elämän iloja

Minulla on tapana ajatella haitaria soitellessa. Tänään muistin taas uudestaan, että se on tosiaan niitä harvoja hetkiä, kun annan ajatuksen todella vaeltaa. Se lienee yksi syy siihen, miksi soittaminen saa tilanteen kuin tilanteen nollattua. Pysähtyy hetkeksi. Tottakai musiikkikin on ihanaa, en pärjäisi kokonaan ilman musiikkia, mutta soittaminen on jotain paljon enemmän. Harrastus. Maalaamisella on lähes samanlainen vaikutus, mutta se ei ole yhtä tehokasta yleensä. Siveltimellä on vaikeampaa luoda jotain mielialaan sopivaa kuin haitarilla.

Voisin mennä haitarin kanssa naimisiin, kuvainnollisesti. En tietenkään tiedä pidänkö nimenomaan tuon haitarin elämäni loppuun asti, mutta jonkun kumminkin. Uskon, että haitari on jotain, mistä en päästä irti. Kaikki muut harrasteet ja tekemiset ovat aina tulleet ja menneet, mutta tuo pysyy. Olen aloittaja: aloitan kaiken, mutten vie mitään loppuun. En jatka mitään pitkään. Kyllästyn. Kyllästyn haitariinkin välillä, mutta se ei kestä kauaa. Ei saisi kestää. Olen ehjempi, jos saan soittaa.

Jätän uskomattoman monia asioita kesken. Minulla on kymmeniä kankaita, jotka olen ostanut tiettyyn tarkoitukseen, mutta joista ei ole vielä tullut mitään. Minulla on muutama taulukangas, yhden maalaus oli kesken yli kolme vuotta. Minulla on keskeneräisiä kutimia, silmiin osuu kolme. Ja niistä kolmesta kaksi olen luvannut muille. Toinen näistä on melkein valmis, mutta saajakaan ei enää muistanut sen olemassaoloa. En oikeastaan muistanut minäkään.

Olen yrittänyt lopettaa katteettomien lupausten teon. Olla vähemmän kiltti, kai. Liian helposti tehdyistä lupauksista on vain päänvaivaa, vaikka kyse olisikin vain lapasista.

Tänään satoi ihanaa isopisaraista sadetta ja minua nauratti. En kuitenkaan tuossa kylmyydessä uskaltanut pyöräillä ylimääräistä, vaikka tekikin mieli. Olisipa vähän lämpimämpi, että voisi juosta huoletta sateessa, vaikka onkin yskä.

En saanut tänäänkään mitään aikaiseksi.

ihminen on laumaeläin.

Ihmisten välillä on voimakas magneetti toisiaan kohtaan; jokainen meistä haluaa jonkun, jonka kanssa olla. Vain luonnonoikut haluavat olla aina yksin.

Välillä mietin onko tämä kaikki todella sen arvoista. Onko muiden ihmisten kanssa oleminen todella niin tärkeää? Tällä kertaa mietin sitä muiden takia. Äiti sanoi joskus, kun olin vielä pieni, että on se hyvä, ettei minulla vielä ole poikakavereita - niistä tulee murheita ja kyyneleitä. Tajusin kyllä jo silloin, että paikkansahan sen täytyy pitää, olinhan lukenut ison kasan nuorisokirjoja. Näin myöhemmin olen huomannut, etten ymmärtänyt miten paljon tuo lause pitääkään paikkansa.

Ihmissuhteet. Siinä on kyllä se elämän osa-alue, jota kukaan ei voi sanoa hallitsevansa täysin. Olenko skeptinen? Kenties. Jollain tavalla tuntuu, että ihmisissä on jotain pahasti pielessä. Kaikki hakevat itselleen ihmistä, joka kulkisi elämässä vierellä. Kaikilla on sama päämäärä, mutta sitä päämäärää hakiessa ihmiset tuntuvat kovasti paljon satuttavansa toisiaan. Vahingossa tai tahallaan. Ehkä ihminen on vahingossa kehittynyt liian pitkälle. Enää ei riitäkään se, että kumppanilla on kaikista komeimmat sulat tai mahtavin pyrstö. Ihmisille mikään ei ole yksinkertaista.

Olen oppinut pitämään kamommillateestä.

loman alku.

Loma alkoi. Aloitin loman tuhlaamalla. Ostin tänään uudet rillit, lipun ruissiin sekä invaliidin. Edukasta.

Eilen oli loman alkamisen merkiksi mökkibileet. Kyse on siis kurssin kevään viimeisestä kokoontumisesta, jonne yllättävän moni yleensä tulee. Juttelin ihmisen kanssa, joka ei tiennyt mitä hakee elämältään. Hän ei tiennyt minne hän aikoo mennä, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan tai mitä hän todella haluaa tehdä tulevaisuuden suhteen. Mitä sinä haluat tulevaisuudelta? Mitä minä haluan tulevaisuudesta? Vaikea kysymys. Mitä minä oikein haluan elämältä?

Minulla on ollut aina hieman huono suhtautuminen elämään yleensä: menen hetken mukana. "Voi miten herkullinen ajatus." Ei sinänsä. Hetkessä eläminen tarkoittaa, ettei suunnittele tulevaisuutta, ei ajattele mitä todella haluaa tehdä kymmenen vuoden päästä tai mitä olettaa tulevaisuudessa kohtaavansa. Mitä se sitten haittaa? Ei sinänsä mitään, mutta se tarkoittaa, etten ajattele mitä haluan saavuttaa enkä näin ollen voi tähdätä siihen. Monesti olen miettinyt, että menen vain muiden olettamuksien mukaan. Seikkailen elämän läpi sellaisena, jota muut luulevat minun olevan. Käyttäydyn niinkuin muut haluavat. Olen kuitenkin päässyt tästä ajatuksesta hieman eroon. En käyttäydy niinkuin muut haluavat. Kapinoin. Olen häijy, jos se tuntuu sopivalta. Olen äänekäs. Sanon mitä ajattelen. Ei aina pitäisi sanoa mitä ajattelee. Yritän opetella siitä pois. 

Toiset kriiseilevät siitä, että tietävät mitä haluavat, mutta eivät löydä sitä. Toiset kriiseilevät siitä, etteivät tiedä mitä haluavat. Minä en kriiseile näistä mistään (tätä tekstiä ei voi lukea kriiseilyksi). Minä menen niinkuin näen sopivaksi ja kuvittelen elämän löytävän minut. Kuvittelen minulle sopivan elämän löytävän minut. Kuvittelen, että pikku hiljaa keksin, mitä haluan. Ainakin kuvittelen keksiväni mitä en elämältäni halua. 

Minusta on erikoista, jos ihmiset eivät voi seurustella ihmisen kanssa, jonka kanssa eivät voi kuvitella menevänsä naimisiin. Minusta on erikoista, jos ihmiset eivät voi nauttia hetkestä. Minä en halua uskoa, että elämä on niin vakavaa. "Nuoren ihmisen ajatuksia."

Miksi aina pitäisi miellyttää muita? Miksi aina pitäisi olla ihana? En minä halua olla aina ihana. En haluaisi myöskään olla ilkeä, mutta olen välillä sitä, tiedän sen.  Tulin yläasteella siihen tulokseen, että minusta olisi helppo olla pitämättä. En tosin tiedä onko kukaan oikeasti koskaan vihannut minua. Ei kukaan ole tullut kertomaan. 

Helppo elämä, voisi sanoa.

Kävelin eilen yksin pimeässä. En pelännyt mitään. Mieleeni heräsi ajatus, ettei kukaan halua minulle pahaa, mitä minä muka pelkäisin. Ei kukaan ole ennenkään halunnut minulle mitään pahaa. Se tuntuu hienolta. En tiedä onko se totta, mutta se tuntuu silti hienolta. Kukaan ei ole koskaan satuttanut minua tahallaan.

Elämää lasikuvussa. 

kesä ja snaipperit.

Tänään hauskan näköinen mies tuli oveni taakse.

En mahda sille mitään. Kun ihminen puhuu vakuuttavasti hyvän asian puolesta, menen helposti mukaan. WWF ja ilmastonmuutos tällä kertaa; olen taas kuukausilahjoittaja. Nyt tosin tiedän miten pystyn lopettamaan sen, mutta silti. Että mä olen helppo. Mutta kun ei kukaan koskaan tule mun oven taakse yllättäen! Ja jos tulee, niin mä ilahdun siitä välittömästi. Ihan sama kuka se on. Ja iloisena tulee helposti annettua periks. Douh.

Huomenna on kevään viimeinen tentti ja sitten pääsee kesälaitumille. Jos olisin fiksu, lukisin siihen kovaa tahtia, koska nyt on ihan oikeasti tilanne, ettei ole tulossa kesätenttejä, jos EKG-tentti menee läpi. Mutta en vain jaksa. Mitä siis olen tehnyt tänään? Ostanut kiikkukengät, varannut näöntarkastuksen (uudet rillit mulle-heti-nyt), nukkunut riippumatossa, laikkaillut kynsiä (ei enää osastolle!!) ja katsonut Housea. "Ihan vaan yhden jakson katson", niin vissiin! Yksi tai neljä, aika sama oikeastaan.

Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, ettei tentti ole vaikea ja että EKG-viivain auttaa mut siitä läpi. Surullista. Minä ihan oikeasti haluaisin oppia tulkitsemaan EKG:ta, mutta motivaatio on nollassa. Eikä se nyt jotenkin mene kaaliin. Kaikki näyttää samanlaisilta käppyröiltä. Kun oppii yhden asian, sitä etsii käppyröistä ja muut asiat unohtuu. Vaikeeta.

opiskelua ja pölkkyjä.

Talvi on siinä mielessä erikoista aikaa, että iskän luona voi käydä ilman, että tarvitsee tehdä hommia. Nyt kesä on kuitenkin jälleen täällä ja töitä riittää niin paljon kun vaan haluaa tehdä. Itse aloitin tämän kesän työrupeaman pölkyistä. Niitä on paljon ja ne odottavat pilkkomista ja pääsyä pusseihin. Ja kun puhun pilkkomisesta, en tarkoita kirveshommia vaan klapikoneen käyttöä. Niitä on niin paljon.

Tänään auttelin sitten kantamisessa ja puiden siirrossa. Jollain tavalla se oli hirveän mukavaa, vaikka raskasta onkin. Työ, jossa oikeasti havaitsee etenevänsä ja olevansa hyödyksi. Suretti, että iskä teki sitä koko aamun yksin. Yksin tuo työ on vaikeaa jo käytännössäkin. Niinpä lupauduin auttamaan huomennakin. Sen minkä kerkiän. Onhan se oikeasti mukavaa vaihtelua kerrankin tehdä jotain konkreettista!

Toisaalta opiskelujenkin puolelta tänään oli yllättävän hyvä päivä, koska sattui kerrankin hyvä potilas kohdalle. Kyse saattaa myös olla siitä, että oma tutkimusrutiini on paljon vakiintuneempi kuin muutamia viikkoja sitten. Eikä potilaspapereista jaksa stressata. Vaikka hiukan kyllä hermostutti, että olin ainoa, joka potilaan tutki. Muuten se ei hermostuttaisi (mitään jännää kun potilaassa ei ollut), mutta en saanut kirjoittamaani kertomusta järjestelmään. Lupa-asiat ovat ilmeisesti juuri minun kohdaltani hieman monimutkaisempia. Hienoa sitten.

Jotenkin on kyllä hirveän positiivinen olo ollut viime aikoina. Ehkä se on lähestyvän kesän ansiota, ehkä ei. Kivaa se kuitenkin on. Jotenkin etsin entistä enemmän asioista hyviä ja positiivisia puolia. Tulee samanlainen olo kuin Röllillä yhdessä kuuntelukasetissa: "Minä pidän siitä kun paistaa aurinko. Ja kun sataa vettä (taidepaussi), niin sekin on kiva."

Allu Tuppurainen on mun idoli!

Vielä täytyy hehkuttaa vähän kesää. Uskomatonta, että keskellä ylioppilaskylää voi tulla samanlainen fiilis kun mökillä! Olin parvekkeella siis. Vieressä mitä vihreistä vihrein puu (koivu, johon mulla on hyvin vahva viha-rakkaus-suhde), tuoksuu sateelta, linnut laulaa ja jossain kaukana haukkuu koira. Vielä kun joku hävittäisi edessä olevan talon pilaamasta maisemaa, niin olis ihan täydellistä! Mutta toisaalta olen hyvä olemaan huomioimatta asioita, joten betonitalo ei minua haittaa. Tykkään asua täällä. Lisäksi huomasin, että pinaatti on hyvä kasvi ihmisille, jotka haluavat tuntea itsensä viherpeukaloiksi: se itää helposti. Tuntuu, että olisi saanut jotain aikaiseksi, koska saa pinaattia itämään. Hassua.

Maailma oli tänään mun kaveri.

menoa ja meininkiä

Vietin mahtavan viikonlopun.

AATU ja Medixit. Siinä kahdet bileet, joita en vaan halua jättää väliin. Vappu kuuluu samaan kastiin, mutta muuten samanlaisia tänne-on-pakko-päästä bileitä ei ole. Tällä kertaa kaikki nämä kolme olivat puolentoista viikon sisällä. Jotkut paheksuvat, minä en.

Vappu on hieno, koska kaikki ovat iloisia ja kaikki kaverit ovat mukana. AATU on hieno, koska opiskelijoita on vaan niin tuhannesti ja tapaa kaikkia uudempia ja vanhempia tuttuja. Medixit ovat parhaat ikinä, koska tunnelma on niin mahtava! Medixeillä tietää, että kaikki opiskelevat lääketiedettä. Medixeillä voi mennä juttelemaan kenelle tahansa eikä kukaan katso kieroon asenteella "kuka sinäkin luulet olevasi ja miksi kuvittelet, että haluaisin puhua kanssasi?". Medixeillä kenelläkään ei ole mitään sitä vastaan, että saa minusta uuden juttukaverin. Tai jos on, he eivät tuoneet sitä esille.

Mutta myönnän: neljä päivää haalarit päällä on aika paljon. Tänään ei tehnyt yhtään mieli herätä ja lähteä osastolle. Tänään en jaksanut keskittyä potilaan tutkimiseen (eikä kyllä jaksanut kukaan muukaan). Eilen en jaksanut lähteä syömään kakkua ja uunijuustoa. Mutta en kadu pätkän vertaa, että olin mukana kaikessa. Medixit ovat jotain, mitä en kyllästy hehkuttamaan. Vaikka ne on äitienpäivänä ja aina harmittaa, ettei voi olla täydesti mukana äitienpäivänä ja viedä äidille aamiaista sänkyyn. Mutta en voi sille mitään: 2 vuorokautta 300 lääkisläisen kanssa voittaa äitienpäiväperinteet mennen tullen. Vaikka se harmittaakin.

Puhuin tänään kaverille, joka ei lähtenyt Medixeille mukaan. Sitä harmitti. Itse olen huomannut, että pitää tuntea itsensä. Tiedän, että minua harmittaisi ihan liikaa, jos en lähtisi medixeille, menisi AATUun tai juhlisi vappua. Viime vuonna tiesin, että proffiksilta (elikäs vuosijuhlilta) pois jääminen harmittaisi liikaa, joten menin sinne. Tänä vuonna tiesin, mitä proffikset ovat, ja päätin, ettei poisjääminen harmita. Eikä harmittanutkaan.

Tie onneen: tunne itsesi.

päälle lauletut laulut

Voi höh.

En ole kovin paljoa koskaan kiinnittänyt huomiota laulajan laulutaitoihin popissa tai rockissa. Varsinkaan, jos laulaja on mies. Kiinnitän enemmän huomiota sävelkulkuihin (soittimien sävelkulkuihin), eri soittimien yhdistelmään, hassuihin ääniin, joskus jopa sanoihin ja laulajan ääneen. Mutta se, että kiinnitän huomiota laulajan ääneen, ei ole tarkoittanut, että kiinnittäisin huomiota laulajan laulutaitoon. Se on vain mennyt siinä sivussa, jos se ei ole ollut erityisen hyvä tai erityisen huono. Naislaulajien suhteen tilanne on hieman eri, sillä naisen ääni ottaa mun korvaan herkemmin.

Nyt sitten kiinnitin huomiota laulajan laulutaitoihin. Kävin kirjastossa ja lainasin Sadetanssin levyn. Sitä kuvittelisi olevansa tyytyväinen, kun on kehittänyt musiikinkuuntelutaitoaan niin, että kiinnittää huomiota lauluunkin, mutta ei! Ärsyttää! Biisit on hyviä, sanat on hyviä, mutta laulaja on huono. Äh. Voisko joku laulaa nämä uudestaan, niin minä olisin tyytyväinen?

aloittamisen sietämättömyys

Viimeksi kerroin, että aloitan kaiken, mutten saata mitään loppuun. Tänään on päivä, jolloin en saa mitään edes aloitettua. Suunnittelen tekeväni vaikka mitä, mutta kaikki jää suunnitelman tasolle. Niinpä tarjoan teille suunnittelemani tekstit otsakkeina: saatte itse kehittää tarinan niiden ympärille.

Tuskaisat tiskit.

Vaiti pysymisen vaikeus.

Löydä itsellesi sopiva riita.

Mysteeri-drinkki.

Elämä kasvattaa kyynikon.

Mahotonta meininkiä.

Ohikulkijoiden elämä.

Postiluukku, joka ei kolahtanutkaan.

Tyhjäksi jäänyt kastelukannu.

Menetetty aika.

Turkulaisten tylsä vähemmistö.

Kaikki ja ei mitään.

vaputetut ihmiset.

Vappu oli ja meni ja hauskaa oli. Vaikka ilta loppuikin kohtuullisen lyhyeen väsymyksen edessä, niin 14 tuntia tuli heiluttua ympäriinsä.

Tänään jäädytin OsSinillä syömässä ja simottelemassa. Sama jäädytys on jatkunut kotona. Nyt pitäisi sitten taas orientoitua vapun jälkeiseen elämään. Päätin, että nyt tuli kesä, ja laitoin riippumaton ja maton parvekkeelle. Ei siellä niin kylmä sentään ole, etteikö siellä pärjäisi laiskottelemassa. Riippumatto tosin heikentää mahdollisuuksia naapuribongaukseen, koska en enää näe tiellä kulkevien ihmisten päitä. Tai mitään muutakaan ohikulkijoista. Pitänee laittaa riippumatto sivuun käytön jälkeen. Täytyyhän minun nyt tietää millaisia uusia koiria ja niiden ulkoiluttajia naapuriini on saapunut.

Ulkona paistaa ilta-aurinko!

Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin aloittaa viisi asiaa eikä saata päätökseen niistä yhtäkään. Tosin poikkeuksellista oli, että jaksoin keskittyä haitarin soittoon kokonaisen tunnin! Yleensä tällaisina päivinä aloitan, soitan vartin, kyllästyn ja teen jälleen hetken jotain aivan muuta.

Tarvitsisin multaa. Kasvit hinkuvat uusiin purkkeihin.

Laiskottaa. Jollain tavalla YUP on juuri sopivaa musiikkia tähän saamattomuuteen.