Halusin pienenä kauheasti koiran. Äiti oli allerginen eikä koiran hankkiminen muutenkaan ollut perheen päättävistä elimistä hyvä ajatus. En saanut koiraa.
Ihastun välillä kadulla koiriin. Yleensä isoihin ja karvaisiin. Sympaattisiin. Toivoisin omistavani koiran, jotta ulkona olisi turvallisempi olo. Välillä yksin käveleminen pelottaa, vaikkei sille olisi yhtään mitään syytä. Yleensä kuitenkin tykkään kävellä yksin(kin). Olisi seuraa. Lisäksi olisi joku syy kävellä ulkona useita kertoja päivässä.
Välillä ihastun muihinkin eläimiin. Kissoihin, kaneihin... Vähän mihin vain. Eläimet ovat yksinkertaisia. Eläimet saavat aina tuntemaan omistajansa tärkeäksi. Eläimille olet se, jota ilman he eivät pärjäisi.
Keksin kuitenkin aina syitä miksen haluaisi eläintä. En ehdi huolehtimaan. Kämppä on pieni. Eläimet maksaa. En osaisi kouluttaa eläintä. En ikinä saisi pidettyä kämppääni niin siistinä, että voisin ottaa eläimen. Silti aina välillä tulee ajatus "mitä jos kuitenkin". Vielä useammin ajattelen, että joskus sitten. Jos minulla ei koskaan ole perhettä. Jos tulenkin elämään yksin. Jos ja jos.
Tänään olin 4,5 tuntia samassa asunnossa kissan kanssa. Tänään avarsin ajatuksiani ja myönsin itselleni tosiasioita. Kyllä, haluaisin eläimen. Mutta myöskin olen niille allerginen. Kissoille, koirille, kaneille. En ehkä kaikille, mutta riittävän monelle. Niinpä tänään myönsin itselleni, etten tule hankkimaan itselleni eläintä. En ainakaan ilman hyvää syytä enkä ainakaan lähiaikoina.
Välillä on hyvä ajatella unelmansa loppuun asti. Ne kaukaisimmatkin.
lauantai 20. elokuuta 2011
maanantai 15. elokuuta 2011
syksyn tuulet
Uudet opiskelijat ovat täällä jälleen! Ja kyllä: ne paranevat joka vuosi!
Viime vuonna tuutorointi oli helppoa ja pidin siitä. Nyt pidän siitä vielä enemmän. Minut tunnetaan ja tunnen olevani tervetullut. Olen ylittänyt kynnyksen puhua ihmisille ja jättänyt sen taakseni. Kauas taakse. Uskallan mennä juttelemaan juuri niille joista pidän enkä tunne itseäni tungettelevaksi. Se on loistavaa!
Mutta tuutorointi ei kasvata opiskelumotivaatiota. Haluaisin vain leikkiä uusien kanssa. Tänään minua harmitti vietävästi, etten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä istumaan iltaa enää keilauksen jälkeen. Mutta minun on jo myönnettävä rajani: saan itsestäni enemmän irti, jos välillä annan periksi ja olen kotona.
Että jälleen harrastan opiskelua. Harrastan kaikkea oheistoimintaa. Mutta onhan tietysti niin, että tulevaisuudessa muistan oheistoiminnan, mutta en juurikaan itse opiskelusta.
Mitähän sitä tekisi ensi kesänä? Sekin pitäisi pian taas keksiä.
Viime vuonna tuutorointi oli helppoa ja pidin siitä. Nyt pidän siitä vielä enemmän. Minut tunnetaan ja tunnen olevani tervetullut. Olen ylittänyt kynnyksen puhua ihmisille ja jättänyt sen taakseni. Kauas taakse. Uskallan mennä juttelemaan juuri niille joista pidän enkä tunne itseäni tungettelevaksi. Se on loistavaa!
Mutta tuutorointi ei kasvata opiskelumotivaatiota. Haluaisin vain leikkiä uusien kanssa. Tänään minua harmitti vietävästi, etten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä istumaan iltaa enää keilauksen jälkeen. Mutta minun on jo myönnettävä rajani: saan itsestäni enemmän irti, jos välillä annan periksi ja olen kotona.
Että jälleen harrastan opiskelua. Harrastan kaikkea oheistoimintaa. Mutta onhan tietysti niin, että tulevaisuudessa muistan oheistoiminnan, mutta en juurikaan itse opiskelusta.
Mitähän sitä tekisi ensi kesänä? Sekin pitäisi pian taas keksiä.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
hyvästit kesälle
Saanko jatkaa kesää, jos oikein haluan? Saanko jatkaa lomaa, jos pyydän kauniisti?
Kesä on ohi huomenna klo 8.15. Silloin pitää jälleen kaivaa kalenteri esiin ja olla perillä omista menoistaan. Pitää tietää mikä päivä on ja mitä kello on. Pitää olla opiskelija. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta nyt en halua keskittyä niihin. Tämä on viimeisen lomaillan angstaus/kesän hehkutus -päivitys.
Kesä meni nopeasti. Oli töitä. Nyt ne tuntuvat varsin kaukaisilta. Viimeinen lomaviikko oli jotain kauan odotettua ja ihanaa! Viikko asuntoautoelämää. Viikko kiertolaisena. Se oli irtiotto kaikesta tavallisesta, kaikista velvotteista ja kaikista tavallisesti elämääni kuuluvista ihmisistä. Se oli väliaika. Samalla lomaviikkoni oli paluu lapsuuden maisemiin ja muistoihin.
Lapsuudesta muistelin reissuja Retrettiin. Muistin syöttäneeni sorsia Tykkimäen leirintäalueella. Muistin astuneeni paljain jaloin männyn käpyjen päälle. Muistin pelänneeni huusseja. Muistin reissun Kesämaahan. Muistin vanhat mielleyhtymät ihmisistä. Muistin kostean nurmikon, keinun pihapuussa, työmaakopin pihalla, pelien pelaamiset, uintireissut... Muistin lapsuuden kesät.
Yksin matkustaminen oli lähes kokoaikaisesti hienoa. Rakastin vapautta! Kukaan ei odottanut minua minnekään. Ei tarvinnut miettiä kestääkö matkakumppani liian kovaäänistä lauluani. Ei tarvinnut miettiä onko sillä toisella jo nälkä ja haluaisiko se jäädä leirintäalueelle. Kaipasin tosin kartanlukijaa, mutta en eksynyt juuri montakaan kertaa. Radikaalimmin ajoin harhaan silloin, kun pelkääjän paikalla istui ystävä, joka korjasi suuntaani pian.
Kaksi yötä vietin perhetuttujen mökillä. Siellä oli turvallista, oma tunnelmani oli kuin O:n luona. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Olin tervetullut, vaikken ollut pitänyt yhteyttä seitsemään vuoteen. Kuuluin sinne, vaikka en oikeasti tiennyt juuri mitään mitä heille oli seitsemässä vuodessa tapahtunut. Mutta minulle kerrottiin. Nämä päivät olivat täysin erilaisia verrattuna lomani muihin päiviin. Minulla oli seuraa enkä ajanut eteenpäin. En ollut kiertolainen vaan olin kalustukseen kuuluva henkilö. Näistä päivistä minulla ei kuitenkaan ole juuri kuvia. Näin jälkikäteen se hieman harmittaa.
Yhtä varmasti kuin alkoholista niin myös tiiviistä sosialisoinnista tulee krapula. Niin tuli jälleen. Eteenpäin lähtiessäni minua harmitti olla jälleen yksin. Kiinnityin vahvasti ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä niin pitkiin aikoihin. Olen pärjännyt nämä vuodet mainiosti enkä ole ajatellut heitä kuin ohimennen muutamia kertoja. Tuona iltana minua kuitenkin harmitti valtavasti. Mutta, yhtä varmasti kuin krapulakin, tunne meni ohi. Seuraavana päivänä nautin jälleen ylhäisestä yksinäisyydestäni. Se oli reissuni viimeinen päivä. Se oli eilen.
Haluaisin takaisin lomaviikkoon. Mutta ainakin reissuni päämäärä tuli toteutettua: nyt tiedän olleeni lomalla. Vuoden 2011 kesällä on jokin selvä kiinnekohta, jota voin myöhemmin muistella.
Kesä on ohi huomenna klo 8.15. Silloin pitää jälleen kaivaa kalenteri esiin ja olla perillä omista menoistaan. Pitää tietää mikä päivä on ja mitä kello on. Pitää olla opiskelija. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta nyt en halua keskittyä niihin. Tämä on viimeisen lomaillan angstaus/kesän hehkutus -päivitys.
Kesä meni nopeasti. Oli töitä. Nyt ne tuntuvat varsin kaukaisilta. Viimeinen lomaviikko oli jotain kauan odotettua ja ihanaa! Viikko asuntoautoelämää. Viikko kiertolaisena. Se oli irtiotto kaikesta tavallisesta, kaikista velvotteista ja kaikista tavallisesti elämääni kuuluvista ihmisistä. Se oli väliaika. Samalla lomaviikkoni oli paluu lapsuuden maisemiin ja muistoihin.
Lapsuudesta muistelin reissuja Retrettiin. Muistin syöttäneeni sorsia Tykkimäen leirintäalueella. Muistin astuneeni paljain jaloin männyn käpyjen päälle. Muistin pelänneeni huusseja. Muistin reissun Kesämaahan. Muistin vanhat mielleyhtymät ihmisistä. Muistin kostean nurmikon, keinun pihapuussa, työmaakopin pihalla, pelien pelaamiset, uintireissut... Muistin lapsuuden kesät.
Yksin matkustaminen oli lähes kokoaikaisesti hienoa. Rakastin vapautta! Kukaan ei odottanut minua minnekään. Ei tarvinnut miettiä kestääkö matkakumppani liian kovaäänistä lauluani. Ei tarvinnut miettiä onko sillä toisella jo nälkä ja haluaisiko se jäädä leirintäalueelle. Kaipasin tosin kartanlukijaa, mutta en eksynyt juuri montakaan kertaa. Radikaalimmin ajoin harhaan silloin, kun pelkääjän paikalla istui ystävä, joka korjasi suuntaani pian.
Kaksi yötä vietin perhetuttujen mökillä. Siellä oli turvallista, oma tunnelmani oli kuin O:n luona. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Olin tervetullut, vaikken ollut pitänyt yhteyttä seitsemään vuoteen. Kuuluin sinne, vaikka en oikeasti tiennyt juuri mitään mitä heille oli seitsemässä vuodessa tapahtunut. Mutta minulle kerrottiin. Nämä päivät olivat täysin erilaisia verrattuna lomani muihin päiviin. Minulla oli seuraa enkä ajanut eteenpäin. En ollut kiertolainen vaan olin kalustukseen kuuluva henkilö. Näistä päivistä minulla ei kuitenkaan ole juuri kuvia. Näin jälkikäteen se hieman harmittaa.
Yhtä varmasti kuin alkoholista niin myös tiiviistä sosialisoinnista tulee krapula. Niin tuli jälleen. Eteenpäin lähtiessäni minua harmitti olla jälleen yksin. Kiinnityin vahvasti ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä niin pitkiin aikoihin. Olen pärjännyt nämä vuodet mainiosti enkä ole ajatellut heitä kuin ohimennen muutamia kertoja. Tuona iltana minua kuitenkin harmitti valtavasti. Mutta, yhtä varmasti kuin krapulakin, tunne meni ohi. Seuraavana päivänä nautin jälleen ylhäisestä yksinäisyydestäni. Se oli reissuni viimeinen päivä. Se oli eilen.
Haluaisin takaisin lomaviikkoon. Mutta ainakin reissuni päämäärä tuli toteutettua: nyt tiedän olleeni lomalla. Vuoden 2011 kesällä on jokin selvä kiinnekohta, jota voin myöhemmin muistella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)