"it is so unreal"

Radio lauloi, että asiat ovat epätosia. Minulle jäi epäselväksi mistä asioista oli kyse, joten keksin itse.

Tuntuu epätodelliselta, että ensi kesänä saan osittain tehdä niitä töitä, joita voisin teoriassa tehdä seuraavat 40 vuotta. Enkä olisi ikinä uskonut hermoilevani kesätöistä syyskuussa edes lievästi.

Tuntuu epätodelliselta ajatella oikeasti mitä tekee neljänkymmenen vuoden aikana. Se on niin pitkä aika. Jo kolme vuottakin tuntuu niin pitkältä ajalta, kun ajattelen sitä taaksepäin. Tai eteenpäin.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että olisin jostain vastuussa. Että olisin jotain muuta kuin vain opiskelija, joka asuu pienessä opiskelijayksiössään ja tuskailee pieniä opiskelijamurheita opiskelijaelämän ohella.

Tuntuu epätodelliselta, että minusta ihan oikeasti tulee kaiken sen vannomisen jälkeen lääkäri. Vieläkin se tuntuu epätodelliselta. Enää en edes muista miksi minusta ei koskaan ikinä pitänyt tulla lääkäriä. Inhosin verta. Missä vaiheessa ihmisen sisälle näkeminen muuttui ällötyksestä kiinnostavaksi?

Tuntuu epätodelliselta, että olen alkanut viihtyä sairaalassa. En enää haista sairaalaa aina kun sinne menen eikä se haju enää häiritse minua juurikaan.

Tuntuu epätodelliselta, että tämän hetkinen elämäntilanne oli joskus jotain hyvin kaukaista ja jotain, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Tuntuu epätodelliselta, että ulkona täytyy käyttää hanskoja ja pipoa.

Tuntuu epätodelliselta, että joidenkin mielestä minä olen vanha, viisas ja saavuttanut jotakin. Minun mielestä minä olen aivan tavallinen, en kovinkaan vanha enkä varsinkaan kovin viisas.

Tuntuu epätodelliselta, että ulkona aurinko paistoi tänään niin kirkkaasti, että se häikäisi, ja kuitenkin aamulla oli niin pimeää, että melkein masensi.

ulkonäköpaineita?

Katselin hetken ohjelmaa Nätti nakuna. Jäin pohdiskelemaan ulkonäköpaineita ja -toiveita.

Ohjelmassa käytiin läpi erilaisia vaatekokonaisuuksia ja kerrottiin millainen sopii millekin vartalolle. Mietiskelin miten stylisti pukisi minut. Mitä hän korostaisi? Minkä hän näkisi piilottamisen arvoiseksi? Mitä hän sanoisi jo olemassa olevista vaatteistani?

Melkein kaikilla tuntuu olevan joku juttu, joka heitä häiritsee ulkonäössään. Ohjelman nainen vihasi ja häpesi jalkojaan. Minä harmittelin joskus polvieni arpia, isohkoja reisiä sekä veneen kokoisia kenkiä. En pitänyt hameita, koska mielestäni jalkani näyttivät hölmöiltä. Siitä on paljon aikaa. Yläasteella päätin, että muiden mielipiteillä ei ole väliä, laitoin päälleni mustan polvimittaisen hameen sekä silmiinpistävät ja eriväriset polvisukat. Pidin siitä, että aiheutin pahennusta muutamien ihmisten joukossa.  Halusin olla erilainen, en hukkua ihmismassaan.

Missä nyt mennään? Olen tyytyväinen ulkonäkööni. Tietysti kengänkoko voisi olla pienempi, vatsa voisi olla timmimpi, hiukset voisivat olla paksummat, iho voisi olla kaunis ja voisin jaksaa panostaa ulkonäkööni enemmän. Mutta nämä kaikki ovat asioita, jotka ovat osa minun ulkonäköäni eikä se minua häiritse, yleensä. Myönnän, että minullakin on päiviä, jolloin katson itseäni peiliin ja huokaisen syvään. Mutta näitä päiviä on harvoin, ja uskon, että niitä on kaikilla joskus.

Eilen tyttö sanoi minusta: "Tä rusettipäinen on söpö." Se tuntui hyvältä ja uskoin sen. Tiedän helppoja keinoja, joilla saan itseni söpöksi. Pari rusettia, ripsaria ja nätti hymy. Tavallisesti jätän panostamisen vain viimeisen kontolle, mutta välillä on hyvä muistuttaa itselleenkin miltä voi näyttää, kun haluaa.

Mitä minä siis nykyisin peittelen? En mitään tietoisesti. En pukeudu muita varten, pukeudun itseäni varten. Muiden mielipiteet vaikuttavat tietysti tietyllä tasolla, mutta pääosin pukeudun vain itseäni varten. Kilisen, koska se tuntuu minusta turvalliselta, mutta tiedän sen ärsyttävän joitakin ihmisiä. Tässä asiassa laitan kuitenkin itseni etusijalle enkä pyytele sitä anteeksi. Välillä on annettava itselleen lupa olla ärsyttävä.

ulkona sataa

Tee hyviä tekoja, niin sinusta tuntuu paremmalta. Todistin sitä tänään. Vanha pariskunta tuli junaan kantaen kahta isoa kapsäkkiä, joista vain toisessa oli renkaat. Tiesin, että potisin huonoa omatuntoa koko kotimatkan, jos en auttaisi, joten kannoin toisen kassin taksitolpalle asti. Myöhemmin tajusin, etteivät he tule saamaan taksia pitkään aikaan. 

Suomi on maa, jossa auttaminen ei ole niin yksinkertaista. Nainen hermostui ja pudotti lääkerasiansa maahan, koska halusi kävellä mahdollisimman nopeasti taksitolpalle. Ei halunnut olla vaivaksi. Vaikka minulla ei ollut mikään kiire.

Ostin tänään kolme levyä kympillä. Pidän niistä kaikista. Ihastuin levyyn, jonka kannessa oli värikkäitä hedelmäkarkkeja. Ihastus oli lyhytaikainen, koska löysin laarista nimeltä tuttuja levyjä. Ostin Chumbawamban Un:n, Five O'Clock Heroesin Bend to the Breaks:n sekä Donkkareiden Kameleontin, jossa lauletaan, että sisko lentää aina saman tohtorin luo. Kuulin sen biisin ruississa ja ihastuin ikihyviksi.

Kävin kylänvalinnassa ja läiskyttelin lätäköitä mennessäni. Siellä oli se myyjä, joka ei tunnistanut asfalttiliituja. Tällä kertaa hän ei puhunut yhtä terävästi eikä puhunut viimeksikään. Hänestä on ehkä hauskaa, että käyn aina ostamassa litran maitoa. En kuitenkaan vääntänyt juttua siitä, että kaikkea muuta voi tehdä itse, koska se olisi väistämättä minun huumorintajullani johtanut kieroutuneeseen kommenttiin.

Lisäksi ostin kirjaston poistomyynnistä muumisarjakuvia, jee!

aikainen mato munan nappaa.

Tänään radio kertoi minulle, että on kaunis päivä. 

Löysin lehdestä sini-liila-hiuksisen pojan. 

Lehden horoskooppi lupasi hyvää. 

Peter vei lapset ulos ikkunasta.

Kello on vasta kymmenen.

Eilen isotäti väitteli. Suomen vanhin väitellyt hammaslääkäri.

Pikku-huopalahden talot todella olivat kuin keksipaketteja.

Tänään on hyvä päivä ja minä löydän pyörän.

valituksen sekaista hymyä

Tänään en ollut ihmisrakas.

Tänään pyöräilin katsomaan polia, joka oli peruttu. Pyöräilin pyöräkauppaan, en löytänyt kivaa pyörää enkä kivaa myyjää. Angstasin, koska opiskelutunnit ja opintopisteet eivät mitenkään käy yksiin, ja sen oletetaan olevan meille ihan ok. "Kaikkiahan kiinnostaa kirurgia ja kaikkihan haluavat tehdä ylimääräistä vapaaehtoisesti." Minua ei kiinnosta kirurgia. Olkoot vaan paras erikoisala, ihan sama. Minä tykkään aloista, joista muut eivät pidä.
Kävin katsomassa poliisiasemalla huutokaupattavia pyöriä, mutta päätin jättää huutamisen muille. Pyörät olivat esillä niin, ettei niitä voinut kokeilla. Pyöräilin sieltä kotiin ja pyöräni eturenkaan tyrä puhkesi korjausteipin lähdettyä irti. Rikoin siis toisen pyörän viikon sisällä. Se ei saanut minua hymyilemään.
 Kävin toisessakin pyöräkaupassa, mutta minun ei tehnyt mieli ostaa mitään. Menin ostamaan jotain muuta, mutta turhauduin, kun kaupassa oli liikaa väkeä. Kaikkialla oli oransseja alennnuslappuja, mutta en löytänyt mitään. Kaikkea oli liikaa. Toivoin, että joku myyjä olisi tullut kysymään minulta voiko hän auttaa. Olisin vastannut "myy minulle pyörä" kaupasta riippumatta. Kukaan ei kysynyt.
Kävelin kotiin ja minua ärsytti ällötys, jonka melkein tallaamani kastemato minuun tuotti. En halua olla hieno leidi, joka ällöää tallottuja ötököitä. Tai edes melkein tallattuja. Perunamaalla minua ällötti traktorin yliajama sammakko, joka sätki hieman. Silloin joskus lekurissa minua pyörrytti. Minua inhottaa, kun näen ihmisen kasvoissa kivun. Miksi? Minun inhoni tai ällötykseni ei tee maailmasta yhtään sen parempaa. En halua olla heikko, koska en ymmärrä siihen syytä. En oikeasti. Muiden heikkous ei häiritse minua yhtään, mutta en haluaisi itse olla heikko.

Tänään olin ihmisrakas.

Kävin tänään soittamassa. Hymyilin kaikille ja moikkasin iloisesti. Meillä oli kaksi uutta soittajaa, nuoria. Menin juttelemaan ja kyselemään keitä he olivat. Olin seurallinen. Halusin olla yksi nuorista. Halusin, että meillä olisi samanlainen yhteisö kuin joskus ennen. Uudet eivät kuitenkaan olleet puheliaita, kumpikaan. Toinen oli minua kuusi, toinen seitsemän vuotta nuorempi. En tuntenut olevani yksi nuorista. 

Nuoruusvuoden angstit ovat harmonikkakerhon osalta ohi. Nykyään minusta on kiva mennä sinne, on kiva soittaa yhdessä vaikkeivät kappaleet niin mieleeni olekaan. Minua ei haittaa, että olen eri-ikäinen kaikkien kanssa. Saan olla omaikäisteni seurassa koko opiskeluajan, joten voin hienosti olla kerran viikossa eläkeläisjengisssä. 

Tänään luin jutun, joka sai minut mietteliääksi ja haikeaksi. Juttu kertoi suunnitelmista. Siitä, miten suunnitelmien pieleen meno harmittaa, mutta niiden toteutumisesta ei saa varsinaisesti mitään hienoa irti. Kunhan on onnellinen.

ennusta elämäsi tuulet

Aktiivisesti mukana olleet muistaa, miten kesällä mietin Speed dateja. Elikäs kaksi minuuttia per mies ja ties miten monet reffit siinä sitten samalla. Arvatkaas mitä näin tänään koululla? Mainosjulisteen: Speed date 6.10.! 30 miestä, 30 naista ja 60 minuuttia. 

Äidillä tulee näitä usein: miettii jotain juttua ja sitten se toteutuu. Esimerkiksi joku talvi äiti mietti, että tarvittaisi uusi termari. Seuraavalla viikolla lääke-esittelijä toi sille termarin arvontapalkintona. Ja tämä on vain yksi esimerkki monesta. Minulle on käynyt näitä pariin otteeseen, mutta ei yhtä konkreettisesti. Olen vain miettinyt jotain asiaa tai ihmistä, joka sitten on pian kävellyt vastaan. Ihmiset tuntuvat tosin hieman hämmentyvän, kun kerron juuri eilen ajatelleeni heitä, vaikka ei oltaisi nähty puoleen vuoteen. He luulevat varmaankin, että olen vain kohtelias. Tai yksinäinen.

Vauhtideittailu kuulostaa mielestäni edelleen hauskalta, mutta voi kurjuuksien kurjuus! Päivä on keskiviikko, jolloin meikäläinen on Porissa opiskelujen takia. Ei siis vauhtideittejä mulle ainakaan tällä kertaa. Ehkä joskus toiste. Lisäksi minusta on hieman häiritsevää, että oma tiedekunta järjestää vauhtideitit. Ei siinä muuten mitään, mutta mehän nyt jo muutenkin tunnetaan toisemme, niin idea uusiin ihmisiin tutustumisesta kahdessa minuutissa on vähän niin sun näin. Toisaalta eihän sitä kaikkia tunne ja ainahan tutuistakin ihmisistä voi löytää uusia piirteitä. Vauhtideitit puhtaasti usean tiedekunnan kanssa olisi kuitenkin enemmän minun juttu.

Menen ensi viikolla Loimaalle opiskelujen takia. Tuntuu erikoiselta, että olen ainoa, joka menee Loimaalle, vaikka kaikkiin muihin paikkoihin menee useita ihmisiä. Toisaalta se on hyvä, koska sitten on pakko olla aktiivinen. Toisaalta aktiivinen pari olisi minulle optimaalinen vaihtoehto, sillä en osaa itse kysellä, mutta opin muiden kysymyksistä kauhean hyvin asioita. 

Maanantai ja tiistai ovat viikon masentavimmat päivät. Tällä viikolla erityisesti maanantai ja maanantaiväsymys olivat korostuneet. Keskiviikkona viikko on jo voiton puolella.

"rauhallinen kotiviikonloppu"

Tänä viikonloppuna minulla ei pitänyt olla mitään tekemistä. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Lauantain aloitin Anskin pyynnöstä joogalla. Se oli oikeastaan hyvinkin lähellä sitä, mitä yleiseltä joogatunnilta odotin. Kivaa, mutten rupeaisi sitä yksinäni harrastamaan niin sanotusti jumppamielessä. Kun pääsin kroisantin ja jutustelun jälkeen kotiin, minut hälytettiin muuttoavuksi. Olin unohtanut täysin. On kuitenkin kiva olla avuksi ja olisihan minulla koko loppu päivä aikaa tehdä ne asiat, jotka olin "vapaalle viikonlopulle" varannut. Parin tunnin jäädytyksen jälkeen yritin korjata pyörää, mutta se meni vain huonommaksi. Jopa naapurin mielestä näytin epätoivoiselta ja hän yritti auttaa. Hän suositteli uutta takapyörää, minä uutta pyörää. Naapuri oli ystävällinen enkä ollut nähnyt häntä ennen.

Pyörän kanssa painiessa vierähti koko loppu ilta, mutta Anski oli onneksi viihdyttämässä. Päätimme maalata seinää öljyväreillä. Olen jälleen saanut todistaa, etteivät öljyvärit kuivu. Miten kauan maalin kuivumiseen voi kulua? Seinään tuli kuitenkin nättejä kukkia, itse maalasin sieniä. En ole sieniin kovinkaan tyytyväinen, mutta päätin jättää niistä muutaman, muut yritän maalata yli.

Tänään vietin koko päivän perunamaalla. Minulla ei ollut perunaheilaa, mikä oli sääli meidän kaikkien mielestä. Miehitys oli muutenkin vajaa, joten hän olisi tullut tarpeeseen. Nyt minulla on koko vuosi aikaa keksiä itselleni perunaheila. Lisäksi päätimme O:n kanssa, että tarvitsen voimakkaita kavereita mikäli aion muuttaa torniin. Minulla on noin puoli vuotta aikaa laajentaa kaveripiiriäni.

En ehtinyt tehdä mitään, mitä olin viikonlopulle varannut. Onneksi aika tai tekeminen ei tästä maailmasta ole heti loppumassa.

isona musta tulee mummo.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroghsin kirjottama kirja. Sen päähenkilönä on poika, joka haluaisi isona olla joko lääkäri tai julkkis. Hän arvostaa ja ihailee lääkäreitä, koska lääkäreillä on puhtaan valkoiset takit. Raikkaat, puhtaat, valkoiset takit ja kaulan ympärillä kiiltävät hopeiset stetoskoopit. Hän kuvittelee kaikkien lääkäreiden asuvan siististi ja tyylikkäästi. Stereotypikoita. Ennakkoluuloja. Olisin tuolle pojalle suunnaton pettymys, arvelen. Minulla ei ole kotonani puhtaan valkoisia pintoja. Suuret valkoiset pinnat ovat minusta kolkkoja enkä pidä niistä. Suuret tyhjät tilat ovat minusta hukkaan heitettyä resurssia. Olisin pettymys.

Juoksee saksien kanssa kertoo kuitenkin paljon muustakin, mutta olen lukenut siitä vasta murto-osan. Ehkä kerron siitä enemmän toiste, ehkä en.

Anski antoi minulle tänään Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvakirjan. Ilahduin ikihyviksi, mummo on ihana! Mummosta kaikki voivat löytää jotain itsestään. Haluaisin vain istua, juoda teetä ja lukea tuota uudestaan ja uudestaan.

Eilen minulla oli kivaa. Baari tarjosi vanhoja ja uusia tuttuja, ihmiset tarjosivat muutamia kohteliaisuuksia. Minä olin iloisen ulospäinsuuntautunut ja avoin. Minut kutsuttiin jatkoille, mutten mennyt. Kutsujatkaan eivät menneet. Pohdiskelin tapaani muodostaa siltoja ihmisten luo ja muuttaa nämä sillat huomaamattani seiniksi. Se harmitti, mutta ymmärrän sen väistämättömäksi osaksi elämää ja ihmissuhteita. Muutosta.

Aina tulee uusia ihmisiä.

parveketytön huomioita

Olen asunut tässä lähes puolitoista vuotta. Nyt haluan kertoa teille niistä naapureista, jotka muistan.

Muutaman asunnon päässä asui mies, jonka oletin suomenruotsalaiseksi. Hän söi useasti aamiaista rappukäytävässä auringon paistaessa. Hänellä oli kaksi puista tuolia, joista toinen toimi pöytänä. Hän söi aamiaiseksi puuroa sekä appelsiinimehua. Hän väisti aina kohteliaasti ja hymyili iloisesti, kun hänet näki. Hän muutti pois vuosi sitten ja se oli minusta sääli.

Yläkerrassani asuu tyttö, joka on hieman liian laiha. Hän käy usein lenkillä ja puhuu hieman kärkevästi. Minusta hän ei vaikuta ihmiseltä, joka olisi minun tyyppiseni. En ole puhunut hänelle koskaan. Tänään hän moikkasi minua iloisesti, kun olin korjaamassa pyörää. Minä moikkasin takaisin.

Rappukäytävän oven vieressä asuu mies, jolla on hauska ovimatto. Luulen, että hänellä on poikaystävä. Hän hymyilee ihanan ujosti ja sanoo aina "hei" hyvin epäsuomalaisesti. Eilen hän istui parvekkeella, vaikka ulkona oli pimeää eikä hänellä ollut sisälläkään valoja (paitsi vessassa, se on aina päällä). Hän vaikuttaa ihmisestä, josta minä pitäisin, mutta olisin hänelle ehkä liian räikeä ja kovaääninen.

Muutaman talon päässä asuu nainen, joka tupakoi ranskalaisella parvekkeellaan. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa enkä tiedä pitäisikö hänelle moikata, kun kävelee ohi.

Viereisessä talossa asuu fyysikkopoika, joka ei tiedä miten minuun pitäisi suhtautua. Puhuin hänelle joskus baarissa, koska hän näytti minusta tutulta (hän ei kuitenkaan ollut sitä). Mietin kesällä useasti mistä tunnen hänet, mutta en keksinyt. Tänään moikkasin häntä iloisesti kaksi sipulia kädessä, ja hän katsoi minua epäillen.

Jossain lähistöllä asuu mies, joka näyttää fyysikolta. Hänellä on parta ja hän pitää päätään olkapäidensä välissä. Hän kuuntelee musiikkia korvanapeista, hymyilee leveästi ja kävelee lyhyillä askelilla. Hänen hymynsä saa minut iloiseksi aina, kun näen hänet, vaikkei hän juuri silloin hymyilisikään.

Törmään näihin naapureihin useasti, muita en juurikaan näe tai sitten en vain muista heitä. Toiset tekevät helpommin vaikutuksen. Muutaman moikkauksen perusteella olen päätellyt pitäisinkö ihmisistä vai en. Ensivaikutuksella on suuri voima.

bakteerit eivät leviä viikonloppuna.

Viime yönä näin unta, että olin tekemässä itsemurhaa. Jostain syystä halusin kertoa sen naapureilleni, mutta kukaan ei avannut ovea. En tehnyt itsemurhaa. En edes tiedä miksi olin sitä tekemässä. Muistan kävelleeni ympäri Turkua ja jutelleeni jonkun kanssa. Samalla tavalla kuin Anskin kanssa oli joskus tapana kävellä ympäri dinosaurian asutusaluetta. Unessa en ollut ahdistunut vaan olin yksinomaan surullinen. En ole koskaan nähnyt tunnelmaltaan niin puhtaasti surullista unta.

Olen huomannut katsovani ohjelmatietoja jokaikinen sunnuntai näihin samoihin aikoihin noin tunnin heitolla. Koskaan sieltä ei tule mitään, turhaudun ja katson jotain hömppää tai seikkailen naamakirja-blogi -akselilla. Voisi väittää, että sunnuntain voisi käyttää tehokkaamminkin.

Ostin uuden teekannun tänään. Tällä kertaa ajattelin jo ostovaiheessa, että siitä tulee nätti kukkapurkki. Joku voisi sanoa pessimistiksi, mielestäni olen vain realisti. Kannu tuntui helposti hajoavalta eikä hintakaan antanut ymmärtää mitään muuta.  Eilen heitin pois punaisen teekannun, koska se meni tuhannen päreiksi syysmyrskyn seurauksena. Sääli, olisin nimittäin ylentänyt sen sisäruukuksi seuraavaksi.

Uusi teekannu, jee!

Edelliset kannut.

ollaan yhdessä erilaisia.

"Tuurilla ne laivatkin purjehtivat", sanoi harkanpitäjä tänään. Hän ei ilmeisesti ole koskaan purjehtinut. Haluaisin tietää mitä hän on harrastanut, sillä hän oli Persoona. Itse listasin hänet negatiivisiin Persooniin. Persoonat, jotka luulevat olevansa jotain, mutta eivät välttämättä juuri sitä ole.

Etsiskelin googlesta tietoa nuorten seksuaalisuudesta (tai lähinnä aikuisten suhtautumisesta siihen) ja minua nauratti. Löysin tietoa murrosiästä, mm. sen, että ujous ja arkuus suojaavat murrosikäistä. On jotenkin koomista, että kaikki ihmiset käyttäytyvät loppuen lopuksi suunnilleen saman mallin mukaisesti, ja että tämä malli tiedetään etukäteen. Miksei kukaan koskaan kerro tätä mallia kyseiselle ikäryhmälle? Miksei kukaan koskaan suostu uskomaan käyttäytyvänsä aivan kuten muutkin? 

Kaikki haluavat uskoa olevansa jotenkin hirveän spesiaaleja. Minun ajatukseni ovat yksilöllisiä, minun pukeutumistyylini on erilainen, minä en kuulu muihin ihmisiin. Silti me kaikki olemme niin samanlaisia. Me kaikki yritämme luoda sosiaalisen verkoston, saada riittävät taloudelliset edellytykset elämälle ja olla tyytyväisiä elämiimme. Noin pääsääntöisesti siis. Varsinkin murrosikäisenä, mutta tietysti muutenkin, kaikki kuvittelevat, että omat ongelmat ovat jotenkin kauhean yksilöllisiä ja ettei kukaan muu ihan taatusti mieti samoja asioita. Mutta kyllä me mietitään, kaikki. Aina löytyy joku, joka ajattelee samalla tavalla. Ja aina sitä hämmästyy yhtä paljon, kun löytää jonkun, joka ajattelee kovin samanlaisesti. 

Minusta on koomista myös se, että lähes aina, kun luulen keksineeni jonkun uuden ajatuksen, pystyisin löytämään sen ajatuksen vanhoista päiväkirjamerkinnöistä. Elämä on ympyrä. Vuosi on ympyrä, joka kulkee vastapäivään; nyt olemme sen oikeassa alaneljänneksessä. Ajatukset kulkevat monia eri ympyröitä. Toiset ajatukset tulevat useammin vastaan, ne ovat pienemmissä ympyröissä. Toiset ajatukset, ne, joita luulen uusiksi, tulevat harvoin vastaan. Niiden ympyrä on valtava. Luulen, että ajatusten ympyrät kulkevat myötäpäivään.

Pahoittelen toistoa.