painia haitarilla

Haitaripaini, siinä vasta mielenkiintoinen esitys! Jotain ihan muuta.

En oikeastaan osaa sanoa esityksestä mitään erityistä ja merkityksellistä, joten kerron teille vain merkityksettömän yksityiskohdan, joka sai minut hillittömästi nauramaan: kumarrukset. Yleisö oli laitettu penkkiriveihin kolmelle sivulle lavaa. Kumarrusten aikana kaikki esiintyjät (Kimmo Pohjonen + 10 painijaa) kumarsivat maahan asti rivissä jokaiselle yleisölle erikseen. Itse olimme sivukatsomossa, joten kun toiselle sivukatsomolle kumarrettiin, näkyi meille yhdentoista ahterin rivistö. Hanurit söpösti rivissä. Kymmenellä päällä painipuku. Jollain tavalla se oli hieman absurdi näkymä.

Äiti väläytteli mahdollisuutta, että Kimmo Pohjola olisi ollut Turun konservatoriossa opettamassa. En tiedä pitääkö se paikkaansa, mutta jäin pohdiskelemaan miten erilaista minunkin elämäni olisi, jos minulla olisi ollut eri soitonopettaja aikoinaan. Sanotaan vaikka, että minua ei olisi siirretty Ruskon musiikkiopistoon vaan olisin jatkanut konservatoriossa. Tuolloin opettajani olisi vaihtunut joko juuri Pohjolaksi tai joksikin muuksi miesopettajaksi. Väitän, että kiinnostukseni haitarin soittoon olisi ollut hieman eri tasolla, jos opettajanani olisikin ollut nuorehko miesopettaja. En ehkä olisi koskaan mennyt Raision harmonikkakerhoon. Olisin jopa saattanut valita lukion keskustasta, koska konservatorioon olisi tällöin ollut lyhempi matka. Saattaisin olla jossain ihan muualla jonain ihan muuna.

Pidän jossittelusta. Vaihtoehtoisten elämien sopertaminen on täysin turhaa, mutta jollain tavalla niin kiehtovaa.

Loppuen lopuksi tulin tulokseen, että soitonopettaja vaikuttaa yllättävän paljon elämän kehitykseen, vaikka sitä näkee vain kerran viikossa. Opettajat muutenkin vaikuttavat yllättävän paljon elämään. Jos lukion psykologian opettaja olisikin sattunut olemaan mukava, olisin innostunut lukemaan psykologiaa. Jos filosofian opettaja olisikin ollut huono, en olisi koskaan kirjottanut filosofiaa vaan mahdollisesti uskollisesti lukenut kaikki kemian kurssit.

Ja millaista elämäni olisikaan, jos olisinkin ystävystynyt eri ihmisten kanssa? Jos ala-asteella ensimmäisen luokan paras ystäväni olisikin vieläkin paras ystäväni? Millaisessa maailmassa minä silloin olisin elänyt?

Vai onko kohtalo sittenkin määrätty ennalta? Eikö minulle koskaan kuulunutkaan tulla miesopettajaa? Tähtäävätkö kaikki nämä pienet asiat johonkin suurempaan kokonaisuuteen? Mikä tuo kokonaisuus voisi olla? Tähtäävätkö ihmisten kohtalot suurempaan kokonaisuuteen?

Kimmo Pohjosen kakkossoitin on huuliharppu.

tyhjä ikkuna

Taas yksi tentti takana päin. Tämä oli niitä harvoja tenttejä, joihin asennoiduin voittajaks ennen tenttiin menoa. En siis olettanut pääseväni läpi, mutta oli joka tapauksessa hyvä taistelufiilis ennen tenttiä. Tuntui, että vaihteeksi osasinkin jotain: kuin olisin viimein päässyt kiinni siitä, mitä pitää oppia. Tentissä tosin kysyttiin taas jotain ihan muuta, mutta tällä kertaa se ei tuonut lamauttavaa tunnelmaa. Joskus se on tuonut.

Yksi hienoimmista asioista tentin jälkeen oli tällä kertaa ikkunan pesu. Edellisen alueen muistiinpanot olivat siis ikkunassa ja pesin ne pois. Tavallaan konkreettinen tapa siirtyä eteenpäin: pyyhkiä kaikki pois. Ikkunakin voi näemmä näyttää tyhjältä varsinkin näin pimeällä, kun ei näe ulos. Huomaan kääntäväni katseeni ikkunan oikeaan ylänurkkaan. En millään saa päähäni mitä siinä luki. Hyperkalsemia! Ei se ollut edes erityisen painotettu asia... Ehkä täytyy ruveta kahlaamaan seuraavaa tenttialuetta läpi, että ei ole niin tyhjää. Ihan kuin se olisi huono asia, tyhjyys. Tämän kevään tavoitteena olkoot, ettei kesätentteihin tarvitsisi mennä. Se on oikeasti minulle kova tavoite, vaikka voisi muista tuntua kovinkin simppeliltä.

Voi sydän! Nyt Diabetes-kirjan voi laittaa hyllyyn eikä sitä toivottavasti enää tarvitse lukea! Vaikka... Ehkä diabeetikon suuongelmat on kuitenkin pakko tarkistaa. Kysymysten on tarkoitus testata lukemista, ei oleellisten asioiden oppimista. Pitäisihän se jo pikku hiljaa osata ennakoida.

Tänään tuntui opiskelijalta, kun äiti teki auton vieressä voileivän ja antoi sen lisäksi kaksi sitruunaa.

minne katosi päivät?

Aikakäsitykseni harmaantuu.

Koko viime viikon elin perjantaissa. Tänään yritin puhelimessa selittää milloin olin yrittänyt peruuttaa Turun Sanomia. Pienen taistelun jälkeen onnistuin sanomaan, että peruutuksen oli tarkoitus olla voimassa pääsiäisen jälkeen. Niin montako viikkoa siitä onkaan? Osasin kyllä hienosti sanoa, että lehteä ei ole tullut reiluun viikkoon. Siihen se osaaminen sitten jäikin.

Pohdiskelin myös milloin olin ollut äidin kanssa elokuvissa. Joku maanantai se oli; onko siitä tosiaan vain viikko? Urheilinko tosiaan viime viikolla kaksi kertaa? Kävin uimassa? Jukra. Aika kulkee omia sfäärejään. Prahan matka! Siitä on puolitoista viikkoa. Kaksi viikkoa sitten lähdettiin Prahaan. Viikko sitten alkoi viimeinen luentoviikko. Viisi päivää sitten kävin siivoamassa. Eilen kävin päivystämässä. Tänään on maanantai.

Jollain tavalla aika kulkee hyvin hitaasti, mutta mitään en silti saa tehtyä. Joku joskus sanoi, että "yhdessä on motivaatiota, muttei aikaa. Yksin on aikaa, muttei motivaatiota." Ehkä sitten niin. Vaikka kyllä minulla on motivaatiota. Ja ilmeisesti aikaakin. En vaan käytä kumpaakaan hyödyksi.

Jollain tavalla on kamalan hankalaa miettiä, miten pitkä aika tapahtumista on. Ehkä loma sekoitti aikakäsityksen. Eihän sillä toisaalta ole mitään väliä miten kauan sitten asiat ovat tapahtuneet, sillä en ajatellut soittaa Turun Sanomille uudestaan. Huomenna saan lehden. Toisaalta olisin toivonut, että se olisi ruvennut itsekseen tulemaan, sillä oli jotenkin jännittävää herätä joka aamu pohtien olisiko lehti tänään tullut. Jännitin sitä yhtä paljon tänään kuin eilenkin, vaikka tiesin, ettei lehti tulisi.

Koulu helpottaa otettaan. Se on mukavaa. Hirveän vähän mitään oikeasti pakollista on jäljellä. Nyt voisi sitten vaikka opiskella. Kiehtova ajatus olisi, ettei tarvitsisi kesällä tenttiä mitään. Liisa kertoi, ettei ole reputtanut yhtään tenttiä lääkiksen aikana. Itse jaksa edes laskea miten monta uusintaa olen käynyt katsomassa. Mutta uusinnat palauttavat maanpinnalle kuin tipan laitto.

Elefantin syönyt käärme.

uutisia

Lehteä ei vieläkään tullut, joten piti lukea uutisia netistä. Ensimmäinen uutinen ts.fi:ssä: www.ts.fi/online/kotimaa/125729.html

Jo on maailma menny kummaksi! Hautakynttilä oikiksen edessä ja poliisi suhtautuu asiaan vakavasti. Perustelut luettuani totesin, että ehkä se sitten on ihan hyvä, mutta kyllä se silti kummastuttaa. Maailman menee vekkuliin suuntaan.

En halua soittaa Turun Sanomille. Niillä on odotusmusiikin tilalla vain raastava piippaus. Miksei kaikkea voi hoitaa sähköpostitse?

Ystävällisin terveisin 

Aamunörtti.

viikonloppuna tapahtui seuraavaa

Perjantaina huomasin olevani väärässä baarissa: paras musiikki ja miellyttävin sisustus löytyi vessasta. Ihmisiä sen sijaan ei löytynyt vessasta, yhtäkään.

Lauantaina nukuin paljon ja löysin ulkoiselta kovoltani vaikka mitä kivaa! Voi että kun olisin tiennyt, että minulla on monta katsomatonta leffaa ja lukematonta mangaa. Nyt tiedän. Myöskään kesällä ei tule olemaan vapaa-ajan ongelmia. Paitsi ehkä se, että vapaa-aikaa on liian vähän. Niinkuin aina. Lisäksi käväisin koululla ja tein kaksi havaintoa: koululla olikin ihmisiä, jotka katsoivat minua hieman oudoksuen ja lisäksi tulostimet ovat sopineet keskenään, etteivät tulosta kaksipuolisia. Innostuin myös metsästämään lukemisen arvoisia blogeja internetin valtavasta maailmasta.

Tänään aamupäivä kului minun huomaamattani ohi, poltin peltipurkissa papereita ja kävin päivystämässä. Päivystystunteja pitää kerätä 20 eikä minulla ollut vielä yhtäkään. Nyt on enkä ymmärrä miksen ole aiemmin saanut aikaseksi päivystykseen menoa. Kivaahan siellä oli. Ei siellä kyllä yksin niin kivaa olisi, mutta kaverin kanssa oikeinkin. Lisäksi nauroin siellä väitteelle lääkäreiden "hyvästä koulutuksesta". Jep jep.

Kotiin tullessa kävin Siwassa, jonka myyjä sai minut nauramaan ääneen. Kukaan myyjä ei ole katsonut minua niin intensiivisesti silmiin koskaan! Myönnän, tuijotin häntä epäkohteliaasti. Se ehkä saikin hänet sanomaan "ja oliko bonuskorttia; Hei, hei! ...". Hei, hei oli tarkoitettu minulle. :D Joko myyjää sapetti olla töissä tai sitten hän oli ottanut liikaa - jotain.

Matkalla minut sai nauramaan myös oma näennäinen olemattomuuteni. Tämä nauru ei ollut yhtä pirteää kuin edellinen. Näin kotiin tullessa kolme tuttua: kaksi kauempaa ja yhden hölkkäämässä ohitseni. Kukaan tuskin huomasi minua, päin eivät ainakaan katsoneet. Minä huomasin muut ja siksi olikin hassua kävellä kuin vieras tutussa kaupungissa kotiin, kenellekään moikkaamatta, mitään sanomatta. Moikaaminen olisi kuitenkin tuntunut turhalta, eihän kukaan edes huomannut minun olevan siinä.

Palkeen kielessä palkeenkieli.

EDIT: Jo voi olla tehty vaikeeks yks blogin taustan vaihtaminen! Jee, sain sen vaihdettua, mutta miksi linkit muuttuivat sinisiksi? Äh, nyt nukkumaan.

"tee musiikista elämäsi."

Jumankekka kun mulla on hieno haitari! :D

Soittelin haitarilla ja tapailin pätkän Oopperan kummitusta ja muistin, että sellainenkin nuotti multa löytyy. En ollut itselleni onneksi liian ovela, joten löysin nuotin (ei ollut sängyn  alla, mikä oli oletettu paikka). Että voi kuulostaa haitari komialta! Naapureiden iloksi soitin vielä oikein kovin, jotta varmasti kuulevat. Täytynee harjotella Oopperan kummitus. Edellisellä haitarilla se ei kuulostanut yhtään näin hienolta. Tai sitten vanhan kämpän kaiku ei ollut yhtä hieno. Hienon soinnin lisäksi haitarini on lisäksi tavattoman nätti. Vaikka täytyy myöntää, että äidin palkeet ovat hieman nätimmän väriset, mutta sitä ei huomaa ellei noita soiteta vierekkäin. Eikä oikeastaan silloinkaan.

Ulkona paistaa aurinko. Toivottavasti pian tulee vihreää ja voi istuttaa kasvit ulos.

yksinäinen kyynel

Mietiskelin vielä eilistä teatteria. Siinä oli yksi potilas, jolla oli erittäin harvinainen häiriö: potilaan silmissä ei ollut mitään vikaa, mutta aivot eivät osanneet tulkita silmien viestiä. Tämä johti siihen, että potilas ei varsinaisesti nähnyt mitään ja käyttäytyi kuin sokea, mutta pystyi osoittamaan mistä valo tuli ja tarttumaan tarkasti esineisiin.

Kohtaus oli minun mielestäni koko näytelmän surullisin kohtaus. Siinä lääkäri testasi potilasta: pyysi osoittamaan valonlähdettä ja tarttumaan esineisiin, jotka laitettiin potilaan eteen. Potilas pudisti päätään, kun kysyttiin näkikö hän jotain, mutta kaikkiin esineisiin hän tarttui tarkasti ja hapuilematta. Kohtauksen edestessä potilas ymmärsi, että pystyy perjaatteessa näkemään ja itki surullisia ja hiljaisia kyyneliä.

"Niinkuin me sovittiin."

Epätoivoinen parkuminen on sinäänsä hyvin tunteisiin vetoavaa, mutta minusta vielä enemmän sydäntä särkevää on nimenomaan eleettömästi itkeminen. Jotenkin se viestittää vielä enemmän siitä, ettei asialle voi tehdä mitään. Suunnaton suru, lamauttava tieto.

Eihän sitä voi kuin kuvitella miltä sen täytyisi tuntua: koko ikäsi olet elänyt sokeana etkä oikeasti näe mitään, mutta sitten huomaat, että silmäsi toimivat moitteettomasti. Tulishan siitä nyt helposti hiukan luulosairas olo. Ja eihän tollasta tietenkään mitenkään pysty parantamaan. Käsikirjoituksellisesti kohtaus oli varsin yksinkertainen, mutta näyttelijäsuoritukset tekivät siitä voimakkaan; potilaan epätoivo oli käsin kosketeltavaa, sanaakaan hän ei sanonut. Myös lääkärin masentunut olemus kertoi miten toivoton tilanne oli, sillä nyt vika oli jotain, mille ei voitaisi tehdä mitään. Vika oli jotain, mitä ihminen ei vielä osaa ymmärtää.

Tänään minulle puhuttiin keskustelunavauksella "kato mun haaroihin".

unohdin puhekykyni kotiin lähtiessäni teatteriin.

Tänään oli vuorossa teatteria lääkiksen kulttuuritoimikunnan avustamana. Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi.

Esitys koostui monesta pienestä tarinasta, aivan kuten eilinen elokuvakin. Tarinat olivat potilastapauksia erään neurologin vastaanotolta. Opetusteatteria, kuten yksi lääkisopiskelija totesi. Taululle heijastettiin potilastapaukselle otsikko (mm. "venäläisiä lauluja")  ja kerrottiin lyhyesti mistä sairaudesta/oireyhtymästä/vammasta on kyse. Opetusteatteria.

Eka puoliaika tuntui potilaskierrolta. Hypittiin tapauksesta toiseen ilman mitään yhtenäistä juonta. Toisella puoliajalla tapaukset sidottiin löyhästi yhteen. Itse en ole käynyt neurologian tai psykiatrian kierroilla, joten se ei liiemmin minua haitannut.

Ahdistava näytelmä. Osasin odottaa sitä ja olisin pettynyt, jos se ei olisi millään tavalla ahdistanut tai koskettanut. Tuli elävästi mieleen se, miten Anski kuvaili Burtonin Liisa ihmemaata: koomisia hahmoja, joiden takana on suuren suuri ahdistus. Jotkut nauroivat, minäkin naurahdin muutamassa kohdassa. Se tuntui väärältä vaikkei kyseessä olleetkaan oikeat potilaat (oikeat potilastapaukset kylläkin). Ei saa nauraa, pitää yrittää ymmärtää.

Eilen olin huonoa treffiseuraa, koska en jaksanut puhua. Tänään olisin ollut vielä kamalampaa treffiseuraa. Eilen sentään olisi riittänyt seuraksi joku, joka puhuu minun puolestani. Tänään olisin vaatinut jonkun, jonka kanssa voi olla hiljaa. (Tämä on siis täysin hypoteettista: en minä oikeasti treffeillä ole ollut.) Puoliajalla menin vessaan, vaikkei oikeasti tarvinnut, ettei tarvitsisi puhua. Vessasta tullessa hakeuduin seuraan, jossa arvasin, ettei minun tarvitse puhua. Eikä oikeastaan kuunnellakaan: saatoin olla seinäkukkasena ja hymyillä välillä, jotta ihmiset kuvittelisivat minun olevan samaa mieltä. Näin jälkikäteen ajateltuna on hieman surullista, että tiedän, missä seurassa minun ei tarvitse olla olemassa. Enkä minä siinä seurassa sitten juuri olekaan, mutta nyt se oli sopiva turvapaikka.

Näytelmän jälkeen puin takkini ja kävelin ihmisten vanavedessä, jotta en näyttäisi kaipaavan seuraa. En halunnut puhua niitä näitä, sillä näytelmän luoma ahdistus oli jotain, mitä halusin hetken aikaa vaalia. Jos kerran on hyvä syy ahdistua, niin siitä pidetään kiinni. Pyöräillessä toivoin hartaasti, etten vaan törmäisi kehenkään tuttuun. Riski ei suoraan sanottuna ollut kovin suuri. Tuntui hienolta pyöräillä hirmusta vauhtia karkuun teatteria, joka ei oikeasti edes osaa liikkua. Ihmiset liikkuvat.

Suosittelenko tätä muille? Kyllä, jos kaipaa jotain puhuttelevaa. Erilaista. Potilastapauksia... (Anskille suosittelen vain, jos haluat jotain kurkkua salpaavan über-hyber-ahdistavaa.)  Ennenkaikkea kyse on tietysti omasta mielialasta: toisessa mielialassa olisin kokenut koko näytelmän vain mielenkiintoiseksi ja hieman masentavaksi. Mutta minä pidän fiktion luomasta ahdistuksesta, sillä jollain tapaa se ei ole todellista; siitä ei ole seuraksia, mutta se on silti luovaa.

Mitään muuta mainittavaa tänään ei tapahtunut.

hikinen mies puhelinkopissa

Tänään oli vuorossa leffaa kavereiden kanssa. Miesten vuoro.

Elokuva on siis dokumenttileffa suomalaisesta miehestä. Siinä on kuvattu miehiä saunassa. Ja mitä suomalainen mies tekee saunassa? Avautuu. Eli monta pientä koskettavaa tarinaa.

Suosittelen tätäkin. Elokuvayleisö ainakin oli paljon mielenkiintoisempi tänään kuin eilen. (toki tänään oli myös ale-päivä, mikä tietysti vaikuttaa yleisön määrään) Teinejä ja lapsia lukuunottamatta yleisössä oli kaikkia. Miehiä, naisia, pariskuntia, aviopareja, vanhoja, nuoria... Sympaattisimmat elokuvan katselijat olivat kyllä ehdottomasti vanhat avioparit. Yksi  näistä aviopareista (varmaankin yli 70-vuotiaita molemmat) oli kauhean symppiksiä: nainen tarjosi miehelle karkkia ja molemmat selvästi harmittelivat, että pussi rapisi ja yrittivät ottaa ihan varovarovasti. He olivat taatusti olleet naimisissa vuosikymmeniä ja käyneet elokuvissa jo silloin, kun ne vielä olivat aitoja mustavalkoleffoja. Minäkin haluan jonkun, jonka kanssa muistella miten "silloin joskus nuaruudessa elokuvat olivat vielä kaksDeetä". Vaikka onhan mulla ympärillä ihmisiä, joiden kanssa muistella. Lisäksi yksi elokuvan katselija kiinnitti huomioni elokuvan jo loputtua: pojan ja miehen rajamailla oleva yksilö, joka istui rivin päässä seinään nojaten ja jalat tuolilla mytyssä. Tykkään sen tyylistä.

Takaisin elokuvaan. Pari sympaattista tarinaa. Sotilaspoliisi oli mielestäni varsin mieleenjäävä ilmestys. Ajatukset siitä, mitä kaikkea se joskus on kokenut, missä maailmassa se on elänyt... Sen puhetyylikin todennäköisesti on muuttunut armejan maailmassa. Se puhui kirjakielellä. Se oli omituista.

Lisäksi mieleen jäi kadunmiehet. Keskustelu siitä, mihin täksi yöksi pääsisi, edesmenneen vaimon muistelu... Muistin taas, että jokaisella kadunmiehelläkin on tarina kerrottavanaan. Miksi juuri hän on päätynyt kadulle? Ei kukaan oikeasti halua olla kadulla.

Elokuvan suurin anti mulle oli ehkä siinä, mikä jätettiin sanomatta ja se, miten asiat kerrottiin. Kaikilla oli siis joku kurja kohtalo takanaan. Joku asia, joka saa miehenkin kyyneliin.

Kyyneleitä hävetään ihan turhaan. Itse kunnioitan ihmisiä, jotka itkevät, kun siihen on aihetta. Varsinkin miehiä. Pitäkööt vaan sitä heikkouden merkkinä, minä pidän sitä vahvuuden merkkinä.

Muistin taas minkä takia jämähdän bileissä helposti miesten seuraan. Miehillä on mielenkiintoisia tarinoita, naisten on yleensä (siinä humalatilassa) kuultu jo. Miehillä sen sijaan on tyypillisesti jotain kerrottavaa, jos he innostuvat puhumaan. Siinä myös syy sille, miksi viihdyin varsinkin aiemmin Tivolin saunassa; siellä minulle avauduttiin. Minä kun tykkään olla korvana paikalla, kun sellaista tarvitaan. Viime aikoina en kyllä ole sattunut paikalle, kun korvaa on kaivattu. Sääli, sillä rakastan tarinoita.

Tänään löysin eilen tiputtamani sukkapuikon kadunkolosta.

kyltyyyr, tiedäthän

Vietän kolme päiväistä kulttuuriviikkoa. Tänään oli vuorossa leffa äidin kanssa. Aavikon kukka.

Elokuva somalialaisesta tytöstä, joka karkaa pakkoavioliittoa mutkan kautta Lontooseen. Lontoossa huippuvalokuvaaja bongaa tytön pikaruokalasta ja hups keikkaa! tytöstä tuli huippumalli. Erinäisten mutkien kautta, tietysti. Perustuu tositapahtumiin.

Sangen puhutteleva leffa. Iloinen yllätys oli, että vain alku oli sillisalaattia. Se oli selvästi liikaa leikelty. Tuli fiilis, että nyt ei mahtunut kaikki ohjaajan haluamat kohtaukset elokuvaan, joten piti karsia rankalla kädellä eikä lopusta vaan voinut karsia. Niinpä karsittiin alusta. Tosin on huomattava, että alun sillisalaatti täydentyi kivasti leffan aikana, joten on oikeastaan vaan pientä saivartelua kirjottaa siitä näin paljon kritiikkiä.

Joka tapauksessa: päähenkilö, Waris Dirien, löysi tiensä (tai hänen tiensä löydettiin) mallimaailman huipulle. Hän oli ensimmäinen julkimo, joka toi esille Afrikan naisten oikeudet: naisten ympärileikkaus on väärin eikä sitä mainita edes Koraanissa. Elokuva sai taas ajattelemaan miten julmaa ympärileikkaus on. Silpominen. Miehillä siihen on vielä joku syy, mutta naisille se tehdään lähinnä siksi, että miehillä olisi yliote naisiin tässäkin asiassa (tämä on hieman subjektiivinen näkemys, juu). Olen miettinyt tätä ennekin, minä kun tykkään miettiä ja lukea synkkiä kirjoja. Mende Nazerin omaelämänkerta nimeltä Orja on tässä suhteessa myös puhutteleva kirja, vaikka siinä se taisi jäädä aika pienelle osalle. Mutta onhan se hullun touhua! Ommella nyt nainen kiinni ja silpoa pois kaikki (riippuen tekotavasta, aina ei suinkaan poisteta aivan kaikkea) tuntevat osat sukupuolielimistä... Kolmivuotiaalta... Ei siitä nyt ihan hirveen vaikeaa ole tehdä vaikuttavaa kohtausta.

Ihmiset on hulluja. Voikohan evoluutiota syyttää tästäkin? Omistushaluiset miehet ovat päässeet helpommin lisääntymään? Vastarintaan nousseet naiset ovat kuolleet? (Prahan historiassa tästä on hieno esimerkki: naiset nousivat asein miehiä vastaan, mutta miehet voittivat; henkiin jääneet neitsyet (jotka luovuttivat ennen kuin kuolivat) pakotettiin naimisiin.) Vaikka omistushalu voi tietysti olla enemmän opittu kuin periytyvä piirre.

Joka tapauksessa oli kiva käydä äidin kanssa leffassa. Muisteltiin, että ollaan käyty vain kerran aikaisemmin katsomassa kahdestaan elokuvaa. Silloin katsottiin Titanic. Kaikesta päätellen olin siis 8-vuotias. Eihän siitä juurikaan olekaan aikaa.

Nauroin tänään Wiklundin mallinukkea, jolle oli piirretty viikset.

uusi blogi vanhoilla kujeilla

Muutin. Vanhoja tekstejä täältä.

Voitte sitten kuvitella, että olisin saanut jotain tänään aikaankin. En ehkä kuitenkaan saanut.

Viimeinen lomapäivä. Voisi tätä jatkaakin. Ehdin jo tottua ajatukseen, ettei tarvitse stressata koulujutuista. Tai edes tehdä niitä.

Ensimmäisen blogimerkinnän pitäisi olla avartava: esittellä minut lukijoille, koukuttaa lukijat tekstiin. En kuitenkaan jaksa olla luova. Paljon mieluummin jätän tämän kirjotuksen kököksi ja totean, että minulla on uutta kynsilakkaa. Oranssia, punaista ja hassun vihertävää. Lisäksi minulla on pullo kahden euron viiniä. Se pääsi kotiin asti ehjänä. Kahden euron viinapullo ei päässyt kotiin asti ehjänä edellisen matkan jälkeen.

Jatkossa myös muita tärkeitä faktoja.