joulun aikaa

Mikä joulusta tekee joulun?

Joululomaani on tähän mennessä kuulunut päivä remontointia, kaksi päivää siivoamista ja päivä ruoanlaittoa. Tänään oli vuorossa noista viimeinen. Kotiin kävellessä pohdin mitä minä joululta haluan. En välitä, vaikka jouluna olisi kamala kaaos kodissa, mutta haluan syödä jouluruokaa. Arvostan ruokaa. Koti voi olla minkälainen loukko tahansa, mutta keittiön pitää olla sellainen, jossa saa tehtyä ruokaa. Ruoka on tärkeää!

Tänä vuonna päätin, että koska en ole kotona, minun ei tarvitse täällä siivota. Niinpä varaudun juhlallisuuksien jälkeen kotiutumaan villakoirien keskelle enkä tee (omaa) joulusiivousta. Loistavaa! Jouluna kuuluu rentoutua, joten pienet myönnytykset ovat peräti välttämättömiä.

Mitä muuta minun jouluuni kuuluu kuin ruokaa? Perhettä. Joulu on minulle ehdottomasti perhejuhla. Jouluna kuuluu kiertää sukulaisia ja toitottaa kaikille hyvät joulut. Joulu vaikkapa ulkomailla ei olisi oikea joulu. Minä vaadin perinteitä! Vaadin ruokaa ja tutut ihmiset. Tottakai voisin viettää joulun muuallakin, mutta en laskisi sitä jouluksi. Kysymykseen "mitä teit viime jouluna?" antaisin todennäköisesti väärän vastauksen. Samalla tavalla toimin uuden vuoden suhteen: jos en ole ollut Vartiovuorenmäellä vuoden vaihtuessa, en osaa sijoittaa itseäni uuteen vuoteen. Mietin turhan pitkään mitä tein viime uutena vuotena, koska en silloin ollut mäellä. Vuosi vaihtui silti oikein mukavasti ilman mäkeäkin.

Sen pitemmittä jorinoitta: Oikein ihanaa ja rauhaisaa joulua kaikille! :)

tilannekuva

Linnottaudun rättiväsyneenä makuuhuoneeseen kuuntelemaan musiikkia. Puolen tunnin päästä löydät minut sängyltä puukko kädessä muovin palasten ja sähköjohtojen keskeltä kädet naarmuilla. Mitä teet?

Haluaisin, että minulla joskus olisi ihminen, joka tulisi paikalle ja ihmettelisi mitä teen. Vastaukseksi riittäisi "inspiraatio iski". Tämä ihminen ei marmattaisi roskista sängyssä ja lattialla vaan kysyisi mikä on projektin nimi. Hän ei myöskään sanoisi kuivasti, että olisin voinut käyttää puhtini hyödyllisemminkin (vaikka tiskaamiseen). Ei. Hän ymmärtäisi, että inspiraatiot on tehty käytettäväksi. Se, ettei jälkiä tee mieli heti siivota, olisi vain sivuseikka, joka sekin ymmärrettäisiin. Ei siitä todella ole kenellekään mitään haittaa, että lattialla on roskia. Eikä se, että käteni ovat semisti naarmuilla, olisi vakavaa vaan lähinnä normaalia. Lisäksi tämä ihminen hymyilisi sille riemulle, jonka sain löydettyäni erilaista johtoa.

Tilanne on tietenkin täysin hypoteettinen. Nyt minulla ei ole ketään, joka ihmettelisi tai paheksuisi tekemisiäni. Oma kritiikki on yleensä sitäkin karumpaa, mutta sen kestääkin paremmin. Kun puhuu itselleen, tietää, ettei loukkaa ketään.

Mutta katsokaa! Hän teki puun.

hullu maailma

Myönnän, elän saippuakuplassa. Vaaleanpunaisessa saippuakuplassa. Olin ihan todella kuvitellut, että äärirasisteja ei Suomesta suuremmin löydy. Olin kuvitellut, ettei kenenkään oikeasti tarvitse pelätä kaupungilla ihonvärinsä takia. Olin väärässä.

Turun Sanomat kertovat sivun verran Turun uusnatseista. En oikeasti haluaisi uskoa, että jotkut ihmiset kuvittelevat ulkomaalaisten olevan huonompia ihmisiä (jos ihmisiä ollenkaan). Perustavat facebook yhteisöjä, joissa kaikki samanhenkiset voivat kokoontua. Se on pelottavaa, tyhmyys tiivistyy joukossa. Lisäksi huomasin tunnistavani eräässä vanhassa tutussani uusnatsien piirteitä. En sinänsä epäile rasistiksi, mutta ajatustoiminta on suunnilleen yhtä laaja-alaista. Minua ärsyttää aina ihmiset, jotka eivät suostu kuuntelemaan (saati ymmärtämään) toista näkökantaa. Ihmiset, jotka perustelevat olevansa oikeassa "koska olen oikeassa". Perjaatteessa perusteita ei ole eikä perusteita väitteen vääryydestä suostuta ymmärtämään eikä kuuntelemaan. Uskonnoissa on myös paljon tätä samaa. Mutta ei saa ymmärtää väärin, minusta ihminen saa ajatella mitä vain, kunhan ei häiritse tai vahingoita ajatuksiensa takia muita. Tai mieluummin edes itseään.

Erinäiset lehdet ovat myös uutisoinneet peruspalveluministerin suunnattomasta huolesta, että suomalaiset tulevat vahingossa humalaan. Hui kauheaa! Ongelmana ovat siis laatikkoviinit, joiden menekkiä on vaikea arvioida. Parannusehdotuksena onkin, että laatikkoihin saisi mitta-asteikon, josta näkisi paljonko viiniä on kulunut. Varsin ymmärrettävä näkökanta: jos viiniä juo suoraan laatikon kaatonokasta, on menekkiä todella vaikea arvioida. Parastahan olisi, jos kaikkeen alkoholiin liitettäisiin alkomittari, johon pitäisi puhaltaa ennen kuin juomaa voisi saada. Holhoustako? Epäilen.

Eilen tein havainnon, että joulu lähestyy vääjäämättä. Lisäksi aika ennen joulua on kovasti siivouksella täytetty. Se niistä omista joulujärjestelyistä ja -siivouksista sitten. Kyllähän minä tiesin, että tämä on odotettavissa, en vain muistanut sitä. Eikä sillä, että minulla mitään kovin paljon sovittuna olisi ollutkaan, vähän vain. Päätin kuitenkin, että äidin luoksekin saadaan joulu, joten menen sinne ja teen jouluruoat. Saanpahan ainakin juuri sitä, mitä itse haluan: jälkkäriksi jouluista panna cottaa.

Loppukevennyksenä pätkä supikoira-uutisesta: "5,3 euron budjetilla toimivan hankkeen rahoitus tulee pääosin EU:n Life+-varoista ja Ruotsin valtiolta." Dude! Tuon budjetin minäkin voisin tuplata.

uninainen, unimies

Näin viime yönä unta, että pääsin johonkin taidekouluun, taideteolliseen korkeakouluun luulisin. Olin aidosti iloinen ja päätin juhlistaa sitä kavereiden kanssa. Hyppäsin jonkun kaulaan, koska olin niin tyytyväinen. En aikonut vaihtaa alaa, olin vain päättänyt pitää välivuoden ja opiskella taidetta.

Monet kurssilta pitävät välivuoden. Kuka tekee mitäkin. Olen pohdiskellut pitäisikö itsekin pitää välivuosi. En vain oikein tiedä mitä sitten tekisin. Haluaisin pitää väliä, koska haluan nähdä muutakin kuin putken. Putken peruskoulusta lukion kautta ammattiin. Haluan vaihtelua, mutta en todella tiedä millaista. Ulkomaille lähteminen tuntuu kovin työläältä, koska kämppää ei voisi pitää ja tavarat pitäisi roudata jonnekin. Takaisin tullessa pitäisi sitten löytää uusi kämppä. Johan olisi vaikeaa. Enkä edes tiedä minne ulkomaille muka haluaisin lähteä. Ei minulla ole haavetta, että pääsisin vielä joskus jonnekin ulkomaille.

Minulla ei ole vahvoja haaveita.

Toisaalta voisi ottaa vuoden ja opiskella jotain ihan muuta. Vaikka sitä taidetta. Mutta ei minulla ole oikein mitään tiettyä mitä haluaisin opiskellakaan.

Valmistuminen lähestyy vääjäämättä vaikkei sitä haluaisi. Tällä viikolla olen huomannut, että jotain sitä on jäänyt opiskelusta päähänkin, mikä on sinänsä varsin positiivista. En minä silti halua vielä olla iso ja viisas aikuinen, joka valmistuu ja tekee töitä. Tokihan siihen on vielä aikaa, mutta kuitenkin. Pitäisi varmaan pikku hiljaa ruveta haluamaan asioita. Olisi hyvästä tietää mitä haluaa elämällään tehdä ja mitä sen toivoo itselleen tarjoavan. Toisaalta ei pety, jos ei odota mitään, mutta toisaalta ei ole mitään  mihin pyrkiä. Pitäisikö minun pyrkiä johonkin? Miksi pitäisi tietää mitä haluaa? Huomaako sitä jossain vaiheessa omistavansa sen, mitä haluaa, jos ei missään vaiheessa tiedä mitä haluaa?

"Nainen, joka ei osaa kutoa villasukkaa, ei pääse koskaan naimisiin."

Porissa ilmakin on kylmempää

Pori ja yle-viikko. Toista päivää leikin terveyskeskuslääkäriä ja koitan olla vakuuttava. Tänään minulle sanottiin, että minusta tulee hyvä lääkäri. Se oli kivaa. Lisäksi olen jopa viihtynyt. Ei sitä ihan väärällä alalla voi siis olla, helpottavaa sinänsä. Tässäkään asiassa ei ole pikku-Kaisaa uskomista. Pikku-Kaisa ei halunnut lääkäriksi, vaikken muistakaan enää miksei. Pikku-Kaisa oli muutenkin erilainen. Pikku-Kaisa piti erilaisista ihmisistä ja oli hiljainen.

Tälläkin kertaa suurin murhe Porissa oleilussa on säälittävät kahvikupit. (Tai suurin murhe heti sen jälkeen, että täällä kehittyy akuutti läheisten sosiaalisten kontaktien puute, koska ketään kaveria ei tänne tälle viikolle ole nakitettuna.) Olen juonut tänään noin kahdeksan kuppia kahvia. Yksi kupeista oli iso, loput seitsemän olisi kotona mahtunut yhteen kuppiin. Nyt ymmärrän miksi kahvinkeitin on sijoitettu pöydän viereen eikä lavuaarin ja keittolevyn yhteyteen: ei tarvitse koko ajan nousta santsaamaan. Se, ettei jälkimmäisten yhteydessä ole pistorasioitakaan, on vain sattumaa. Miksi kukaan haluaa juoda kahvia desin mukista? Suomalaista kahvia? Englantilaisessa mittajärjestelmässäkin kuppii tarkoittaa 2,4 desiä. Ovatko desin kupit pula-ajan keksintö?

Tänään pää ei ole tuntunut skarpilta, joten päätin vähentää lukemista ja mennä sen sijaan jouluostoksille. Tämä tosin tarkoitti sitä, että autossa istumisen sijaan kävelin ulkona puoli tuntia. Porissa on kylmempää kuin Turussa. Mahtoikohan tämä nyt taas olla ihan fiksua? Nyt ei saa sairastua.

Joku oli jättänyt jääkaapin pakastelokeroon tobleronea. Sydämeni särkyi, koska suklaa oli jäähileen peitossa. Mahtaako se silti olla syötävää? Mitenköhän vanhaa se on? Se on ehkä kesältä, koska se oli pakastimessa. Miltähän kesältä?

Hajautuksessa ollessa saa ostaa oikeasti hyvää leipää ja syödä suklaata.

pieruhuumoria!

Itsekseen kovaäänisesti nauraminen on taito, jonka olen todella oppinut vasta viime aikoina. Nauran aina ja kovaäänisesti muiden ihmisten keskuudessa, mutta yksin en ole nauranut juurikaan. Nykyisin nauran. Jopa sietämättömän paljon, voisi joku sanoa.

Katsoin Naurun tasavaltaa. Siinä mietittiin mille saa nauraa, mille ei saa nauraa ja miksi joku on hauskaa. Itse olen yksinkertaisen huumorin ystävä ja nauran vaikka mille. Siksi en ole loistelias huumorin tekijä itse, koska rakastan nauraa myös omille vitseille. Nauran myös muiden naurulle, vaikken oikeasti olisi ymmärtänyt edes vitsiä. Nauran tilanteelle.

"Elämäsi helpoin yleisö."

Tällä viikolla en ole saanut nauraa tarpeeksi. En ole ollut kenenkään kanssa missään nauramassa. Niinpä nauran itsekseni telkkarille. Nauraisin mieluummin ihmisille. Mahtaakohan joku ärsyyntyä minuun nauruni takia? Varmasti joku. Aika sama. Huomenna saa taas nauraa ihmisille.

Tänään haaveilin telkkarista. Laittaisin sen seinälle ja käyttäisin liikaa aikaa pelaamalla nintendoa. Tänään ihastuin tetrikseen pitkästä aikaa. Mitenköhän kauan minulta kestäisi kyllästyä pelaamiseen? Miksi kukaan tarvitsisi muuta pelikonsolia kuin kasibittisen nintendon? Vaikka onhan wii hauskaa vaihtelua, myönnän. Epäilen, että saatan hairahtua ja ostaa telkkarin. Se tuntuu jollain tapaa hölmöltä. Haluan telkkarin, koska haluan pelata nintendoa. Asun niin pienessä kämpässä, etten voi ottaa vastaan (ilmaista) kuvaputkitelkkaria. En oikeastaan edes tiedä miksi olen niin kovasti kaiken uuden ostoa vastaan. Miksi ostaa jotain, jota ei todella tarvitse? Koska se on kivaa.

"On terve reaktio, ettei naura kaikelle."

käytäntö opettaa

Tänään olen oppinut seuraavaa:
Tekosyiden keksiminen paikalta liukenemiseksi on hyväksyttävää sekä melkeinpä suositeltavaa.
Oppimistapojeni perusteella minusta olisi tullut oiva kirurgi.
Vähän tietoa on toisinaan parempi kuin paljon tietoa.
Kaikkea ei tarvitse eikä kannata kertoa muille ihmisille säästääkseen heidän mielenrauhaansa. (Minkä toki jo tiesin, mutta minkä muistan liian harvoin.)
Aina ei tarvitse olla aktiivinen ja kuuliainen, mutta kaikki eivät sitä tiedä.
Kurkkukipu lisää halua puhua. Itsekseen.

Joulu lähestyy. Yleensä olen aktivoitunut joulun suhteen jo reippaasti marraskuun puolella. Nyt joulu on käynyt vain välillä mielessä. En tiedä pitäisikö siihen suhtautua mitenkään. Haluaisin joka tapauksessa kunnon tonttulakin tai pukeutua lahjapaketiksi. Minulle kelpaavaa tonttulakkia en löytänyt ja tiedossa ei ole tilaisuuksia, joihin olisi sopivaa pukeutua lahjapaketiksi. Toisaalta löysin tänään hyviä kulkusia, joten kauppareissailu ei ollut millään tapaa turha.

laiskuus kannustaa laiskuuteen

Eilen päätin, että tänään on tehokas päivä. Tänään en ole niin varma siitä.

Tehokkaana olon ajatus lähti siitä, että minun hännystelemä kirurgi lupasi vapaapäivän, jos mitään jännää ei keksitä. Ei keksitty. Niinpä koulupäiväni sisälsi tänään puolen tunnin kierron sekä noin tunnin istuskelun kahvihuoneessa kuuntelemassa paskanjauhantaa mm. finnairista, sairaalan ja potilaspapereiden systeemien toimimattomuudesta sekä iPadin ja iPhonen eroista. Jonkun mielestä voisi olla epäreilua, että pääsen käytännönviikoilla näin helpolla. Joku voisi olla sitä mieltä, että minulla on käynyt tavattoman huono tuuri, koska en saa paljoa opetusta. Kukaan ei varmasti arvaa mitä mieltä minä olen.

Mutta kas kummaa! Tehokkuus ei ole vielä saavuttanut minua. Mikä osin johtuu siitä, että päätin alottaa aamun uudestaan, koska varsinainen aamu sisälsi noin kymmenen minuutin spurttilähdön kouluun herätyskellon uinuttua oikean herätysajan ohi yhtä tehokkaasti kuin minäkin. Lisäksi päätin mennä uimaan, mutta lievä selkä- ja kurkkukipu eivät varsinaisesti inspiroi tekemään mitään. Onhan tässä jo koko syksy oltu harrastamatta liikuntaa, joten miksi aloittaa nytkään.

Miten paljon laiskuuden pitää ärsyttää, että saa jotain aikaiseksi?

Bossaliinassa soi lauantaina pop. En pääse katsomaan, harmittaa. Menkää joku muu ja kertokaa sitten, että olisi kannattanut olla siellä. Täältä esimakua.

piparipäivä!

Tänään tein piparipiraattilaivan! Uskottavan piraattilaivan teko oli vaikeampaa kuin Slashin hatun tekeminen. Alla kuitenkin kuvat molemmista, koska olen niin tavattoman ylpeä siitä, että sain jotain aikaiseksi.

Jotta sellaista. Piparitalot on aloittelijoille. Ensi vuonna käyn kyllä oikeassa karkkikaupassa ennen pipari-minkävain tekoa. Prisman karkit eivät olleet inspiroivia. 

Pohdiskelin tässä viikonloppuna ihmisiä ja niiden tekemisiä. Jonkin sortin prologi psykiatrian kurssiin, olettaisin. Tuntuu vain, että kaikki juontavat juurensa johonkin, juuret pitää vain löytää. Koska en saa tähän kirjoitettua mitään järkevää tämän enempää, kerron esimerkin. Otetaan vaikka Onnelin ja Annelin Onneli. Onnelilla on neljä vanhempaa sisarusta ja neljä nuorempaa sisarusta. Hän on aina ollut ylimääräinen kaikissa leikeissä. Näin ollen on oletettavaa, että aikuisena hänestä kasvaa persoona, joka yrittää olla olematta tiellä ja auttaa muita ihmisiä minkä kykenee. Harmiton persoona, joka asettaa muut itsensä edelle ja pyytää anteeksi, kun joku tönäisee häntä. Tämä on tietysti täysin fiktiivistä, mutta miettikää: jokaisesta meistä on tullut tällainen jonkin takia. Ympäristö vaikuttaa. Mikä minuun on vaikuttanut? Sisältä päin on niin vaikea huomata näitä asioita. 

"Miks sä oot tollanen?"

Viime kerralla mainitsemani leffa, Walk the line, tuli seuraavana päivänä telkkarista. Sen lisäksi yle-x:n juontaja puhui Johnny Cashista ja kyseiseen heppuun viitattiin myös Pasilan kahvihuone keskustelussa. Pitäisiköhän ruveta kuuntelemaan Cashia? Tuntuisi olevan viikon teema.

Hyvää itsenäisyyttä kaikille! 

oletuksien viidakosta.

"Mitäs teet?"

"Kuorin sähköjohtoa."

Tänään ihmettelin miksen koskaan ole tajunnut askarrella sähköjohdoista mitään. Pienenä rakastin kuoria ML:ää. Eihän sillä mitään tehnyt, mutta puuhasteleminen oli kivaa. Viime viikolla avarsin tietouttani johtojen suhteen, joten tänään tiesin kuorivani MK EM:mää. Ettäs tiedätte. MK:takin on, mutta siinä on vähemmän kuparilankoja sisällä ja ne ovat paksumpia. Itse johto on MKEM:ää ohuempaa.

Johdon kuoriminen ei ollut niin hauskaa kun muistin. Se johtuu varmaankin siitä, ettei minulla ollut oikeita välineitä. 25 senttiä kuorittuani muistelin, että tuohon hommaan on olemassa oma työkalunsakin. Se on yksi työkalu, jota minulla ei ihan oikeasti ole. Ja juuri sitähän minä kaipaisin.

Luulin kauan, että kaikki tietävät mitä äm-ällä on. Nyt minulle on selvinnyt, ettei se ole mitenkään itsestään selvyys ihmisille ennen kuin minä selitän sen. Yleensä asia ei selviä edes selvittämisen jälkeen täysin. Ilahdun suunnattomasti, kun kuulen jonkun muun puhuvan spontaanisti äm-ällästä. "Haa, meillä on yhteinen juttu, jota muut eivät oikeasti tajua!"

Luulin myös kauan, että serla tarkoittaa talouspaperia kaikille muillekin. Asia ei ole niin. Mitähän muita asioita luulen muiden ymmärtävän ja tietävän, vaikkeivät he sitä tiedäkään? Vihannesten ja niiden kasvatuksen suhteen olen ainakin joskus tehnyt oletuksia ihmisten tietotasosta. Näitä asioita miettiessäni ymmärrän ihmisiä, jotka katsovat minua kuin omaa häntää jahtaavaa koiraa kun en tiedä elokuvia, näyttelijöiden nimiä enkä artisteja. Tai mitään muutakaan yleissivistykseen kuuluvaa tarkkaa tietoa. Ehkä minä sitten olen hieman simppeli. Tänäänkin oli pakko googlettaa onko Johnny Cashista tehty elokuvaa, koska kuuntelin sen biisiä ja mietin omituisen tuttua ja matalaa ääntä, joka toi mieleeni huume- ja alkoholiongelmia. Kyllä, Cashista on tehty elokuva viisi vuotta sitten ja minä olen nähnyt sen. En tiedä missä sen olen nähnyt ja miksi, mutta siitä ei voi olla neljää vuotta kauempaa.

"Osaan lukea tarkasti, mutta muistini on kelvoton."

kiire on mielentila.

Minulle väitettiin, että kiire on mielentila. Uskon sen. Tällä viikolla olen saanut asioita aikaseksi, mutta en ole tuntenut itseäni maanantain jälkeen kiireiseksi. Keskiviikon fiilistelin synttäreitä ja sitä miten monet ihmiset ovat minun elämässäni jotain, mutta sain yllättäen myös luettua. Maanantaina sain projektin valmiiksi, tiistaina heräsin pirteänä, tänään tentin jälkeen oli hyvä fiilis, syvärit on hyvässä mallissa ja pyörässä talvirenkaat! Varsin mainio viikko siis. Ja nyt kun olen saanut moisen tekemisen meiningin päälle, ajattelin jatkaa sitä myös viikonloppuna. Asioiden tekemisestä tulee kuitenkin oikeasti hyvä fiilis, vaikka aloittaminen onkin aina yhtä jähmeää.

Huomion arvoista on myös se, että olen saanut pidettyä kämppäni siistinä! Siistillä tarkoitan siis sitä, ettei lattialla ole tavaroita, jotka pakottavat akrobatiaan. Se on oikeastaan aika kivaa. Olen kuitenkin kovin huono siivoamaan jälkeni, joten sängyn ympäristö alkaa jälleen olemaan räjähdysalttiudessa. Huomenna on taas aika ryhdistäytyä.

Koska syvärini ovat hyvässä mallissa, intouduin etsimään bonsaita. Joten, jos joku näkee kivoja bonsai-puita, niin saa raportoida! Haluan käyrän bonsain, joka ei maksa mahottomia. Se kannattaisi ostaa keväällä, mutta jos sattuu kivoja näkymään, niin kertokaa toki. Vanha bonsai sai uuden lempinimen. Se on nyt Bon san. Ruukku herra.

Naamakirjan chatti-äänet ovat muuttuneet typeriksi. Miksi niitä piti vaihtaa? Pidin edellisistä. "Bilom" itsellesi.

sanaoksennusta

Tämä päivitys kirjotetaan puhtaasti sen takia, ettei kukaan helposti lähestyttävä ihminen ole kirjautuneena sosiaaliseen mediaan enkä näin ollen saa kirjottaa asioita kenellekään yksilölle.

Heräsin eilen ajatukseen, että minulla on joka viikko yksi iso tentti aina jouluun asti. (Nimeltä mainitsematon stalkkaaja olkoot huoleti, lusmuilujeni takia myös yksi vapaa viikko on minulla täynnä...) Havaitsin myös samalla, että jokaisella viikonlopulla on jotain ohjelmaa. Ah, ihana yhdistelmä! Lisäksi tänään muistin, että tenttiin luku ei riitä vaan minulla on myös ekstra 20 sivua luettavana huomiseksi. Hienoa sitten. Myös yksi muu projekti pitäisi saada tänään valmiiksi ja perjantaihin mennessä pitäisi saada syväreitä eteenpäin. Tämä kaikki ja tenttimateriaalin suunnaton määrä saa minut katsomaan ulos epätoivon hiven otsalohkossani. Ihan kuin tuijottaminen jotain auttaisi. Ihan kun sekään mitään auttaisi, että kirjoitan näitä tänne. Ei tietenkään auta, mutta saan asiat pois mielestäni.

Lisäksi painiskelen mielessäni sosiaalisten asioiden kanssa. Haluaisin niin kovasti sanoa, että kyllä, tottakai tulen lauantaina syömään japanilaista ruokaa! Mutta ei saisi. En ehtisi. Lupasin tapetoidakin. Lupauduin melkein kuskiksikin.

Voi, miksen ole koko syksyä käyttänyt aktiivisesti opiskeluun! Miksen voisi olla kuin eräs ja lukea joka päivä hieman? Mitä oikein olen tehnyt koko syksyn?

Tänään luin iloisen päivityksen siitä, miten kohta on kuukausi jouluun. Se sai minut hymyilemään hirmu leveästi. Ihan sama, vaikka syksy olisi mennyt hujauksessa: kohta on kuukausi jouluun!

tutustu maailmaasi.

Se, mitä et itse koskaan lähde havittelemaan, voikin olla juuri jotain, mihin törmäät ja mistä huomaat pitäväsi hurjasti.

Tänään vietin koko päivän kahden sympaattisen japsin kanssa. He rakastavat Suomea. Toinen heistä osaa tehdä täydellistä suklaakakkua ja ihanaa kampasimpukkasushia, mutta silti minä kuorin heitä luonnollisemmin perunat ja he pitivät minua taikurin veroisena ruoanlaiton saralla. Lihapullia, perunamuusia ja raastetta. Jotain, minkä teko on yksinkertaistakin yksinkertaisempaa, mutta jonka tekoa he katsoivat haltioituneina. Olin imarrellun hämmentynyt. Myös pullat olivat jotain satumaisen ihmeellistä. Olenko minä kuin he, kun saan ulkomaalaista ruokaa? Ihannoin ja ihmettelen, vaikkei ruoassa oikeasti ole mitään ihmeellistä. Taidan olla.

Sain loistavan tilaisuuden itsekin ihmetellä suomenkieltä. Miten niin monet sanat muistuttavat toisiaan ja miten sanat tarkoittavat monia erilaisia asioita. Olen pohdiskellut asiaa joskus, mutta en koskaan todella ymmärtänyt miten hämmentävää suomi todella on.

Lisäksi huomasin itsessäni monia samoja asioita kuin japanilaisissa: otan kaikesta kuvia, juon paljon teetä ja pidän pehmoleluja perheenjäseninä.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut vaihtareista. Silti huomaan yhtäkkiä tekeväni ruokaa kahdelle ulkomaalaiselle ja pitäväni siitä hurjasti. Miksi en koskaan ole ollut kiinnostunut vaihtareista tai matkustamisesta? En tiedä. Ehkä tämäkin vain on taas niitä asioita, joita en ole tullut sen tarkemmin ajatelleeksi.

Olen viettänyt kaksi perättäistä viikonloppua, jotka ovat oleellisesti liittyneet ruokaan. Sen seurauksena olen jälleen tilanteessa, jossa en himoitse makeaa. Ihmeellistä. Lisäksi tänään katsoin pitkästä aikaa todella iloiten jääkaappiin, sillä se oli täynnä kaikkea! Äidin kanssa tehdyt kauppareissut ovat ihania. Niiden jälkeen ei tarvitse miettiä mitä syötävää olisi vaan voi ottaa sitä, mitä tekisi mieli. Ihan kuin muutenkin ei voisi ostaa kaikkea kivaa jääkaappiin. Mutta ei se ole sama! Lisäksi, jos jääkaapissa olisi aina kaikkea kivaa, en saisi tällaisia ilon hetkiä sen sisällöstä.

Om nom nom.

joulutorttuja ja horoskooppeja.

Määräytyykö horoskooppi osittain lasketun ajan mukaan vai onko horoskooppi täysin riippuvainen oikeasta syntymäpäivästä?

Tänään innostuin taas uudestaan horoskoopeista. On totta, että horoskoopit on kirjoitettu niin yleispätevästi, että jokainen löytää niistä jotain omaa (ja jotain itseensä kuulumatontakin yleensä), mutta pidän niistä silti. On aina yhtä hauskaa löytää asioita, jotka menevät juuri niin kuin horoskoopit sanovat.

Jousimies rakastaa puujalkavitsejä.

On muutenkin ollut hyvä päivä. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä menin hyvillä mielin päivystämään. Se johtui todennäköisesti siitä, ettei minulla tällä kertaa ollut takanani 8 tuntista opiskelurupeamaa. Aamun olin kotona, tein hyytelökakkua ja laiskottelin. Päivystys oli muutenkin poikkeuksellisen mukavaa. Karkasin silti etuajassa, koska selkää särki. Seisominen ei sovi minulle. Minusta ei tule sisätautilääkäriä.

Eilenkin oli hyvä päivä. Menin baariin, vaikka ei tehnyt mieli. Minulla oli hauskaa, vaikken olisi uskonut sitä. Minä tanssin koko illan melkein tyhjällä tanssilattialla, vaikka musiikki oli jopa tavanomaistakin huonompaa. Se ei haitannut, kun liikkui mahdollisimman paljon ja yritti näyttää mahdollisimman naurettavalta. Lisäksi minulla oli tanssiseuraa, joka myös yritti näyttää mahdollisimman hassulta. Meitä luultiin pariksi ja se nauratti minua hirveästi. Jos irrottelee tyhjällä tanssilattialla kahdestaan, niin täytyy seurustella. Väite kumottiin syystä. Juorut syntyvät helposti.

Tänään söin talven ensimmäiset tähtitortut.

muiden jalanjäljissä

Tänään pohdiskelin spontaaniutta, avoimuutta ja kykyä tehdä aloite. En oikeasti minkään tarkan syyn tähden vaan ihan muuten vain, joten älkääs nyt turhaan vetäkö tästä johtopäätöksiä.

Nuoret ovat ujoja itsesuojeluvaiston takia. Itseä täytyy suojata verhoutumalla ujouteen tai kovaan kuoreen. Olen tämän joskus tänne selittänyt, muistan sen. Mutta miksi edelleen tarvitsee olla ujo? Miksi minun tarvitsisi suojella itseäni ja miltä?

Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua?

Onko hylätyksi tulemisen pelko todella niin suuri, ettei hetkeen vain osaa tarttua? Jos pelkää tulevansa hylätyksi, ei koskaan voi lähentyä kenenkään kanssa. Vai pelkäänkö sittenkin jotain muuta? Vai onko se vain niin, että spontaanius ei ole luonteessa?

En koe olevani häiritsevästi ujo, en enää. Silti välillä tulee tilanteita, joiden jälkeen jään pohtimaan miksi en ollut avoimempi. Tykkään puhua itsestäni, mutta välillä vedän rajan omituisiin kohtiin. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä en todella luota olevani niin spesiaali ihminen, että muita kiinnostaa. En tiedä. En ymmärrä itseäni, en täysin. Ymmärtääköhän kukaan? Minua tai itseään?

Avoimilla ja kova äänisillä ihmisillä on aina myös vihamiehiä. Ehkä sen takia on parempi olla hiljainen, ei nousta turhaan esille. Mutta olisiko se sitten niin paha, jos olisi muutama vihamies? Luulen, että aina on niitä ihmisiä, jotka eivät minusta jostain syystä pidä. Henkilökemiat eivät kohtaa. Kova äänisillä ihmisillä on niitä vain enemmän. Kova äänisistä ihmisistä kuvitellaan aina paljon kaikenlaista. Jokaisella on heistä joku mielipide.

Tänään kuopattiin tuutorointi tuutoripäättäjäisillä. Tuli hieman haikea olo. Ei niinkään siksi, että haluaisin välttämättä jatkaa tuutorointia vaan ennemminkin siksi, että taas joku loppui. Eiväthän päättäjäiset mitään muuta, mutta niissä aina muistaa, että joku ihan oikeasti loppuu. Vähän kuin uusi vuosi, mutta silloin alkaa myös jotain uutta.

Miksi minun mielipiteeni olisi tärkeämpi kuin sinun mielipiteesi?
Koska tämä on minun blogini.

noususuuntauksia

Päätin, että tämä päivä on noususuuntainen. Sen täytyy olla! Ainoa huono puoli noususuunnassa on se, että ensin täytyy olla jokseenkin pohjalla. Testasin sitä aamulla olemalla aivan liian kiireinen. Avaimet olivat kiinni roskapussin sangoissa, irrotin ne, heitin pussin, avaimet tarttuivat uudestaan kahvoihin kiinni ja humps! ennen kuin huomasinkaan, avaimet olivat kaksi metriä minun alapuolellani. Hienoa.

Onneksi hautausmaan urakoitsija oli ystävällinen ja tuli ihmettelemään asiaa kanssani. Hän haki rautalankaa, jonka kanssa saimme roskapussin avaimineen ylös. Olihan minulla vielä viisi minuuttia aikaa ehtiä pakolliseen opetukseen! (jossa on neljä ihmistä, jotta poissaoloni taatusti huomattaisiin) Runsaan ajan takia kipaisin kotoota kännykän, jolla ilmoitin olevani myöhässä. Kännykkä on tällaisissa tilanteissa luonnollisesti aina kotona. Noh, enhän minä menettänyt tämän episodin takia kuin puolet (15 min) opetuksesta. Ei hätää.

Jotta aamu olisi täydellinen, huomasin unohtaneeni myös lompakkoni kotiin. Onneksi ruokalan täti oli ihana ja antoi minulle ruokaa siitä huolimatta opiskelijahinnalla.

Mitä tästä opimme? Pidä avaimet kaukana roskapussista, vaikka ihmiset ovatkin mukavia ja avuliaita.

Terapia biisinä kuuntelin viime tekstissä hehkuttamani Maman, joka toimi todella hyvin terapoimaan kurjaa mielialaani. Tästä illasta tulee hieno, päätin sen. Ei se ainakaan voi olla yhtä kurja kuin aamu, eihän?

talven ensimmäinen lumipallo.

Tänään satoi ensimmäisen kerran oikeasti lunta. Nyt lumi jäi oikeasti maahan. Tämän kunniaksi laitoin ensimmäisen kerran tänä talvena päähäni oranssin velhohattuni ja kävin hämmentämässä kylänvalinnan myyjää. Myyjä ei ollut kumpikaan kahdesta kivasta vaan se kolmas hiljaisempi. Kaksi muuta olisivat taatusti kommentoineet hattuani, tämä katsoi vain hieman oudoksuen minun silmiäni etsien, sillä hatun reuna peittää koko naaman kätevästi kaikkia minua pidemmiltä. Tunsin itseni hauskan näköiseksi.

Lisäksi ihastuin My Chemical Romanceen, erityisesti piano tribuuttiin. Vaikka mihin biisiin erityisesti ihastuin oli Mama. Siis mikä olisi hienompaa kuin biisi, jossa lauletaan, että me kuollaan kaikki? Ja vielä tempovalla poljennolla! Pidän marssittavasta musiikista ja pidän kolmijakoisesta tahdista. Pidän ylipäätään kappaleista, joissa on vekkuli rytmi. Selkeästi vekkuli rytmi. Vannoutunut takapotkun fani!

Olen taas muutenkin pohdiskellut musiikkimakuani. Minua sanottiin hevitytöksi. En tunnista itseäni siinä termissä. Myönnän pitäväni hevistä livenä ja silloin kun tekee mieli riehua, mutta en minä sitä yksin kotona tule kuunnelleeksi. Enkä halua kuunnella sitä, että joku huutaa. Pidän musikaalien mahtipontisista musiikeista. Pidän välillä jopa ylisoitetuista pop-biiseistä, joista kukaan muu ei tunnusta pitävänsä. Pidän reggae-tyyppisestä musiikista jos se ei ole liian hidasta. Pidän haitarimusiikista, jos se ei ole liian vanhanaikaista. Ennen sanoin, etten pidä örinähevistä enkä räpistä. Enää en sano mitään. Olen huomannut pitäväni muutamasta räp-biisistäkin. Ei, enää en osaa laittaa itseäni mihinkään kategoriaan.

Olen queer.

Tänään opin, että jos partneri näyttää smurffilta, on tullut otettua liikaa lääkettä.

yksi sunnuntai.

Tänään ylitin itseni. Se vaati henkistä perseelle potkimista, mutta tein sen. Olen tyytyväinen.

Terveisin sikses kiva turkulainen.

miesten hajua

Tänään kysyin itseltäni: mitä iloa on hiuksista, jos ei niitä koskaan heiluta? Niinpä avasin hiukset ja heilutin.

Olin ainoa nainen, joka uskaltautui Turisaan keikalla moshpittiin. Kyse ei ollut siitä, etteikö keikalla olisi ollut naisia, kyllä niitä oli jopa ihan lavan edessä. Kyse oli ehkä enemmän siitä, että naiset pelkäävät moista riehuntaa. Tai sitten pelätään sitä, että hikoaa ja meikit leviää. Koska sehän olisi katastrofaalista. Itse en pelännyt mitään. Moshpitti on huomattavasti turvallisempi, jos siihen menee mukaan kuin jos seisoo reunalla. Kun on mukana, osaa olla varuillaan. Kunnon riehunta aika ajoin tekisi kaikille hyvää.

Tapasin myös tyypin, jonka kanssa olen viime keväänä jutellut yhtenä iltana. Muistin hassuja yksityiskohtia, mutten nimeä. "Nimi kertoo ihmisestä vähemmän kuin mikään muu." Hän kertoi minulle yhden yksityiskohdan lisää ja väitti, että tiedän hänestä kaiken oleellisen. Uskoin. Olisin halunnut tietää mitä hän muisti minusta, mutten kehdannut kysyä. Se ei tuntunut sopivan tilanteeseen.

Pyörää avatessa minua syytettiin ensihoitajaksi punaisen pukeutumiseni takia. En tiedä mitä pahaa kysyjä oletti ensihoitajan tekevän, mutta hieman vihamielinen asenne sai minut varuilleen. Ei kuitenkaan niin varuilleni, etten olisi tentannut häneltä miksi hän minua oletti. Asian selvittyä valaisin miestä, että ensihoitajilla on yleensä mustat housut ja ambulanssi jossain lähettyvillä. Hän toivotti minulle mukavaa iltaa.

Maailma ei ilmeisesti vieläkään ole valmis punaiseen. Sääli.

keväällä maailma on kirkkaampi.

Muistan yläasteella sanoneeni, etten pidä keväästä enkä syksystä. Kevät ja syksy ovat välivuodenaikoja, minä pidin äärimmäisyyksistä. Pidin siitä, että satoi kunnolla tai kun aurinko paistoi, mutta en pitänyt pilvisestä säästä ilman sadetta. En ole ajatellut vuodenaikoja kovin tarkasti sen jälkeen. Olen vain todennut loskan ärsyttäväksi, minkä takia en ole pitänyt vuodenajoista, joista ei osaa sanoa mihin vuodenaikaan ne kuuluvat. 

Tänään minä ikävöin kevättä. Ajelin Ruskolle ja tie oli rengasurista kuiva. Tie on juuri sillä samalla tavalla kuiva keväisin. Ojat olivat ruskean heinän peitossa ja pelloilla ei kasvanut mitään. Valaistus oli kai jollain tapaa hieman samanlainen kuin keväisin. Vain puiden tiputtamat lehdet paljastivat vuodenajan syksyksi. Minulle tuli kamala ikävä kevättä. Olisin halunnut, että olisi kevät ja tuoksuisi pääsiäiselle. Samalla minulle tuli hirveä ikävä merta. Melkein lähdin samantien ajamaan kohti merta, mutta en kuitenkaan mennyt. Sen sijaan ostin jäätelöä ja tulin kotiin. Kesällä olisin mennyt merelle. Tekeekö syksy minusta tylsän?

Ihminen ei ole ehkä koskaan täysin tyytyväinen nykytilaansa. Aina on joku asia, jonka pitäisi olla toisin. Tänään se oli jostain syystä vuodenaika. En edes tiedä miksi kevät olisi syksyä parempi. Kai keväässä on lupaus lämmöstä tai jotain. Syksy ei ole minusta koskaan ollut kuoleman aikaa. Monista se on. Itse pidän kyllä syksystäkin. Vuodenaikojen suhteen pidän muutoksesta. Pidän siitä, että aina ei ole samanlaista. En halua kyllästyä. "Älä anna kenenkään kyllästyttää sua hetkeäkään."

Tänään on ollut muutenkin hyvin sunnuntain haikeutta muistuttava olotila. Tuntuu, että jotain olisi pitänyt tehdä vaikken tiedä mitä ja miten ja olisiko pitänyt ylipäätään. Ehkä se on vain eilinen, joka tasapainottaa itsensä tällä päivällä. Eilen olin sosiaalinen, niin tänään olen sitten kaikkea muuta. Sosiaalisuuskrapula lievänä ilmiönä. Sosiaalisuuskrapulalla tarkoitan sitä olotilaa, mikä tulee yltiösosiaalisten tilanteiden (kuten parin päivän tiiviin juhlinnan tai muuten ihmisten seurassa olon) jälkeen. Silloin, kun istuu yksin kotona eikä oikein tiedä mitä pitäisi tehdä, iskee sosiaalisuuskrapula. Sunnuntaihin sopiva musiikki yleensä vain ruokkii sitä, mutta silti sitä kuuntelee. Sosiaalisuuskrapulassa on välillä mukava riutua, niin muistaa taas miten mukavaa on olla tekemisissä ihmisten kanssa. Lisäksi sosiaalisuuskrapulassa ei varsinaisesti tee mieli olla ihmisten kanssa. Ei jaksa olla aloitekykyinen eikä oikeastaan edes jaksaisi lähteä minnekään. Mutta eihän toisaalta krapulassakaan tee mieli viinaa.

Pakastelokerollinen jäätä sulaa hitaasti.

viikon eka-vika päivä.

Sunnuntait ovat päiviä, jolloin haluaisi maata sängyllä ja kuunnella melodisen haikeaa musiikkia. Minnekään ei olisi kiire ja kaikki olisi hyvin. Mitään ei todella täytyisi tehdä. Voisi tuijotella taivasta ja pohtia miksi pilvillä näyttäisi olevan kiire jonnekin, vaikka on sunnuntai.

Sunnuntaina kuuluisi kävellä ulkona hitaasti kevyillä kengillä ja nauraa mielessään vastaantulijoille. Kuuluisi ihastella puita ja ihmetellä miksi mikään koskaan olisi ollut tai tulisi olemaan huonosti. Maailmassa ei ole tilaa murheille sunnuntaisin.

Sunnuntaina kuuluisi juoda teetä, sytyttää kynttilä ja loikoilla laiskan näköisesti. Mahdollisesti lukea kirjaa, jotain romaania. Voisi nukkua viikon univelat pois. Ei olisi huonoa omaatuntoa asioista, jotka ovat tekemättä.

Sunnuntaihin kuuluu vahvasti musiikki. Hyvä veli saa tästä assosiaatiosta hieman kunniaa. Sunnuntain musiikki on rauhallista. Sunnuntaina muistellaan menneitä musiikin avulla. Kappaleita, joihin kuuluu hyviä muistoja. Muistot laulamisesta, ystävistä, juoruista, ihmisistä. Muistoja hyvistä hetkistä.

Sunnuntaina tekee mieli luoda jotain kaunista. Musiikkia, runoja, piirrustus, tarina, maalaus, kortteja, jotain. Sunnuntait eivät kuitenkaan ole yleensä kovin luovaa aikaan, joten mitään ei saa aikaiseksi. Tekee vain mieli olla luova. Tekee mieli näyttää maailmalle, että pystyy johonkin kauniiseen.

Sunnuntaiden ei pitäisi loppua. Sunnuntain pitäisi saada jatkua vähintään niin kauan, että saa luotua jotain kaunista. Ehkä ikuisesti.

rakeita ja kesään suunnistusta

Tänään satoi rakeita ja tuuli niin paljon, että rakeet tekivät kipeää. Oli kylmä.

Soitin aamulla kesätöitä ja minulle kerrottiin, ettei henkilö ollut paikalla. Toinen puhelu päättyi, kun minulle lyötiin parin tuuttauksen jälkeen luurit. Kolmas kerta toden sanoo ja minulle luvattiin kesätöitä. Nyt loppui töistä stressaaminen! Enää täytyy saada kaikki tentit läpi, jotta voin mennä töihin. Jee!

Kaksi viikkoa sitten ikkunashoppailin Väinön. Väinö oli bonsai, joka oli yhtä kiero kuin minun huumorintajuni. Väinö oli niin Väinön näköinen, ettei minun edes tarvinnut miettiä mikä nimi sille sopisi. Tänään, kun olen tullut takaisin ja olisin voinut hoitaa uutta puuta, menin kyseiseen kauppaan puuostokset mielessäni. Mutta voi! Joku oli ostanut minun Väinöni. Niinpä jäin ilman uutta puuta. Harmi.

Mikroni ovessa on reikä.

pietron paluu

Takaisin kotona! Lähes neljän viikon hajautuksen jälkeen kotona on kiva olla. Vaikka pointtina ei varsinaisesti ole kotona olo vaan mahdollisuus olla kotona. Heti tänne päästyäni menin käymään mummin luona ja illemmalla ajattelin vielä visiteerata ONin ja hakea Bonsain kotiin.

Loimaalta lähtiessä oli haikea olo, koska henkilökunta oli niin ihanan ystävällistä ja siellä tiesin mihin minun piti mennä. Nyt minulla oli hieman haikea olo kotiin päästessäni sosiaalisen bussimatkan ansiosta. Enää en ole samassa talossa kaikkien ryhmäläisten kanssa, enää kukaan ei tule oven taakse vaatimaan kahvia. Höh. Ehdin jo tottua sosiaaliseen elämään. Pidin siitä. Nyt sosiaalisuuden eteen täytyy nähdä paljon enemmän vaivaa. Viime viikonlopun hyvistä tivolibileistä sekä Hämeenlinnan visiitistäkään en vielä täysin ole palautunut sosiaalisesti: niidenkin takia kaipaan ympärille ihmisiä. Paljon ihmisiä, uusia ihmisiä. Puhetta, maailmanparantamista, läheisyyttä.

Koti näytti siltä kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Se kuulostaa paljon hienommalta kuin mitä todellisuus oli. Todellisuudessa sama sotku oli edelleen läsnä. Ainoa merkki poissaolosta oli pöydälle unohtuneen porkkanan kuivuminen sekä kasvien lievä nuupahtaminen.

"Miten juhlimisesta voi väsyä?" -muumipappa

huutoa radiolle.

Tänään menetin taas hermoni yleäksään. Seuraavaksi kerron miksi ja väritän kertomuksen omilla mielipiteillä, jotka ovat tietysti puolueellisia. Kaikkien mielipiteet ovat puolueellisia jollain tasolla.

"Lääkefirmojen ja lääkäreiden napanuora pitäisi katkaista." Tämän kuultuani tuhahdin turhautuneena radiolle (koska se selvästi ratkaisee asian) ja laitoin CD:n soimaan. Juttu koski sitä, että lääkefirmat keksivät sairauksia, markkinoivat niitä suurieleisesti ja sitten ihmiset luulevat olevansa sairaampia. Todistuksena siitä, että tämä pitää paikkansa, juontajat kertoivat tutkimuksesta, jonka mukaan lääkärilehtiä ja -kirjoja lukevat ovat tilastollisesti sairaampia. Tottakai he ovat! Tilastollisesti. Jos minua vaivaa jokin, yritän etsiä tietoa lääkärikirjoista tai vastaavista, joten kuulun lukijoihin. Mikä tuli ensin? Vaikka tottakai tieto lisää tuskaa: jos tiedän sairauden olemassaolosta, hakeudun hoitoon, kun huomaan itselläni samanlaisia oireita. Mutta ei se nyt ihan niin suoraviivaista ole. Kyllä minulla se sairaus olisi silti, vaikken hakeutuisikaan hoitoon. Tilastot eivät vaan tietäisi sitä.

Lisäksi myönnän, että lääkefirmat antavat lääkäreille kaikkea mainoskrääsää. (Ennen enemmänkin, muissa maissa mahdollisesti yhä edelleen enemmänkin.) Mutta jos päätetään, ettei lääkefirmat saa enää tulla mainostamaan tuotteitaan lääkäreille, niin mistähän lääkärit saisivat tietoa uusista lääkkeistä? "Voit sitten omalla ajalla katsoa netistä." (niiden samojen lääkefirmojen sivuilta) Ei tule tapahtumaan. Lisäksi kaikki koulutukset maksaisivat maltaita, mikäli mitään sponsseja ei ikinä saisi ottaa vastaan. Rupea sitten itse lääkäriksi, jos ajattelet sen olevan ruusuilla tanssimista! Voit sitten olla hyvä lääkäri ja olla ottamatta mainoskrääsää vastaan, jos se puhdistaa omatuntosi tai jotain.

Että joo... Lääkärit ovat aivottomia olentoja, jotka tekevät niinkuin lääkefirmat ja potilaat haluavat. Minä tykkään siitä, kun ihmiset puhuvat asioista, joista he tietävät mielestään kaiken.

ananas on epähedelmä

Porin asuntolan nojatuolissa mahdollisimman epäergonomisesti istuminen sai minut kaipaamaan nojatuoliani. 18 neliötä asuintilaa ei antanut periksi sekä pakastimelle että nojatuolille, joten nojatuoli sai jäädä osaksi pikkuveikan sisustusta. Se ei ole harmittanut minua kertaakaan, sillä pidän pakastimen olemassaolosta. Tänään minä kuitenkin kaipasin nojatuoliani. Se on punainen ja siinä pystyy istumaan hyvin epäergonomisesti.

Vielä joskus minulla on koti, jonne mahtuu nojatuoli ja pakastin.

Kirja Juoksee saksien kanssa on edelleen kesken. Lainaus siitä: ""Sinä olet aikuinen", hän (päähenkilön äiti) sanoi. "Olet kolmetoista vuotta vanha. Sinulla on oma mieli ja tahto. Ja minulla on juuri nyt omat tarpeeni."" Minä olen kaksikymmentäyksi vuotta vanha enkä vieläkään koe itseäni aikuiseksi. En ole enää lapsikaan, mutta aikuinen tuntuu terminä edelleen kaukaiselta. Koska olen aikuinen? En ehkä koskaan. Ehkä sitten, jos minulla joskus on lapsenlapsia. Sitten voin sanoa olevani aikuinen, luulisin.

"Kun muut pojat olivat peseytymässä suihkuhuoneessa ja keskustelemassa viikonlopun jalkapallopelistä, mitä minun olisi pitänyt sanoa heille? "Voi että minulla on mahtavaa. Kolmekymmentäkolmevuotias poikaystäväni sanoi toivovansa, että spermastani voisi tehdä jäätelöä, niin että hän voisi syödä sitä koko päivän.""

Ihminen nauratti  minua. Hän oli saanut kipulääkkeeksi tulehduskipulääkettä, joka ei ollut buranaa. Hän kuvasi lääkettä mageeksi, vaikka tiedän, että burana olisi saanut hänet vain sadattelemaan. Lääkettä määränneen lääkärin totesin fiksuksi.

mitä jos...

Kävin kattomassa Mr. Nobodyn. Yksin. Tykkään käydä leffassa kaverien kanssa, mutta tykkään käydä leffassa myös yksin. Yksin on hyvä mennä katsomaan leffoja, jotka nostavat esiin ajatuksia. Ajatuksia, joiden kokoomiseen tarvitsee hetken hiljaisuuden. Kaverien kanssa on hyvä mennä katsomaan helppoja elokuvia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse hiljaisuutta katsomisen jälkeen. Mr. Nobody ei ollut helppo leffa.

Leffasta lähtiessäni olin niin pöllämystynyt, etten muistanut laittaa pyörään valoa. Vastaan tullut heijastinliivillä sonnustautunut miespyöräilijä huusi minulle vihamielisesti "Valot!" Kun noin viiden sekunnin päästä olin prosessoinut päässäni mitä mies sanoi, mutisin itselleni "niin joo" ja kaivoin valon esiin risteyksessä. Haluaisin tietää huusiko samainen mies kaikille muillekin valotta pyöräilijöille. Aikamoinen homma.

Mutta itse leffaan. Mr. Nobody on elokuva, jonka haluaisin nähdä uudestaan. Luulin sen pohjautuvan kirjaan, mutta olin väärässä. Elokuva oli monitasoinen ja sopivan filosofinen minulle. Joku sanoisi sekavaksi, joku filosofiaa viljeleväksi ihmisdraamaksi. Itse haluaisin katsoa sen uudestaan, jotta voisin seurata punaista, autoja (erityisesti punaisia autoja) sekä vettä. Kaikki ne tulivat monesti esiin elokuvassa ja haluaisin tietää miten usein ne todella tulivat esiin ja missä tilanteissa. Mr. Nobodyn ikäraja on yksitoista vuotta. Itse en olisi 11-vuotiaana ymmärtänyt elokuvaa ollenkaan. 

Seuraavaksi aion suorittaa elokuvan pureskelua. Mikäli aiot mennä kyseisen pätkän katsomaan, mitä suosittelen, kehoitan lopettamaan lukemisen tähän kappaleeseen. Miksi? Koska pureskeltu ruoka ei ole yhtä hyvää ja näyttääkin kurjalta. Minä tykkään pureskella itse.

Juonen tiivistystä en kovin suuresti jaksa tehdä, katsokaa googlesta. Lyhyesti: päähenkilö, Nemo Nobody, oli dementoitunut ja häneltä tivattiin kuka hän oli ja mitä hän oli elämässään tehnyt. Nemo kertoi monta tarinaa, jotka kietoutuivat yhteen. Miksi? Koska kyse oli saman elämän eri vaihtoehdoista. Jos valitsisin lähteväni äitini mukaan, elämäni olisi seuraavanlaista. Jos jäänkin isäni luo, elämästäni tulisi tällainen. Mitä siis teen? 

Valintoja! Inhoan valintoja. Niin inhosi Nemokin. Siksi hän ei tehnyt niitä. Nemo tiesi mitä tapahtuisi, jos hän valitsisi mennä äitinsä mukaan tai jos hän jäisi isänsä luokse. Minusta se olisi kauheaa. On tarpeeksi vaikeaa valita, jos ei tiedä mitä valinnoista seuraa, mutta vielä vaikeampaa olisi valita, jos tietäisi kaiken. Miten haluan elää? Olemalla onnellinen, joo, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Olisinko onnellinen, jos minulla olisi iso talo ja kolme lasta? Vai olisinko onnellisempi, jos asuisin kadulla ja rakastaisin todella? Olisiko parempi elää lyhyt ja ihana elämä vai pitkä ja suhteellisen hyvä elämä? Joka tapauksessa joku kärsisi, aina joku kärsii. Eihän sellaista valintaa voi tehdä, jos tietää mihin se johtaa. En minä halua tietää kenelle ja minkälaista kärsimystä valintani aiheuttavat. Pakkosiirtosääntö. Ainoa järkevä siirto on pysyä paikoillaan. Surullista kyllä, todellisuudessa valitsematta jättäminenkin on eräs valinta.

Kaikki valinnat ovat vääriä, miten voisin valita oikean?

Perhosefekti. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. En haluaisi ajatella sitä, mutta ajattelematta jättäminen ei tee sitä olemattomaksi. Kun sanon jotain, teen jotain, valitsen jotain, se johtaa aina johonkin. Asenteet muuttuvat. Mielipiteet muuttuvat. Ihmiset muuttuvat.

Pidin Mr. Nobodyn lopusta. Tavallaan se loppui surullisesti, mutta viimeinen loppuhengähdys (jonka olisi hyvin voinut jättää pois, mutta jota ei onneksi oltu tehty) teki lopusta sen verran keveän, että elokuvateatterista pystyi poistumaan jopa hymyillen. Itse en poistunut hymyillen, koska lopputekstien haikea musiikki sai minut jälleen mietteliääksi. En halunnut lähteä kesken tekstien, koska se olisi pilannut tunnelman totaallisesti. En halua poistua kesken.

Elokuva sai minut myös pohtimaan vanhoja ihmisiä, ja se teki minut surumieliseksi. "Sinusta minä varmasti näytän vain vanhalta ukolta, jonka ainoa ilo on syödä." Mutta eihän se niin ole. Heille kaikki tuttu ja turvallinen on kuollut tai hävitetty jo aikoja sitten.

Kenestä vain saisi hullun kuvan. Nemo oli vanha mies, joka ei tiennyt mikä oli todellista ja mikä ei. Miten erotan todellisen unesta? Miten erotan todellisuuden keksitystä? Kuvittele olevasi kirjailija vanhainkodissa. Et näe tarkasti, et kuule kunnolla. Muisti reistailee. Tykkäät jutella ihmisille, jos he kuuntelevat, koska olet vanha tarinan kertoja. Puhut itsellesi niin selvistä asioista: kirjojesi hahmoista ja heidän tekemisistään. Puhut omasta elämästäsi ja asioista, jotka vaikuttivat kirjojesi hahmoihin. Puhut näistä vuorotellen ja hieman sekaisin. Et selvennä kaikkea, koska se on sinulle itsestään selvää. Kuuntelija ei tiedä, että puhut kirjojesi hahmoista. Hänestä vaikutat umpihullulta, koska puheesi henkilöt eivät voi olla todellisia. Kukaan ei koskaan vaivaudu kysymään sinulta kenestä sinä puhut, koska he olettavat juttelusi vain vanhan ihmisen höpinäksi. Tottakai vaikutat hullulta! Samaan syssyyn dementoidut hieman ja päässäsi menevät sekaisin oikeat ja kirjojen tapahtumat. Varmasti ne vaikuttavat aivan yhtä todellisilta sinulle, koska olet hionut kirjojen tapahtumia uudestaan ja uudestaan luomisprosessin aikana. Olet palauttanut ne mieleen useasti, useammin kuin todelliset tapahtumat. Dementoitunut vanhus.

Pidin myös elokuvan mustasta huumorista. Nauroin ainakin kaksi kertaa yksin elokuvateatterissa (joka oli melkein täynnä) ja pariin otteeseen kaksin vierustoverini kanssa. Jonkun mielestä se saattoi olla omituista. Mutta olisihan se hauskaa, jos auton turvatyynyissä olisi teksti "Game over". Ja vanhojen ihmisten nariseva nauru nyt on aina hauskaa!

Lopputekstien jälkeen ilmestyi teksti: "Kohti parempaa maailmaa." Minusta se oli lohdullista. 

"it is so unreal"

Radio lauloi, että asiat ovat epätosia. Minulle jäi epäselväksi mistä asioista oli kyse, joten keksin itse.

Tuntuu epätodelliselta, että ensi kesänä saan osittain tehdä niitä töitä, joita voisin teoriassa tehdä seuraavat 40 vuotta. Enkä olisi ikinä uskonut hermoilevani kesätöistä syyskuussa edes lievästi.

Tuntuu epätodelliselta ajatella oikeasti mitä tekee neljänkymmenen vuoden aikana. Se on niin pitkä aika. Jo kolme vuottakin tuntuu niin pitkältä ajalta, kun ajattelen sitä taaksepäin. Tai eteenpäin.

Tuntuu epätodelliselta ajatella, että olisin jostain vastuussa. Että olisin jotain muuta kuin vain opiskelija, joka asuu pienessä opiskelijayksiössään ja tuskailee pieniä opiskelijamurheita opiskelijaelämän ohella.

Tuntuu epätodelliselta, että minusta ihan oikeasti tulee kaiken sen vannomisen jälkeen lääkäri. Vieläkin se tuntuu epätodelliselta. Enää en edes muista miksi minusta ei koskaan ikinä pitänyt tulla lääkäriä. Inhosin verta. Missä vaiheessa ihmisen sisälle näkeminen muuttui ällötyksestä kiinnostavaksi?

Tuntuu epätodelliselta, että olen alkanut viihtyä sairaalassa. En enää haista sairaalaa aina kun sinne menen eikä se haju enää häiritse minua juurikaan.

Tuntuu epätodelliselta, että tämän hetkinen elämäntilanne oli joskus jotain hyvin kaukaista ja jotain, jota en koskaan kuvitellut eläväni.

Tuntuu epätodelliselta, että ulkona täytyy käyttää hanskoja ja pipoa.

Tuntuu epätodelliselta, että joidenkin mielestä minä olen vanha, viisas ja saavuttanut jotakin. Minun mielestä minä olen aivan tavallinen, en kovinkaan vanha enkä varsinkaan kovin viisas.

Tuntuu epätodelliselta, että ulkona aurinko paistoi tänään niin kirkkaasti, että se häikäisi, ja kuitenkin aamulla oli niin pimeää, että melkein masensi.

ulkonäköpaineita?

Katselin hetken ohjelmaa Nätti nakuna. Jäin pohdiskelemaan ulkonäköpaineita ja -toiveita.

Ohjelmassa käytiin läpi erilaisia vaatekokonaisuuksia ja kerrottiin millainen sopii millekin vartalolle. Mietiskelin miten stylisti pukisi minut. Mitä hän korostaisi? Minkä hän näkisi piilottamisen arvoiseksi? Mitä hän sanoisi jo olemassa olevista vaatteistani?

Melkein kaikilla tuntuu olevan joku juttu, joka heitä häiritsee ulkonäössään. Ohjelman nainen vihasi ja häpesi jalkojaan. Minä harmittelin joskus polvieni arpia, isohkoja reisiä sekä veneen kokoisia kenkiä. En pitänyt hameita, koska mielestäni jalkani näyttivät hölmöiltä. Siitä on paljon aikaa. Yläasteella päätin, että muiden mielipiteillä ei ole väliä, laitoin päälleni mustan polvimittaisen hameen sekä silmiinpistävät ja eriväriset polvisukat. Pidin siitä, että aiheutin pahennusta muutamien ihmisten joukossa.  Halusin olla erilainen, en hukkua ihmismassaan.

Missä nyt mennään? Olen tyytyväinen ulkonäkööni. Tietysti kengänkoko voisi olla pienempi, vatsa voisi olla timmimpi, hiukset voisivat olla paksummat, iho voisi olla kaunis ja voisin jaksaa panostaa ulkonäkööni enemmän. Mutta nämä kaikki ovat asioita, jotka ovat osa minun ulkonäköäni eikä se minua häiritse, yleensä. Myönnän, että minullakin on päiviä, jolloin katson itseäni peiliin ja huokaisen syvään. Mutta näitä päiviä on harvoin, ja uskon, että niitä on kaikilla joskus.

Eilen tyttö sanoi minusta: "Tä rusettipäinen on söpö." Se tuntui hyvältä ja uskoin sen. Tiedän helppoja keinoja, joilla saan itseni söpöksi. Pari rusettia, ripsaria ja nätti hymy. Tavallisesti jätän panostamisen vain viimeisen kontolle, mutta välillä on hyvä muistuttaa itselleenkin miltä voi näyttää, kun haluaa.

Mitä minä siis nykyisin peittelen? En mitään tietoisesti. En pukeudu muita varten, pukeudun itseäni varten. Muiden mielipiteet vaikuttavat tietysti tietyllä tasolla, mutta pääosin pukeudun vain itseäni varten. Kilisen, koska se tuntuu minusta turvalliselta, mutta tiedän sen ärsyttävän joitakin ihmisiä. Tässä asiassa laitan kuitenkin itseni etusijalle enkä pyytele sitä anteeksi. Välillä on annettava itselleen lupa olla ärsyttävä.

ulkona sataa

Tee hyviä tekoja, niin sinusta tuntuu paremmalta. Todistin sitä tänään. Vanha pariskunta tuli junaan kantaen kahta isoa kapsäkkiä, joista vain toisessa oli renkaat. Tiesin, että potisin huonoa omatuntoa koko kotimatkan, jos en auttaisi, joten kannoin toisen kassin taksitolpalle asti. Myöhemmin tajusin, etteivät he tule saamaan taksia pitkään aikaan. 

Suomi on maa, jossa auttaminen ei ole niin yksinkertaista. Nainen hermostui ja pudotti lääkerasiansa maahan, koska halusi kävellä mahdollisimman nopeasti taksitolpalle. Ei halunnut olla vaivaksi. Vaikka minulla ei ollut mikään kiire.

Ostin tänään kolme levyä kympillä. Pidän niistä kaikista. Ihastuin levyyn, jonka kannessa oli värikkäitä hedelmäkarkkeja. Ihastus oli lyhytaikainen, koska löysin laarista nimeltä tuttuja levyjä. Ostin Chumbawamban Un:n, Five O'Clock Heroesin Bend to the Breaks:n sekä Donkkareiden Kameleontin, jossa lauletaan, että sisko lentää aina saman tohtorin luo. Kuulin sen biisin ruississa ja ihastuin ikihyviksi.

Kävin kylänvalinnassa ja läiskyttelin lätäköitä mennessäni. Siellä oli se myyjä, joka ei tunnistanut asfalttiliituja. Tällä kertaa hän ei puhunut yhtä terävästi eikä puhunut viimeksikään. Hänestä on ehkä hauskaa, että käyn aina ostamassa litran maitoa. En kuitenkaan vääntänyt juttua siitä, että kaikkea muuta voi tehdä itse, koska se olisi väistämättä minun huumorintajullani johtanut kieroutuneeseen kommenttiin.

Lisäksi ostin kirjaston poistomyynnistä muumisarjakuvia, jee!

aikainen mato munan nappaa.

Tänään radio kertoi minulle, että on kaunis päivä. 

Löysin lehdestä sini-liila-hiuksisen pojan. 

Lehden horoskooppi lupasi hyvää. 

Peter vei lapset ulos ikkunasta.

Kello on vasta kymmenen.

Eilen isotäti väitteli. Suomen vanhin väitellyt hammaslääkäri.

Pikku-huopalahden talot todella olivat kuin keksipaketteja.

Tänään on hyvä päivä ja minä löydän pyörän.

valituksen sekaista hymyä

Tänään en ollut ihmisrakas.

Tänään pyöräilin katsomaan polia, joka oli peruttu. Pyöräilin pyöräkauppaan, en löytänyt kivaa pyörää enkä kivaa myyjää. Angstasin, koska opiskelutunnit ja opintopisteet eivät mitenkään käy yksiin, ja sen oletetaan olevan meille ihan ok. "Kaikkiahan kiinnostaa kirurgia ja kaikkihan haluavat tehdä ylimääräistä vapaaehtoisesti." Minua ei kiinnosta kirurgia. Olkoot vaan paras erikoisala, ihan sama. Minä tykkään aloista, joista muut eivät pidä.
Kävin katsomassa poliisiasemalla huutokaupattavia pyöriä, mutta päätin jättää huutamisen muille. Pyörät olivat esillä niin, ettei niitä voinut kokeilla. Pyöräilin sieltä kotiin ja pyöräni eturenkaan tyrä puhkesi korjausteipin lähdettyä irti. Rikoin siis toisen pyörän viikon sisällä. Se ei saanut minua hymyilemään.
 Kävin toisessakin pyöräkaupassa, mutta minun ei tehnyt mieli ostaa mitään. Menin ostamaan jotain muuta, mutta turhauduin, kun kaupassa oli liikaa väkeä. Kaikkialla oli oransseja alennnuslappuja, mutta en löytänyt mitään. Kaikkea oli liikaa. Toivoin, että joku myyjä olisi tullut kysymään minulta voiko hän auttaa. Olisin vastannut "myy minulle pyörä" kaupasta riippumatta. Kukaan ei kysynyt.
Kävelin kotiin ja minua ärsytti ällötys, jonka melkein tallaamani kastemato minuun tuotti. En halua olla hieno leidi, joka ällöää tallottuja ötököitä. Tai edes melkein tallattuja. Perunamaalla minua ällötti traktorin yliajama sammakko, joka sätki hieman. Silloin joskus lekurissa minua pyörrytti. Minua inhottaa, kun näen ihmisen kasvoissa kivun. Miksi? Minun inhoni tai ällötykseni ei tee maailmasta yhtään sen parempaa. En halua olla heikko, koska en ymmärrä siihen syytä. En oikeasti. Muiden heikkous ei häiritse minua yhtään, mutta en haluaisi itse olla heikko.

Tänään olin ihmisrakas.

Kävin tänään soittamassa. Hymyilin kaikille ja moikkasin iloisesti. Meillä oli kaksi uutta soittajaa, nuoria. Menin juttelemaan ja kyselemään keitä he olivat. Olin seurallinen. Halusin olla yksi nuorista. Halusin, että meillä olisi samanlainen yhteisö kuin joskus ennen. Uudet eivät kuitenkaan olleet puheliaita, kumpikaan. Toinen oli minua kuusi, toinen seitsemän vuotta nuorempi. En tuntenut olevani yksi nuorista. 

Nuoruusvuoden angstit ovat harmonikkakerhon osalta ohi. Nykyään minusta on kiva mennä sinne, on kiva soittaa yhdessä vaikkeivät kappaleet niin mieleeni olekaan. Minua ei haittaa, että olen eri-ikäinen kaikkien kanssa. Saan olla omaikäisteni seurassa koko opiskeluajan, joten voin hienosti olla kerran viikossa eläkeläisjengisssä. 

Tänään luin jutun, joka sai minut mietteliääksi ja haikeaksi. Juttu kertoi suunnitelmista. Siitä, miten suunnitelmien pieleen meno harmittaa, mutta niiden toteutumisesta ei saa varsinaisesti mitään hienoa irti. Kunhan on onnellinen.

ennusta elämäsi tuulet

Aktiivisesti mukana olleet muistaa, miten kesällä mietin Speed dateja. Elikäs kaksi minuuttia per mies ja ties miten monet reffit siinä sitten samalla. Arvatkaas mitä näin tänään koululla? Mainosjulisteen: Speed date 6.10.! 30 miestä, 30 naista ja 60 minuuttia. 

Äidillä tulee näitä usein: miettii jotain juttua ja sitten se toteutuu. Esimerkiksi joku talvi äiti mietti, että tarvittaisi uusi termari. Seuraavalla viikolla lääke-esittelijä toi sille termarin arvontapalkintona. Ja tämä on vain yksi esimerkki monesta. Minulle on käynyt näitä pariin otteeseen, mutta ei yhtä konkreettisesti. Olen vain miettinyt jotain asiaa tai ihmistä, joka sitten on pian kävellyt vastaan. Ihmiset tuntuvat tosin hieman hämmentyvän, kun kerron juuri eilen ajatelleeni heitä, vaikka ei oltaisi nähty puoleen vuoteen. He luulevat varmaankin, että olen vain kohtelias. Tai yksinäinen.

Vauhtideittailu kuulostaa mielestäni edelleen hauskalta, mutta voi kurjuuksien kurjuus! Päivä on keskiviikko, jolloin meikäläinen on Porissa opiskelujen takia. Ei siis vauhtideittejä mulle ainakaan tällä kertaa. Ehkä joskus toiste. Lisäksi minusta on hieman häiritsevää, että oma tiedekunta järjestää vauhtideitit. Ei siinä muuten mitään, mutta mehän nyt jo muutenkin tunnetaan toisemme, niin idea uusiin ihmisiin tutustumisesta kahdessa minuutissa on vähän niin sun näin. Toisaalta eihän sitä kaikkia tunne ja ainahan tutuistakin ihmisistä voi löytää uusia piirteitä. Vauhtideitit puhtaasti usean tiedekunnan kanssa olisi kuitenkin enemmän minun juttu.

Menen ensi viikolla Loimaalle opiskelujen takia. Tuntuu erikoiselta, että olen ainoa, joka menee Loimaalle, vaikka kaikkiin muihin paikkoihin menee useita ihmisiä. Toisaalta se on hyvä, koska sitten on pakko olla aktiivinen. Toisaalta aktiivinen pari olisi minulle optimaalinen vaihtoehto, sillä en osaa itse kysellä, mutta opin muiden kysymyksistä kauhean hyvin asioita. 

Maanantai ja tiistai ovat viikon masentavimmat päivät. Tällä viikolla erityisesti maanantai ja maanantaiväsymys olivat korostuneet. Keskiviikkona viikko on jo voiton puolella.

"rauhallinen kotiviikonloppu"

Tänä viikonloppuna minulla ei pitänyt olla mitään tekemistä. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Lauantain aloitin Anskin pyynnöstä joogalla. Se oli oikeastaan hyvinkin lähellä sitä, mitä yleiseltä joogatunnilta odotin. Kivaa, mutten rupeaisi sitä yksinäni harrastamaan niin sanotusti jumppamielessä. Kun pääsin kroisantin ja jutustelun jälkeen kotiin, minut hälytettiin muuttoavuksi. Olin unohtanut täysin. On kuitenkin kiva olla avuksi ja olisihan minulla koko loppu päivä aikaa tehdä ne asiat, jotka olin "vapaalle viikonlopulle" varannut. Parin tunnin jäädytyksen jälkeen yritin korjata pyörää, mutta se meni vain huonommaksi. Jopa naapurin mielestä näytin epätoivoiselta ja hän yritti auttaa. Hän suositteli uutta takapyörää, minä uutta pyörää. Naapuri oli ystävällinen enkä ollut nähnyt häntä ennen.

Pyörän kanssa painiessa vierähti koko loppu ilta, mutta Anski oli onneksi viihdyttämässä. Päätimme maalata seinää öljyväreillä. Olen jälleen saanut todistaa, etteivät öljyvärit kuivu. Miten kauan maalin kuivumiseen voi kulua? Seinään tuli kuitenkin nättejä kukkia, itse maalasin sieniä. En ole sieniin kovinkaan tyytyväinen, mutta päätin jättää niistä muutaman, muut yritän maalata yli.

Tänään vietin koko päivän perunamaalla. Minulla ei ollut perunaheilaa, mikä oli sääli meidän kaikkien mielestä. Miehitys oli muutenkin vajaa, joten hän olisi tullut tarpeeseen. Nyt minulla on koko vuosi aikaa keksiä itselleni perunaheila. Lisäksi päätimme O:n kanssa, että tarvitsen voimakkaita kavereita mikäli aion muuttaa torniin. Minulla on noin puoli vuotta aikaa laajentaa kaveripiiriäni.

En ehtinyt tehdä mitään, mitä olin viikonlopulle varannut. Onneksi aika tai tekeminen ei tästä maailmasta ole heti loppumassa.

isona musta tulee mummo.

Juoksee saksien kanssa on Augusten Burroghsin kirjottama kirja. Sen päähenkilönä on poika, joka haluaisi isona olla joko lääkäri tai julkkis. Hän arvostaa ja ihailee lääkäreitä, koska lääkäreillä on puhtaan valkoiset takit. Raikkaat, puhtaat, valkoiset takit ja kaulan ympärillä kiiltävät hopeiset stetoskoopit. Hän kuvittelee kaikkien lääkäreiden asuvan siististi ja tyylikkäästi. Stereotypikoita. Ennakkoluuloja. Olisin tuolle pojalle suunnaton pettymys, arvelen. Minulla ei ole kotonani puhtaan valkoisia pintoja. Suuret valkoiset pinnat ovat minusta kolkkoja enkä pidä niistä. Suuret tyhjät tilat ovat minusta hukkaan heitettyä resurssia. Olisin pettymys.

Juoksee saksien kanssa kertoo kuitenkin paljon muustakin, mutta olen lukenut siitä vasta murto-osan. Ehkä kerron siitä enemmän toiste, ehkä en.

Anski antoi minulle tänään Anni Nykäsen Mummo-sarjakuvakirjan. Ilahduin ikihyviksi, mummo on ihana! Mummosta kaikki voivat löytää jotain itsestään. Haluaisin vain istua, juoda teetä ja lukea tuota uudestaan ja uudestaan.

Eilen minulla oli kivaa. Baari tarjosi vanhoja ja uusia tuttuja, ihmiset tarjosivat muutamia kohteliaisuuksia. Minä olin iloisen ulospäinsuuntautunut ja avoin. Minut kutsuttiin jatkoille, mutten mennyt. Kutsujatkaan eivät menneet. Pohdiskelin tapaani muodostaa siltoja ihmisten luo ja muuttaa nämä sillat huomaamattani seiniksi. Se harmitti, mutta ymmärrän sen väistämättömäksi osaksi elämää ja ihmissuhteita. Muutosta.

Aina tulee uusia ihmisiä.

parveketytön huomioita

Olen asunut tässä lähes puolitoista vuotta. Nyt haluan kertoa teille niistä naapureista, jotka muistan.

Muutaman asunnon päässä asui mies, jonka oletin suomenruotsalaiseksi. Hän söi useasti aamiaista rappukäytävässä auringon paistaessa. Hänellä oli kaksi puista tuolia, joista toinen toimi pöytänä. Hän söi aamiaiseksi puuroa sekä appelsiinimehua. Hän väisti aina kohteliaasti ja hymyili iloisesti, kun hänet näki. Hän muutti pois vuosi sitten ja se oli minusta sääli.

Yläkerrassani asuu tyttö, joka on hieman liian laiha. Hän käy usein lenkillä ja puhuu hieman kärkevästi. Minusta hän ei vaikuta ihmiseltä, joka olisi minun tyyppiseni. En ole puhunut hänelle koskaan. Tänään hän moikkasi minua iloisesti, kun olin korjaamassa pyörää. Minä moikkasin takaisin.

Rappukäytävän oven vieressä asuu mies, jolla on hauska ovimatto. Luulen, että hänellä on poikaystävä. Hän hymyilee ihanan ujosti ja sanoo aina "hei" hyvin epäsuomalaisesti. Eilen hän istui parvekkeella, vaikka ulkona oli pimeää eikä hänellä ollut sisälläkään valoja (paitsi vessassa, se on aina päällä). Hän vaikuttaa ihmisestä, josta minä pitäisin, mutta olisin hänelle ehkä liian räikeä ja kovaääninen.

Muutaman talon päässä asuu nainen, joka tupakoi ranskalaisella parvekkeellaan. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa enkä tiedä pitäisikö hänelle moikata, kun kävelee ohi.

Viereisessä talossa asuu fyysikkopoika, joka ei tiedä miten minuun pitäisi suhtautua. Puhuin hänelle joskus baarissa, koska hän näytti minusta tutulta (hän ei kuitenkaan ollut sitä). Mietin kesällä useasti mistä tunnen hänet, mutta en keksinyt. Tänään moikkasin häntä iloisesti kaksi sipulia kädessä, ja hän katsoi minua epäillen.

Jossain lähistöllä asuu mies, joka näyttää fyysikolta. Hänellä on parta ja hän pitää päätään olkapäidensä välissä. Hän kuuntelee musiikkia korvanapeista, hymyilee leveästi ja kävelee lyhyillä askelilla. Hänen hymynsä saa minut iloiseksi aina, kun näen hänet, vaikkei hän juuri silloin hymyilisikään.

Törmään näihin naapureihin useasti, muita en juurikaan näe tai sitten en vain muista heitä. Toiset tekevät helpommin vaikutuksen. Muutaman moikkauksen perusteella olen päätellyt pitäisinkö ihmisistä vai en. Ensivaikutuksella on suuri voima.

bakteerit eivät leviä viikonloppuna.

Viime yönä näin unta, että olin tekemässä itsemurhaa. Jostain syystä halusin kertoa sen naapureilleni, mutta kukaan ei avannut ovea. En tehnyt itsemurhaa. En edes tiedä miksi olin sitä tekemässä. Muistan kävelleeni ympäri Turkua ja jutelleeni jonkun kanssa. Samalla tavalla kuin Anskin kanssa oli joskus tapana kävellä ympäri dinosaurian asutusaluetta. Unessa en ollut ahdistunut vaan olin yksinomaan surullinen. En ole koskaan nähnyt tunnelmaltaan niin puhtaasti surullista unta.

Olen huomannut katsovani ohjelmatietoja jokaikinen sunnuntai näihin samoihin aikoihin noin tunnin heitolla. Koskaan sieltä ei tule mitään, turhaudun ja katson jotain hömppää tai seikkailen naamakirja-blogi -akselilla. Voisi väittää, että sunnuntain voisi käyttää tehokkaamminkin.

Ostin uuden teekannun tänään. Tällä kertaa ajattelin jo ostovaiheessa, että siitä tulee nätti kukkapurkki. Joku voisi sanoa pessimistiksi, mielestäni olen vain realisti. Kannu tuntui helposti hajoavalta eikä hintakaan antanut ymmärtää mitään muuta.  Eilen heitin pois punaisen teekannun, koska se meni tuhannen päreiksi syysmyrskyn seurauksena. Sääli, olisin nimittäin ylentänyt sen sisäruukuksi seuraavaksi.

Uusi teekannu, jee!

Edelliset kannut.

ollaan yhdessä erilaisia.

"Tuurilla ne laivatkin purjehtivat", sanoi harkanpitäjä tänään. Hän ei ilmeisesti ole koskaan purjehtinut. Haluaisin tietää mitä hän on harrastanut, sillä hän oli Persoona. Itse listasin hänet negatiivisiin Persooniin. Persoonat, jotka luulevat olevansa jotain, mutta eivät välttämättä juuri sitä ole.

Etsiskelin googlesta tietoa nuorten seksuaalisuudesta (tai lähinnä aikuisten suhtautumisesta siihen) ja minua nauratti. Löysin tietoa murrosiästä, mm. sen, että ujous ja arkuus suojaavat murrosikäistä. On jotenkin koomista, että kaikki ihmiset käyttäytyvät loppuen lopuksi suunnilleen saman mallin mukaisesti, ja että tämä malli tiedetään etukäteen. Miksei kukaan koskaan kerro tätä mallia kyseiselle ikäryhmälle? Miksei kukaan koskaan suostu uskomaan käyttäytyvänsä aivan kuten muutkin? 

Kaikki haluavat uskoa olevansa jotenkin hirveän spesiaaleja. Minun ajatukseni ovat yksilöllisiä, minun pukeutumistyylini on erilainen, minä en kuulu muihin ihmisiin. Silti me kaikki olemme niin samanlaisia. Me kaikki yritämme luoda sosiaalisen verkoston, saada riittävät taloudelliset edellytykset elämälle ja olla tyytyväisiä elämiimme. Noin pääsääntöisesti siis. Varsinkin murrosikäisenä, mutta tietysti muutenkin, kaikki kuvittelevat, että omat ongelmat ovat jotenkin kauhean yksilöllisiä ja ettei kukaan muu ihan taatusti mieti samoja asioita. Mutta kyllä me mietitään, kaikki. Aina löytyy joku, joka ajattelee samalla tavalla. Ja aina sitä hämmästyy yhtä paljon, kun löytää jonkun, joka ajattelee kovin samanlaisesti. 

Minusta on koomista myös se, että lähes aina, kun luulen keksineeni jonkun uuden ajatuksen, pystyisin löytämään sen ajatuksen vanhoista päiväkirjamerkinnöistä. Elämä on ympyrä. Vuosi on ympyrä, joka kulkee vastapäivään; nyt olemme sen oikeassa alaneljänneksessä. Ajatukset kulkevat monia eri ympyröitä. Toiset ajatukset tulevat useammin vastaan, ne ovat pienemmissä ympyröissä. Toiset ajatukset, ne, joita luulen uusiksi, tulevat harvoin vastaan. Niiden ympyrä on valtava. Luulen, että ajatusten ympyrät kulkevat myötäpäivään.

Pahoittelen toistoa. 

nuhjuinen pala paperia

Haluaisin, että osaisin olla luonteva keskustellessani ihmisille. Luonteva, vaikka en tietäisi toisen kiinnostuksen kohteita, en huumorintajun tasoa, en hänen kotikaupungin tapoja. Se on taito, jonka todella haluaisin. En halua tuntea itseäni tyhmäksi, kun olen sanonut jotain hieman sopimatonta. Niin monta kertaa minua harmittaa, että en ole saanut pidettyä suutani kiinni muka-hauskan vitsin tullessa mieleeni tai en ole löytänyt oikeita sanoja kuin vasta tunteja tai päiviä myöhemmin. Jään pohtimaan tilanteita ja myöhemmin tajuan mitä minun olisi pitänyt tehdä. Haluaisin nopeammat hoksottimet. Haluaisin osata olla välillä hiljaa, vaikka olisin innostunut.

Haluaisin olla ahkera. Miten voi olla niin vaikeaa saada asioita tehtyä silloin, kun ne pitäisi tehdä? Miten vaikeaa on laittaa tavarat paikoilleen? Miten vaikeaa on tehdä joka päivä hieman, jotta myöhemmin kaikki ei olisi kasaantunut isoksi keoksi?

Saan energiaa ihmisistä. Kun minulle tulee moni puhumaan samaan aikaan, tunnen, että minulla on merkitystä. Minut huomioidaan. Olen huomionkipeä. Yläasteella en nähnyt tarpeelliseksi omistaa isoa kaveriporukkaa, mutta nyt olen huomannut, että haluan tuntea kaikki. Tietää kaikki. Haluan olla joku. En halua enää olla se, jonka nimeä kukaan ei muista. Se, jonka seuraan tuppautumista ihmetellään. Haluan, ettei minun tarvitse aina olla se, joka hakeutuu toisten seuraan. Haluan, että minun seuraani hakeuduttaisiin. Edes joskus. Myönnän, olen hieman edistynyt tässä tavoitteessa. Minä olen joillekin joku. En ehkä joku tietty, mutta joku.

Tänään liikuntatunninopettaja luuli minua koululaiseksi. Hän halusi ohjata minut kasiradalle.

pieniä unelmia

Kesällä kaveri pohdiskeli mitä haluaa elämältään. Koska en varsinaisesti osannut auttaa, ehdotin pienten asioiden miettimistä ensin. Niin minäkin teen. Ei se varmaankaan mitään varsinaiseen ongelmaan auta, mutta voi kuvitella ymmärtävänsä mitä haluaa, kun tietää haluavansa vaikkapa ponin. Saa jotain mihin pyrkiä.

Minulla on runsaasti pieniä asioita, joita haluaisin. Nyt uutena olen keksinyt, että haluaisin ison tussitaulun. Sellaisen kuin koulussa. En kuitenkaan tarvitsisi sitä kuin opiskelujen ajaksi, joten en varmaankaan koskaan tule saamaan taulua. Nyt taulun asemassa toimii ikkunani. Tällä hetkellä projektin nimi on syventävät opinnot ja tussin lisäksi olen käyttänyt myös post-it -lappuja. En tiedä auttaako tämä yhtään projektin loppuun saamisessa, ikkuna näyttää lähinnä ahdistavalta, mutta ainakin voin kuvitella saaneeni jotain aikaan. En kuitenkaan vieläkään ole aivan tietoinen mitä olen tekemässä.

Uutena vuotena tehdään aina lupauksia. Minusta on hauskempi tehdä lupauksia kouluvuoden alussa. Tänä syksynä olen luvannut, että saan syvärit valmiiksi ennen joulua. Tänään minun piti saada käsitys siitä, mitä olen tekemässä. Koska se ei näytä edistyvän, voisin sen sijaan muotoilla syvärini muovailuvahasta. Lopputulos muistuttaisi todennäköisesti hieman Toukopoukon sielua, mutta mustan sijasta siinä olisi punaista, keltaista ja oranssia.

Eilen katsottiin Disney-leffoja kahden pulsuhanskan ja yhden lapasen verran elikäs yhdeksän kappaletta. Eilinen töllötys jatkuu tänään laiskuutena enkä jaksa tehdä mitään vaikka pitäisi. Aina pitää tehdä jotain. Eikö sitä koskaan saa vain hyvällä omatunnolla olla?

Ulkona tuoksuu syksy. Millainenkohan tästä syksystä tulee? Ainakin alku on ollut lupaava. Tänä syksynä olen vapaa menemään ja tulemaan niinkuin itse haluan.

vaihda perspektiiviä

Etsin lankaa yläkaapista, jämähdin tuolin päälle, heiluin lähes huomaamattomasti musiikin tahdissa ja katselin kämppääni. Se näytti pieneltä. Kaikki sotkut, jotka hetki sitten vaikuttivat suurilta, olivat yhtäkkiä vain muutamia hujan hajan heitettyjä papereita. Kaikki näytti erilaiselta, vaikka mikään ei ollut muuttunut.

Jos puoli metriä lisää pituutta saa näin huomattavan muutoksen aikaan, mitä tapahtuisikaan, jos katsoisin maailmaa jonkun toisen silmien kautta. Miltä näyttäisi kämppäni, jos en olisi koskaan käynyt siellä? Ihastuisin Tatuun ja koiranallehybridiin, tykästyisin parvekkeeseen, jäisin tuijottamaan kirjahyllyjä. Tuijottaisin paljon kaikkea. Tuntuisi kuin olisin tutkimusretkellä. Mitä asuntosi kertoo sinusta? Minut voisi kuvitella taiteelliseksi kirjasieluksi, joka saa pidettyä kaaosta vain lievästi hallinnassa. Työkaluja, roinaa, pölyä, haitari, satukirja ja lasipallot vessassa. Lapsekas. Musiikin kuuntelusta CD-valikoimani ei kertoisi mitään. Leffoja on kymmenkunta.

Miltä minä näyttäisin jonkun toisen silmin? Miten minua kuvailtaisiin? Punainen nainen.

Olin tänään ensi kertaa leikkauksessa. Muut siellä olleet kuvailisivat minua varmastikin epävarmaksi. Ujoksikin ehkä. "Sehän meni kivasti", sanoi hoitaja. Itse en olisi sanonut niin, mutta myönnän olleeni innoissani lähtiessäni. Oma tietämättömyyteni, epävarmuuteni ja heikkouteni häiritsi minua, mutta olin silti innoissani. Sain tehdä jotain. Ehkä en ensi kerralla ole niin epävarma.. Mutta ei, ei minusta taida tulla kirurgia.

uusia ääniä, vanhoja näkökulmia

Tänään pyöräni piti kahta uutta ääntä. Toista en osannut paikallistaa. Huomenna aion mennä etsimään uutta pyörää taas kerran.

Mietin tänään eleitä. Tuntuu hassulta, kun huomaa omaksuneensa uusien tuttujensa tapoja. Mutta vain niiden ihmisten, joista voisi kuvitella pitävänsä. Pieniä ja lähes huomaamattomia eleitä. Tapa hymyillä, tapa räpyttää silmiä, tapa näyttää anteeksipyytävältä. Lopulta ei edes muista oliko ilme oma vai sen toisen.

Tänään opin, ettei lääkärin pitäisi koskaan joutua juoksemaan.

hedelmiä ja paahtoleipää

Hymyilen ihmisille. Kaikille. En voi olla varma kenet tunnen ja ketä en, joten hymyilen kaikille, jotka vähääkään katsovat päin. 

Puhun ihmisille rasittavuuteen asti. Se, että toinenkin on tuutori, on madaltanut juttelukynnykseni ovimaton tasolle. Oletan, että kaikki tuutorit haluavat tutustua muihin ihmisiin. Ollaan yhtä niin sanotusti. En tiedä pitääkö se paikkansa. Tänään kuitenkin kiertelin rastilta rastille yksin, katselin ja juttelin rastin pitäjille tunsin niitä tai en. Tämä on jotain, mitä en ilman tuutorileimaa olisi varmastikaan tehnyt. Yllätin itseni tällä sosiaalisuuden puuskalla. 

Viime aikoina olen hyvin harvoin ollut missään ilman tuttujen ihmisten turvaa. Aina ympärillä on ollut joitain/joku turvallinen ihminen, joiden luokse voi palata kun kyllästyy muihin ihmisiin. Tänään ja tiistaina minulla ei ollut tuollaista porukkaa seuranani. Nautin olostani silti. Tiistaina löysin aina jonkun tutun naaman, jonka seurassa viihdyin muutaman minuutin ja menin etsimään uutta uhria. Lopulta silmiini ei osunut yhtään tuttua ja kävelin ulos. Lähdin sanomatta kenellekään hei. Se tuntui omituiselta. Minun ihmiseni eivät olleet paikalla. Lisäksi lähdin baarista kun siellä vielä tapahtui. Sekin tuntui omituiselta. 

En osaa enää kuunnella. En osaa arvata mitä ihmiset sanovat, jos en kuule. Sanat näyttävät omituisilta. Saatan olla unen tarpeessa. 

Tänään pyöräilin kotiin seurassani poika, joka katsoi syvälle silmiin. Se tuntui omituiselta, koska yleensä kukaan ei katso edes päin, jos pyöräillään vierekkäin. Hän ei pelännyt ajavansa ojaan. En pelännyt minäkään.

kevään musiikkia syksyyn

En saanut juurikaan mitään aikaiseksi, joten menin kaupungille hetkeksi pyörimään ja ostin Pariisin kevään Meteoriitin. Yhden hyvän biisin perusteella on hieman riskialtista ostaa koko levyä, mutta nyt ostos meni nappiin, vaikka tällä kertaa se yksi biisi ei edes ollut kyseisellä levyllä (minkä kyllä tiesin). Ihastuin ensin sanotuksiin ja heti perään lauluääneen. Jollain tapaa laulaja kuulostaa siltä, että laulaisi bussipysäkillä sateessa omaksi ilokseen. Se on hyvä asia.

Pariisin kevät - Pikku huopalahti

pikku huopalahden talot

ovat niin kuin keksipaketteja

ihmiset vaeltavat ohitseni

ja kaikki ne on jostain teeveesarjasta

kuulokkeet päässään

kun olit pieni niin sun mummos sanoi:

"linja-autojen ja rakkauden perässä

voi juosta tai odottaa seuraavaa"

liikennevaloissa ihmisten ajatukset vaeltavat 

paikkaan mieluisaan

mut mitä sun pitäisi tehdä? 

pitäisi olla jotenkin niin smooth

ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa

juosta alasti pellossa juhannusyönä

ja huutaa

On ihmisiä, jotka haluaisivat olla vanhempia. On myös ihmisiä, jotka haluaisivat olla nuorempia. Minä en oikeastaan koskaan ole antanut iälle niin suurta ajatusta, että olisin toivonut olevani jonkun muun ikäinen. Tottakai muutamaan otteeseen olen miettinyt, että olisi tavattoman kätevää, jos olisin hieman vanhempi, mutta en ole varsinaisesti toivonut sitä. Olen kuitenkin tykästynyt elämäntilanteeseen: en halua siirtyä eteenpäin. En halua valmistua ja olla viksu. En halua mennä töihin. En halua puhua viisaista asioista. En halua olla liian vanha heittämään ajatuksia nurkkaan ja pitämään hauskaa. En halua olla tylsä ja vakaa persoona. En halua etsiä elämänkumppania liian vakavamielisesti.

Haluan näyttää tyhmältä tanssilattialla. Haluan sanoa ihmisille humoristisen vinksahtaneita asioita. Haluan sisustaa epäkätevästi, mutta mukavasti. Haluan pyöräillä sateessa hymyillen. Haluan juosta pellossa ja huutaa. Haluan heittäytyä hetkeen ja olla ajattelematta seurauksia.

En ole koskaan halunnut olla prinsessa. Minä en ole koskaan oppinut miten kohteliaisuuksiin pitäisi vastata. Kukaan ei ole opettanut. Osaan vastata kärkevästi kuittailuihin ja nautinkin siitä jollain tasolla, mutta en tiedä mitä minun pitäisi tehdä, jos joku kehuu minua. Torstaina Vaahteranmäen Eemeliä muistuttava mies suuteli kämmenselkääni. Näytin ilmeisesti hämmentyneeltä, koska hän näki tarpeelliseksi perustella miksi teki niin. Hän oli sanojensa mukaan kohtelias mies. En kuitenkaan osannut käyttäytyä ja unohdin välikohtauksen nopeasti. Minua kohdeltiin naisena enkä minä tiedä miten naisten kuuluu käyttäytyä.

Leikin mieluummin sotaukoilla kuin nukeilla.

positiivarin matkassa

Syksy on tullut, tuutorointi alkoi. Eilen oli ensimmäinen ilta uusien kanssa, ja oli kyllä hauskaa! Vanhojakin on kiva pitkästä aikaa nähdä. Vaikka myönnän, että loma lääkisläisistä (suurimmasta osasta kumminkin) ja eritoten lääkis-jutuista, ei mitenkään haitannut. Välillä on mukavaa puhua jostain muustakin. 

Eilen minulta tultiin kysymään kuulumisia. Perus baarissa-puolitutulle vastauksen jälkeen kommentti oli: "Kuuluu sulle taatusti parempaa kun mulle." Ilmeisesti kysyjällekään ei kuitenkaan kuulunut mitenkään erityisen huonoa, joten kommentti jäi ihmetyttämään. Pohdiskelin onko se tosiaan niin, että vaikutan ulospäin niin positiiviselta, ettei minulle voi kuulua huonoa? Kummitätikin kehui, että olen niin ihanan positiivinen myyjä. Otin sen suurena kohteliaisuutena enkä vähiten sen takia, että olen vain itseni. Mielestäni en tee mitään erikoista.

Paljon on aikaa siitä, kun olin se hiljaisempi hissukka. Nykyisin puhua lörpötän välillä liikaakin. Hissukka-ajoista perinnöksi on kuitenkin jäänyt lievä epävarmuus, joka nostaa päätään välillä. Tänään oloni oli hyvin epävarma, kun odoteltiin tuutoriryhmän kanssa toista tuutoria saapuvaksi. Pieni ääni päässä mutisi, ettei saa jättää minua yksin näiden kanssa, en minä tiedä mitä kuuluu tehdä tai puhua. Minä, jonka kuuluisi olla se viisas ja varma kliininen tuutori. Oltiin sitten aika hiljaa. 

Illalla olin enemmän elementissäni ja tutustuin ihmisiin. Muistan nimiäkin! Huomaan muistavani paljon helpommin hauskan oloisten ihmisten nimiä. Lisäksi muistan naisten nimet huonommin. Naiset eivät yleensä ole niin täynnä persoonaansa kuin miehet, ehkä se johtuu siitä. Nimi kertoo ihmisestä vähemmän kuin mikään muu, ehkä niin. Kuitenkin olen huomannut, että yleensä ihmisten nimet sopivat heille, mutta muut nimet eivät sopisi niin hyvin. Onko nimi enne vai kasvaako ihminen nimensä näköiseksi? Vai onko tämä kaikki vaan mielikuvituksen luomaa illuusiota? Samannimiset ihmiset voivat olla aivan eri oloisia, mutta silti molemmille se nimi sopii juuri täydellisesti. Ei, tässä ei ole mitään logiikkaa.

saamattomuuden turhauttamana

Lukuvuotena ei saa mitään aikaiseksi, koska pitäisi koko ajan lukea. Lomalla ei saa mitään aikaiseksi, koska "vielähän tässä on aikaa". Koska sitä sitten olisi tarkoitus saada jotain tehtyä? Hermostun itseeni!

Mitä oikeastaan teinkään viime viikolla? Mihin se kaikki aika, joka piti käyttää syväreiden vääntämiseen, katosi? Miksen saa otettua itseäni niskasta kiinni ja tehtyä asioita silloin, kun niitä ehtisi tehdä? Turhauttaa. Tänään sain tiskattua, koska välttelin syväreiden tekemistä. Tiskiä olikin sitten ehkä ensimmäistä kertaa yksin elellessä kertynyt niin paljon, että astiat alkoivat oikeasti loppua. Tästä voi päätellä, että minulla on aika paljon astioita ja hyvin pieni alue, johon tiskejä voi kasata. Nyt olen tosin tuplannut sen alueen, koska olen levittänyt sotkuni ja tiskini myös parvekkeen puolelle. Oi, autuutta.

Miksi aina pitäisi olla joku suurempi ja vielä enemmän vastenmielinen asia, joka pitäisi tehdä, jotta saisi ensimmäisen asian tehtyä? Ei tässä ole mitään järkeä! Nyt, kun ei ole oikeastaan kuin kaksi asiaa, joita pitäisi tehdä, haluan vain maata riippumatossa, syödä herkkuja ja marmattaa tänne, etten saa mitään aikaiseksi. Hienoa sitten. Vaikka eihän minun pitäisi marmattaa, koska minulla sentään oli kesällä lomaa. Kuitenkin tuntuu, että aika on vain hävinnyt jonnekin. Kuka sen vei?

Vaikka mitä siitä sitten? Kesä on ollut rentouttava, lukuvuoden aikana voi sitten kieriskellä tuskissaan, kun on liikaa tekemistä. Voi, miten lohdullinen ajatus.

tänään tapahtui seuraavaa...

Johtopäätös: Kun kompastuu saksiin ja saa jalkaan inhottavasti jomottavan alueen, lienee aika siivota.

Mitä kostuimme tästä johtopäätöksestä? Emme mitään. Sen sijaan, että olisin käyttänyt viimeisen puolituntisen siivoamiseen, käytin sen stalkkailuun. Facebook, tuo kaikkien stalkkaajien mekka. Vaikka myönnän, hiukan se tekee stalkkauksen liian helpoksi. Enää ei ole mitään haastetta! Mitä tai ketä stalkkailin? Omaa tulevaa tuutorryhmääni. Tämän stalkkailun perusteella siitä tulee hieno ryhmä. Sinänsä hienoa, että pienellä vaivalla saa tietoon kaikkien pärstäkertoimen (lähes varmasti, muutama yleisen nimen omaava jäi hieman epäselväksi yksityisyyssuojien takia) ja noin puolen ryhmän tämän hetkisen siviilisäädyn. Iätkin selvisivät melkein kaikilta pienellä päättelyllä, ja ei, en ole ryhmäni nuorin vaan saatan olla jopa vanhin!

Yksi ryhmäläisistäni oli ilmeisesti lisäillyt tulevat tuutorinsa kaverikseen, mutta ei, ei minua. Voi kurjuuksien kurjuus, hän oli huono stalkkaaja! (Koska löytyisinhän toki muiden tuutoreiden kaverilistoista.) Yleinen nimi on toisaalta mukava suoja häiriköitä vastaan, mutta toisaalta minua ei löydä myöskään kukaan minua oikeasti kaipaava. Hyvänä esimerkkinä toimii puhelinnumero, sillä samoilla huudeilla asuu myös täys-kaimani, joten numeropalvelusta numeroni haarukointi saattaa olla vaivalloista vaikka tietäisikin suurpiirteisen osoitteeni.

Syksystä tulee varmasti hieno! Hauska sinänsä, ettei ihan oikeasti tarvitse miettiä millaistahan porukaa ryhmään osuu, kun asian voi pienellä vaivalla tarkistaa naamakirjasta. Ilmeisesti saan ainakin muutaman huonon huumorin ystävän kaverikseni, jee!

uutiskatsaus

"Ranskalaisäiti tunnusti kahdeksan lapsen surman."

En löytänyt itse uutista näin äkkiä netistä, mutta eiköhän siitä ole iltalehdistä pian sivu tolkulla. Kyse on siis ranskalaisesta naisesta, kahden lapsen äidistä, jolla on lapsenlapsiakin. Olikohan hän nyt 47-vuotias. Joka tapauksessa hän ei halunnut enempää lapsia eikä mennä lääkäriin hakemaan ehkäisyjä. Ratkaisu? Tapa vastasyntyneet lapset.  Kahdeksan vastasyntynyttä. Puutarhatöissä olleet henkilöt löysivät näiden kahdeksan lapsen ruumiit. Ne olivat muovipusseissa.

Uskomaton uutinen! Mies ei sanojensa mukaan tiennyt raskauksista, mikä saattaa olla totta, koska nainen on huomattavan ylipainoinen uutisen mukaan. Käsittämätöntä. Ei taida taas ihan kaikki muumit olla laaksossa. Joka tapauksessa tästä saisi mahtavan kirjan! Ensimmäinen vastasyntynyt on ilmeisesti surmattu noin 20 vuotta sitten. Kuvittelisin naisen olleen tällöin hyvinkin vaikeassa tilanteessa, koska hän (kahden nuoren lapsen äiti) on päätynyt surmaamaan vastasyntyneen. Loput ovat sitten ehkä menneet helpommin. Ehkä hän on perustellut itselleen tätä abortin laillisuudella? (Onko se edes laillinen Ranskassa? Kai?) Jokatapauksessa itsensä täytyy aika täydellisesti kylmettää, jotta pystyy tappamaan lapsensa. Sillä on lapsenlapsiakin! Onkohan hän tappanut oman lapsensa samaan aikaan, kun on leikkinyt iloisesti pienen lapsenlapsen kanssa? Mitä siinä on täytynyt ajatella?

Tietysti kirjasta saisi hyvän vain, jos nainen oikeasti olisi ajatteleva olento, mikä ei ole täysin varmaa uutisen huomioon ottaen. Voihan olla, ettei hän ole "varsinaisesti ajatellut" asiaa. Eikä se mieskään kyllä voi olla mikään ruudin keksijä. "Ai, meillä ei nyt sitten ole mitään ehkäisyä? No, ei kai meille nyt sentään enää lapsia tule. Jännästi kyllä vaimon rinnoista tulee maitoa aina toisinaan. On se jännä."

Ihmiset on kummia. Tämä kumma lähtee uimaan.

mansikkatytön elämää

Tänään pukeuduin mielestäni tavattoman tylsästi mustaan T-paitaan. Tästä huolimatta sain noin 60-vuotiailta miehiltä kosintakutsuja. Näitä miehiä yhdisti iän lisäksi herneiden hamstraustarve ilman, että he ostivat mitään. Tämä oli raportoinnin arvoista, koska tavallisena päivänä kukaan ei yritä vietellä minua. Eivät nämä nyttenkään kovin tosissaan olleet, mutta kuitenkin. Ensimmäinen mies olisi vienyt minut syömään. Seuraava mies olisi hurmannut minut kitaran soitolla ja puheillaan, jos olisi ollut sanojensa mukaan 20-vuotta nuorempi (tuskinpa olisi riittänyt). Hän oli todella kova puhumaan ja on varmaan aikoinaan puhunut itsensä minne vain.

Mutta miksette te voisi olla 35-40-vuotta nuorempia?

Tänään oli rauhallinen päivä ja se sopi minulle hyvin. Itse olin vielä jäätävämpi kuin viime lauantaina. Minun pitäisi kolmen viikon päästä osata anatomiasta kaikki. Oloni ei ole laisinkaan luottavainen. Kesä on taas humahtanut ohi liian nopeasti. Miksei loman pituus koskaan ole riittävä? Miksi aina tulee suunniteltua loman varalle hirveästi kaikkea, vaikka ihan hyvin tietää, ettei tule toteuttamaan niitä? Tälle kesälle en suunnitellut muuta kuin tekeväni syväreitä. En ole tehnyt syväreitä.

Lomaa jäljellä kaksi ja puoli viikkoa.

sataa!!

Viimein sataa! Tänään satoi jo aamulla ja nyt taas! <3 Aamun sade oli tosin vain pientä tihkua, ei siinä edes kastunut. Nyt kuulostaisi sateelta, joka kastelee, mutten kyllä jaksa lähteä ulos asti, parveke kelvatkoon. Sentään haistaa ja kuulee sateen, se on jo jotain. Tätä menoa kyllä nukunkin riippumatossa. Olettaen siis, että saan jossain välissä nörtityksestä tarpeekseni. Tänään piti olla kauhean tehokas päivä, mutta manga vei lopulta voiton. Se oli nähtävissä.

Sateen ropina on ihanaa. Tässä ei tosin ropise, koska lähistöllä ei ole peltikattoa tai sopivaa ikkunaa. Se on sääli ja harmitti varsinkin viime kesänä, jolloin satoi enemmän. Asuntoautossa sade ropisi aina ihanasti kattoon.  Tässä sade lähinnä litisee ja tippuu. "Drop" eikä "rop".

Sateesta tulee mieleen kaikkea kivaa. Tietysti sade joskus ärsyttää (varsinkin jos se on sellaista pikkusadetta eikä kunnon pisaroita), mutta muistot ovat lähinnä positiivisia. Tulee mieleen meidän sadepiknik, kun Anskin kanssa juostiin ympäri Samppista litimärkinä ja ilosta hyppien. Tulee mieleen kotimatkat pyörällä, jolloin hymyilin leveästi ja ihmiset katsoivat kummaksuen. Tulee mieleen se, miten Anski joskus tuli oven taakse saappaat jalassa ja sateenvarjo kädessä, vaikka paistoi aurinko. Anski oli lähtenyt sadekävelylle, mutta ei ollut löytänyt sadetta. Tulee mieleen asuntoautoreissut Imatralle ja illat, jolloin sai nukahtaa siihen, että isot pisarat ropisutteli kattoa. Tulee mieleen mansikansyöntikilpailu, kun oltiin sadetta paossa peltoautossa ja yritettiin saada aikaa kulumaan. Tulee mieleen sateen tuoksu ja joku, joka joskus sanoi sen johtuvan kasveista ja pääsiäisen tuoksun johtuvan vain mätääntyneistä kasveista, ja sen, miten se saa minut vain hymyilemään leveämmin.

Toivottavasti tänä kesänä sataa vielä uudelleen.

väsynyt laiskiainen marisee

Minulla oli täydellinen päivä. Se ei ollut tämä.

Koko viime yön hyörin ja pyörin ja yritin tehdä mitä tahansa, jottei olisi huono olo. Moni kakku päältä kaunis, tällä kertaa olisi ilmeisesti kannattanut jättää syöminen vähän vähemmälle. Lyhyen ja huonon yön jälkeen onkin sitten mukavaa lähteä kahdeksaksi töihin, jippii. Laskin väärin, sekoilin sanoissa ja olin hieman kyllästynyt myyjä. Oli kuitenkin ihan jees myyntipäivä. 

Nyt olen kokoo päivän odottanut sadetta. Voisin tehdä sadetanssin, voisin tehdä mitä vain. Jo pari viikkoa on luvattu sadetta ja nyt ollaan jo niin lähellä! Muutama pisara tippui kotimatkalla, mutta minä haluan enemmän. Minulla on ikävä sadetta.

Lasi meni rikki. Olen koko kevään ansioitunut hajottamaan astioita, joista pidän. Lasit ovat kuitenkin pysyneet ehjinä tähän asti. Nyt niistäkin hajosi yksi enkä edes tiedä miksi. Otin siitä kiinni ja siitä leikkautui parin sentin pala yläreunasta oikein nätisti irti. En ymmärrä miksi.

En ole saanut mitään aikaiseksi. Niin paljon piti tänäänkin saada aikaiseksi. Piti saada vähintään siivottua. Haluaisin pitää kämppäni siistinä, mutta en jostain syystä tunnu pystyvän siihen. Aina tulee jotain, jonka takia juuri nyt ei ehdi siivota jälkiään ja kaaoksen alkuasetelma on valmis. Vaikka tiedän, ettei pintapuoliseen siivoamiseen menisi juuri tuntia kauempaa, en silti saa aloitettua. 

Huomenna saan ehkä jotain aikaiseksi.