sängyn tavarakuorrutus sai jälleen kerran pohtimaan tavaraa. Jälleen kerran olen hamstrannut tavaraa, jota en ihan oikeasti välttämättä tarvitsisi, mutta jota en voi heittää poiskaan. Olen ikuinen tavaran hamstraaja. Kammoan muuttoa, koska en halua pakata tätä kaikkea tavaramäärää ja kantaa sitä toiseen osoitteeseen. Toisaalta haluaisin muuttaa isompaan asuntoon, jotta kaikki tavara mahtuisi sinne.

Jos nyt iskisi tulipalo, joka veisi kaiken tavarani, olisin hyvin järkyttynyt. Vaikka en ole ajatellut omistavani mitään kovin kallista, niin irtaimiston arvo mitataan silti tuhansissa. Haitari on siitä tietysti iso osa, mutta muutakin on. Kirjat. Kirjoja on paljon. Kirjat tuovat minulle kotoisan olon. Vaikka en enää olekaan intohimoinen lukija, niin kirjat ovat jotain turvallista ja pysyvää. Iso ja painava ystävä.

Tunnetasolla paljon merkitsisi muistojen palaminen. Tietokone valokuvineen ja tiedostoineen. Tatu ja koiranallehybridi. Vanhat kirjeet ja päiväkirjat. Korut. Hatut. Jos kaikki katoaisivat, tiedän, että kaipaisin niitä vuosia jälkikäteen. Sen huomaisi ohimennen puheessa. "Minulla oli joskus..."

Antimaterialismi ei ole minua varten. Voisin irrottautua minne vain, jos minulla ei olisi mitään tavaraa. Voisin olla seikkailija. Se ei kuitenkaan ole oikeasti minua. Minä olen turvallisuutta ja pysyviä asioita haluava otus, joka puhuu enemmän kuin saa aikaiseksi.

takaisin arkeen

Saanhan mä vielä olla kotona yhden päivän pelaamassa nintendoa, saanhan?

En saa. Miten pienenä kaikki lomat tuntuivat niin kamalan pitkiltä? Miten pienenä oikeasti halusi mennä takaisin kouluun, mutta enää ei yhtään haluaisi? Miksi pienenä ei halunnut nukkua päiväunia, mutta nykyisin päiväunia ei mitenkään haluaisi jättää nukkumatta?

Viimeisen lomapäivän kunniaksi viimeistelin sähkölanka-kulkus-puu-tuulikellon. Suunnittelussa tosin tapahtui virhe: kulkuset eivät kilise pienestä tuulenvireestä yksittäin ripustettuina. Harmi sinänsä, mutta onpahan komea puu.

Tadaa! Toinen takaisku oli, että sinoperista ostetuista kulkusista puolet oli mykkiä. Niin, kukapa sitä kulkusia äänen takia ostaisi. Kuvassa komeilee myös lahjaksi saatu teepannu, joka oli tarkoitettu matkamuistoksi eikä käyttöön otettavaksi. Sisältä löytyi epämääräinen kasa hiekkaa/multaa/savea. 

Tämän sunnuntain täydelliseksi sunnuntaimusiikiksi löysin uudestaan Beatlesin. Olen aiemmin soitattanut kyllästymiseen asti yhtä kokoelmalevyä ja vasta nyt hoksasin lainata muitakin levyjä. Minulla on paha tapa soitattaa uudet levyt piloille. Hyllystä löytyy monta levyä, joita olen kuunnellut yhteen putkeen niin monta kertaa, etten enää jaksa kuunnella levyä ollenkaan. Lisäksi löytyy muutamia levyjä, jotka assosioituvat niin vahvasti tiettyihin muistoihin, etten halua kuunnella niitä sen takia. Käytännössä tämä johtaa siihen, että jo ennestään pienestä levykokoelmastani kuuntelen vain muutamaa levyä. Kiitos ja ylistys kirjastoille ja spotifylle, enää levyjä ei ole pakko kuunnella piloille kerralla!

latukoneen jäljissä

Tänään katkaisin monen vuoden hiihtämättömyysputken ja menin ladulle. Tähän suunnattomaan voimanponnistukseen innoitti äidin pitkäkestoinen houkuttelu sekä oma saamattomuus. Olen tyytyväinen että menin, koska hiihtäminen oikeasti ihan mukavaa. En vain muista sitä kovinkaan usein. Tosin 20 kilometrin lenkki koko syksyn urheilemattomuuden jälkeen vaati voimia. Pienempikin lenkki olisi riittänyt, mutta enhän minä nyt voi ruveta vaatimaan lyhyempää lenkkiä äidin perässä hiihtäessä. Eikä pitkästä hiihtolenkistä haittaakaan ole - nyt tunnen ylittäneeni itseni. Eikä minulla ole tapana syyttää suksia siitä, että olen itse huonossa kunnossa, joten hiihtomotivaatiotakin pitkä lenkki korkeintaan kohentaa.

Hiihdossa on jotain samaa kuin uimisessa. Molemmat rasittavat koko kropan lihaksia. Molemmat kuluttavat kaloreita enemmän kuin uskoisi. Molemmat vaativat oikean tekniikan, jotta suorituksessa olisi mitään mieltä. Molemmilla on omat vihaajansa ja rakastajansa. Molemmat ovat myös hyvin riippuvaisia ympäristöstä, vaikka hallitseva materiaali onkin eri muodossa.

En oikeastaan tiedä miksen ole hiihtänyt vuosiin. Joka vuosi minua on siihen kuitenkin yritetty houkutella. Minulla ei oikeastaan ole hiihdosta edes huonoja kokemuksia, jos ala-asteen ankka-monoja, jotka ottivat ikävästi kiinni ladun reunoihin, ei oteta huomioon. Tai hiihtokilpailua, jossa siteeni oli auki. Ylipäätä kyllä kouluhiihtäminen vei koko lajista mielen, mutta niin kävi toisaalta usealle lajille liikuntatunneilla. Joka tapauksessa hyviä muistoja hiihdosta minulla on aika liuta. Muistan taisteluhiihdon Jonesin kera Lapissa. Silloin minä olin se, joka jaksoi paremmin (tapauksesta on siis noin kahdeksan vuotta, nykyisin moinen ei tulisi kuuloonkaan), ja saatoin ilahduttaa Jonesta yllättämällä hänet tuplalla epätoivon ollessa hallitseva mielentila muutamia kilometrejä ennen mökkiä. Muistan ylämäki-alamäki kombot Lapissa, jota O:n kanssa laskettiin suurella riemulla penskana. Muistan lukuisat latumajalle hiihdot O:n kanssa. Latumajalla lämmin mehu maistui uskomattoman hyvältä. Muistan miten suuri valaistuminen oli se, ettei latumajalle olekaan viittä vaan vain kaksi ja puoli kilometriä.

Aika kuultaa muistot, tottakai. Lisäksi kaikki hyvät hiihtomuistot liittyvät nimenomaan seuraan ja ympäristöön, eivät itse hiihtoon. Mutta seura ja ympäristö liittyvät hiihtoon minun mielessäni hyvin kiinteästi. En minä nytkään olisi yksin jaksanut lähteä moiseen suoritukseen. Vaikka olen minä joskus yksinkin hiihtänyt. Itse asiassa varmaankin edellisen hiihtoreissun olen tehnyt yksin. Sitten siitä olisi neljä vuotta. Voisiko siitä todella olla niin kauan? Silloinkin minulla toisaalta oli kivaa. Silloin paistoi aurinko.

Toisaalta muutenkin liikunta on tarjonnut minulle lähinnä hyviä kokemuksia, mutta siltikään en ole aktiivisesti urheillut. Typerää. Jotain, joka antaa lopulta hyvän fiiliksen ja on kaikin puolin terveellistä, mutta siltikään ei vain tule urheiltua. Olen saamaton otus, mutta se tieto ei kyllä ole koskaan tullut minulle yllätyksenä.

Tämän jälkeen voin hyvällä omatunnolla laiskotella loppu loman. Eli huomisen.Tervemenoa takaisin luentosaleihin ja osastoille, jee.

"En tiedä pitäiskö mun olla sulle nainen vai mies."

sisäistä lukutoukkaa etsimässä

Tänään vietin pitkästä pitkästä aikaa lukupäivän. Luin koko päivän romaania. En edes tiedä koska viimeksi olen tehnyt niin. Nykyään hirveän harvat kirjat imevät minut maailmaansa niin totaallisesti, että en halua päästää niistä irti. Nyt minut kuitenkin veti maailmaansa Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Suklaapuodin ja Karamellikenkien perusteella odotin jotain ihan muuta kuin mitä kirja oikeasti oli. Pidin tästä vaihtoehdosta enemmän.

Seuraavaksi ajattelin kertoa kirjasta enemmän, joten teistä niille, jotka aikovat lukea kirjan, suosittelen jättämään lukemisen tähän kappaleeseen. Spoilaan kuitenkin. Itsehän en halua edes lukea takakansia kirjoista, jotka aion lukea. Pidän yllätyksestä enemmän. Herrasmiehiä ja huijareita on joka tapauksessa ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. En minä mihin tahansa kirjaan jää kiinni näin intensiivisesti.

Kirja kertoi ihmisestä, jonka elämä oli kaikkea muuta kuin sen olisi pitänyt hänen mielestään olla. Päähenkilö tulistui lapsuudessaan naapurissa olevalle poikakoululle, koska olisi halunnut käydä sitä, muttei voinut. Hän rakastui ihmiseen, jota ei koskaan voisi rakastaa julkisesti. Hän varasti, huijasi, manipuloi ja kosti.

Kirja koukutti, koska mitään ei annettu valmiina. Lukijan annettiin olettaa asioita, jotka eivät välttämättä pitäneet paikkansa. Lukijan ajatuksia manipuloitiin suuntaan, johon niiden haluttiin menevän, mutta joka myöhemmin osottautui vääräksi. Juuri, kun olin kyllästymässä hivenen kirjaan, tuli mukaan uusi käänne, joka sai taas lukemaan pitemmälle. Oli saatava tietää miten kaikki päättyy. Lisäksi loppu puolella muistutettiin lukijaa siitä, että kirjan kertojakin valehtelee. Aika kultaa muistot myös kertojan silmissä. Kaikki, mihin luulit voivasi luottaa, saattaa olla valetta. Se haastaa lukian ajattelemaan. Toisaalta kirjan monet hahmot sekoittivat minut hieman. Nimimuistini on onneton, joten en jaksa edes yrittää muistaa kirjojen hahmojen nimiä. Tällä kertaa se johti siihen, että osasin yhdistää vasta hyvin myöhään ihmisten yhteydet toisiinsa.

Kirjan eri osat oli nimetty shakkitermein, mikä oli minusta varsin sopivaa. Koko kirjassa ei varsinaisesti pelattu shakkia, mutta shakkitermit sopivat silti tyyliin enemmän kuin hyvin. Lisäksi minä sain olla tyytyväinen, että minulla oli shakkia pelaava kaveri, joka kertoi minulle mitä kaikkea termit symboloivat. Olisin tosin arvannut ne muutenkin, mutta opinpahan samalla hieman lisää shakin maailmasta.

Yleensä, kun lopettaa kirjan lukemisen, tulee haikea olo. Nyt ei tullut. Kirja loppui siihen, että henkilö tunsi itsensä tärkeäksi. Se toi minullekin onnistumisen elämyksen, vaikkei minulle hurrattukaan. Loppuen lopuksi kaikki vain haluavat, että heillä on jotakin merkitystä. Että olisi joku, joka tietäisi kuka minä olen. Joku huomaisi, jos minua ei yhtäkkiä olisikaan. Ihminen on laumaeläin. Jokainen haluaa tehdä itsestään tärkeän edes jonkun silmissä. Haluaa, ettei elä turhaan. Jokainen haluaa tietää, että maailma olisi erilainen, jos juuri minä puuttuisin.

Käväisin tänään myös kirjastossa, koska koko päivän lukeminen tekee pöhnäiseksi (minkä takia myös loogisesti järjestäytynyttä tekstiä on vaikea luoda). Lainasin David Bowieta ja ihmettelin jälleen miksen ole kuunnellut sitä enemmän. Kuuntelin biisin Little Bombardier ja olisin halunnut tanssia valssia.

Haitari ei ollut karannut minnekään.

tunteiden tulkki

Soitin tänään haitaria ja omituinen tunne valtasi minut. Tunne oli voimakas ja hämmensi suuresti. Tuntui, että olisin menettämässä jotain pysyvästi. Ja se jotain oli haitari ja sen soitto. En ymmärrä miksi minusta tuntui, etten enää koskaan saisi soittaa haitaria, mutta tuo tunne sai jatkamaan soittoa pitempään kuin olin aikonut. Tuntui kuin olisin tiennyt, että menetän haitarin, kuin se olisi vääjäämätöntä eikä sitä voisi enää estää. Tietysti, koska pidän tunteiden ruokkimisesta, soitin haikeita valsseja tunnelmaan sopien, mikä ei varsinaisesti helpottanut. En olisi halunnut lopettaa soittamista lainkaan ja myönnän, että minun tekisi vieläkin mieli avata laatikko ja varmistaa, ettei haitari ole karannut minnekään. Soittaa varmistaakseni, ettei taito ole kadonnut. Eihän siinä mitään järkeä ole, kyllä minä sen tiedän. Mutta kuten niin monesti ennenkin, tälläkään kertaa tunteet ja järki eivät kohdanneet.

Varmasti aivoissani jokin molekyyli on jossain, missä sen ei pitäisi olla. Miten kukaan voisi viedä minulta soiton? Se, että joku varastaisi haitarini, ei riittäisi, sillä niitä saa kyllä uusia. En ole huolissani juuri tämän haitarin menettämisestä vaan tuntuu, että menettäisin ne kaikki. Menettäisin soiton. Minulta pitäisi katkaista käsi, jotta en voisi enää soittaa. Joten, miten kukaan voisi viedä minulta soiton? Haitarista on muodostunut minulle jotain hyvin tärkeää. Jotain niin tärkeää, etten osaa edes kuvata sitä. Olen soittanut 18 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Tuona aikana olen oppinut rakastamaan soittamista. Se on tapa irrottautua maailmaan, joka ei kuulu muille mitenkään. Se on tapa nollata ajatukset ja selkeyttää pää. Aina en edes itse kuuntele mitä soitan, mutta se auttaa silti. Haitarilla osaan aina luoda jotain nättiä. Haitarin soitto on jotain, mitä osaan tehdä, ja se merkitsee minulle paljon.

Pohdiskelin tunteen innoittamana enemmänkiin mitä musiikki ja soitto minulle merkitsevät, ja ymmärsin muun muassa miksi haluaisin elämänkumppanin, joka soittaa jotain. En haluaisi sitä siksi, että pidän musiikin kuuntelusta (vaikka sekin on yksi syy), vaan haluaisin sen, jotta minua ymmärrettäisiin. Haluaisin elää ihmisen kanssa, joka ymmärtäisi miksi haluan soittaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, miksi hehkutan nuotteja, joita olen löytänyt, ja miksi soittaminen on minulle tärkeää. Ihmisen, jonka uskoisin ymmärtävän minua. Myönnän haitarin olevan minulle heikko kohta. Jokaisella on joku asia, johon he eivät halua muiden ihmisten puuttuvan. Joku esimerkiksi suuttuu hurjasti, jos joku lausuu yhdenkin negatiivisen sanan kyseisen henkilön sisaruksista. Minä en välitä, vaikka joku haukkuisi haitarimusiikkia ja soittoharrastusta minulle suoraan, voin jopa itse lähteä siihen mukaan, mutta jos haukkuja on joku, jonka kanssa minun pitäisi elää, tunnen suunnatonta surua, koska tiedän, että harmiton letkautus jää kaihertamaan mieltäni eikä toinen edes ymmärrä miksi.

Jos minulla olisi terapeutti, hän varmasti olisi sitä mieltä, että pelkään menettäväni jotain. Kaikelle pitäisi aina löytyä syy, tunteillekin. Olen miettinyt jotain loogista syytä tälle tunteelle, mutta en keksinyt sitä. Näin voimakas (ja minulle hyvin epätyypillinen) tunne sai kuitenkin oikeastikin hiukan pelkäämään: mitä minä olen menettämässä? Uskon yliluonnolliseen jollain tasolla, joten voimakkaat tunteet, joille ei sillä hetkellä löydy selittävää syytä, hämmentävät. Onko tämä merkki jostain, jota olen menettänyt, mutta jota en vielä tiedä menettäneeni? Myös tämä ajatus ruokkii tunnetta menettämisen pelon suuntaan. Oravanpyörä.

Mikään, mikä panee miettimään asioita, ei ole turhaa. Tämäkin tunnekuohu oli siis varsin valaiseva ja sinäänsä hyödyllinen. Se kuitenkin yllätti minut täysin. Vahvat tunnekuohut eivät muutenkaan ole minulle millään tapaa jokapäiväistä arkea, puhumattakaan selittämättömistä tunteiluista. Jos pelkäisin menettäväni vaikka jonkun ihmisen enkä tällaista sinänsä abstraktia asiaa, niin saattaisin tänään syyllistyä ämmäilyyn (tiedättehän, tunnepitoiseen valitukseen siitä, että menettää ihmisen, vaikkei loogista syytä menettämiselle olisikaan). Ämmäilyn sijasta jatkan itseni ihmettelemistä.

Miten kukaan voisi ymmärtää sinua täydellisesti, jos et itsekään ymmärrä?

matkalla nörtiksi

Tein sen! Ratkaisin elämäni ensimmäisen Rubiikin kuution! Suuri suutio löytyi lelukaupasta, paketti lupaili vinkkejä ratkomiseen, paketissa ei ollut vinkkejä ratkomiseen ja intarwebs pelasti innostukseni. Innostuin kuutiosta kun katsoin dokumentin, jossa kuvattiin kuutioon hurahtaneita. Kai kiinnostuin siitä mikä kuutiossa on niin viehättävää, että sille jaksaa antaa lähes koko elämänsä. 

Kuution ihmeelliseen maailmaan perehtyessäni ymmärsin mikä siinä viehättää. Ratkaisun etsiminen on sinänsä haastavaa, mutta silti ratkaisu on aina löydettävissä. Niinkuin dokumentissakin sanottiin: "Elämässä on monia asioita, joihin ei ole edes olemassa oikeaa ratkaisua. Kuutio tarjoaa kuitenkin yli 43 triljoonaa ongelmaa, joista jokaisen osaa ratkaista." Lisäksi kuutio on hirmuisen koukuttava. Ratkaisu on löydyttävä, ennen ei mennä minnekään! Puhumattakaan, jos minäkin rupeaisin ratkaisemaan kuutiota kellon kanssa: ensi kerralla menee taatusti vähemmän aikaa ratkaisuun. Jotain, jota voi hallita täysin.

Samalla kun huomasin ymmärtäväni kuutioon hurahtaneita, huomasin valuvani aina lähemmäs nörttiyttä. Nintendolle ja erityisesti tetrikselle kuuluu luonnollisesti osa kunniasta. En toisaalta näe nörttiyttä välttämättä huonoksi ominaisuudeksi. Myönnän, että täysin tietokoneen käyttöä hallitsemattomat ihmiset kummastuttavat minua toisinaan. Toisaalta yleensä kyse on siitä, ettei uskalleta kokeilla mitä mistäkin tapahtuu. Ei se mene rikki, vaikka vähän testaileekin. Mutta kuten Muumimammakin sanoo: "Tärkeintä on, että pitää ylipäänsä jostain."

Käytiin tänään katsomassa Rare Exports. Suosittelen. Vaikka sitä on vähän joka suunnalta hehkutettukin, niin se oli varsin erilainen elokuva kuin luulin. Siinä oli monta tasoa. Ihan niinkuin jäteissä!

Päivän kohteliaisuus: "Sulle voi puhua ilman pelkoa, että vaipuisit psykoosiin."

vaihteluja

Mikään ei ole enää entisellään! Vuosiluvuksi täytyy kirjoittaa jotain, jossa ei ole kahta nollaa, Turusta tuli yhtäkkiä kulttuurin keskus (they say) ja sunnuntaita ei saa enää aloittaa Hyvä Velillä.

Hyvä Veli, tuo YleX:n ainoa ohjelma, jonka pyrin kuuntelemaan joka viikko. Joka viikko haluaisin aloittaa sunnuntain heräämällä kymmeneltä, laittamalla Hyvä Velin soimaan ja olemaan laiska vähintään kahteentoista asti (jos tekee mieli olla laiska). Mutta voi! Hyvä Veli siirtyi iltaan. Eikä ole sama kuunnella ohjelmaa areenalta viikon myöhässä (eikä vähiten sen takia, että joutuisi oikeasti liikkumaan ja heräämään ennen kuin voisi kuunnella musiikkia). Olen suunnattoman pettynyt. Ymmärrän tietysti, että itse ohjelmalle uusi lähetysaika on vain hyvästä, koska nyt ohjelma saa todennäköisesti enemmän seuraajia ja julkisuutta. Mutta ei se minua liikuta. Minä haluan laiskat sunnuntaiaamut takaisin!

En edes tiedä mitä nykyisin sunnuntaiaamuina lähetetään. Epäilen, että tänään ohjelmaa, jota paikalle on kaavailtu, ei lähetetty. YleXn nettisivut eivät tarjonneet vastausta kysymykseeni. Nettisivuilta ei käynyt edes ilmi, että jotain muutosta olisi tapahtunut. Tänä aamuna YleX:llä puhui nainen, joka nauroi. En halua kuunnella sunnuntaiaamuna naista enkä varsinkaan kenenkään naurua. Se rikkoo tunnelman. Velin ääni sopi täydellisesti sunnuntaiaamuun. Kuka minulle nyt puhuu rauhallisesti ja soittaa kiireetöntä musiikkia? Kertokaa minulle!

Muutoin vuosi on alkanut laiskasti. En tiedä olisiko minun pitänyt saada jotain aikaiseksi enkä oikeastaan haluakaan tehdä mitään muuta kuin laiskotella. Vuodenvaihteessa luonani oli kymmenen ihmistä. Vaikka täällä on vähän tilaa, niin pidän siitä, että täällä on paljon ihmisiä. Se luo tunnelmaa! Täällä kukaan ei voi jäädä yksin, koska tilaa on niin vähän, ettei minnekään voi unohtua yksinäisyyteen. Se tietysti myös rajoittaa mm. puhelimeen höpisemistä, koska yksinäisyyttä on turha toivoa. Vaikka myönnän, että ulko-oven edessä oli sangen mukava höpistä. Kännipuhelut kunniaan!

Tästä vuodesta tulee hyvä, päätin sen. Jos ei tule, niin sitten siitä tehdään hyvä. Vuosi 2011 tuo mukanaan uusia kokemuksia ja muutosta vanhaan, epäilen. "Miksi aina tarvitsee muuttua?" Ei tarvitsekaan, mutta jotkut muutokset ovat hyvästä (uusi lähetysaika ei kuulu näihin). Itse huomaan ainakin muuttuneeni vanhasta hurjasti. En tiedä onko kehitystä tapahtunut hyvään vai huonoon suuntaan, mutta kehitystä on joka tapauksessa tapahtunut. Enää en juo kahvia sopivan pienestä mukista vaan käteen sopivasta puolen litran kulhosta.

Hyvää tätä vuotta kaikille!