minä ja kuvataiteet

"Kaisa piirtää, se on hyvä piirtämään!"

Toukokuussa kaksi ihmistä on kehunut minun piirustustaitojani. Toinen heistä ei käsittääkseni ollut ikinä nähnyt minun piirtävän mitään, toinen on ehkä nähnyt jotain luentotöherryksiäni. En kuitenkaan uhrannut kohteliaisuuksille sen enempää ajatusta, kiitin vain.

Olen pienestä asti pitänyt piirtämisestä. Koska olen ollut innokas, sukulaiset ovat kehuneet piirustustaitoani (enemmän tai vähemmän aiheellisesti). Niinpä innostukseni on kasvanut ja olen piirtänyt enemmän. Minun piirustuksiani on vuosien mittaan kehuttu niin paljon, että olen tottunut kehuihin. Se on surullista. Olen niin tottunut kehuihin, etten edes kysynyt viimeisimmiltä kehujilta mihin he perustavat uskomuksensa.

Ala-asteen kuvaamataitotunneilta ensimmäiset muistikuvani liittyvät vahaliituihin ja vesiväreihin. Tänään mietin miksi ala-asteella lähes ensimmäisenä työnnetään välineiksi vesivärit. Myönnän, että ne opettavat värien sekoittamisesta paljon ja ovat varmaankin suhteellisen halpoja. Välineenä vesivärit ovat kuitenkin kamalia. Jos teet virheen, ei sitä saa peittoon kunnolla. Liika vesi rikkoo paperin. Jokainen siveltimenveto näkyy. Mitä niiden pitäisi lapsille opettaa? Sen, että elämässä jokainen virhe tulee näkymään eikä turha tuhertaminen paranna asiaa yhtään (päinvastoin)? Kuka on alunperin päättänyt, että vesivärit soveltuvat lapsille? Vaikka vesivärit ovat yksiä ensimmäisiä välineitä, joita minäkin olen taiteiluihini käyttänyt, en vieläkään osaa maalata vesivärein. En sitten yhtään.

Viime aikoina en ole piirtänyt enkä maalannut juuri mitään luentotöherrysten ja kurssipaidan printin (jonka toteutuksesta ei ole kuulunut mitään) lisäksi. Haluaisin piirtää enemmän. Haluaisin taas olla itse sitä mieltä, että osaan piirtää. Huomasin, että ykköstaiteiluvälineeni on vaihtunut kynästä ja puuväreistä akryylimaaleihin. Akryylit ovat helppoja, niiden kanssa voi töhertää loputtomiin ja virheetkin saa piiloon. Sen vähän, mitä nykyisin teen, teen melkein akryyleilla.

Haluaisin olla iloisen ylpeä jokaisesta kehusta. Haluaisin tietää ansainneeni ne.

aikaa!

Viimeinen tentti ohi!
Kesätyöt tiedossa ja elo- ja kesäkuun ensimmäiset viikot mitä ilmeisemmin vapaita!
Tiedän missä olen kesällä!
Sain varattua optikon!

Nämä ja kaikki muuta huutomerkin arvoista tuntuu mahtuvan tähän päivään.

Mutta mitä tällä kaikella ajalla kuuluu tehdä? Näin aluksi ainakin putsaan ikkunan viimeisistä tenttimuistiinpanoista ja iloitsen siitä, ettei uusia muistiinpanoja tule ikkunaan kun vasta joskus syksyllä seuraavan kerran (toivottavasti).

Lisäksi sängyssä maatessani nenääni leijaili jälleen vieno sipulin tuoksu. Se on yleensä merkki siitä, että sipuleita on käytetty liian vähän ja osa niistä mätänee iloisesti sipulivadissa. Pitänee selvittää hajunlähde.

Loma! <3

korvamatoja

Jotkut lauseet jäävät mieleen paremmin kuin toiset. Minulla on paljon lauseita, jotka tulevat tietyissä tilanteissa mieleen. Jos lause on jollain tavalla ajankohtainen, jaksan joskus jopa selittää mikä lause se on ja miksi se tulee mieleeni. Yleensä kuitenkin vain sanon lauseen ääneen (minkä voisi jättää tekemättäkin) ja jätän kuuntelijat (jos niitä on) näyttämään hölmistyneiltä.

Ehkä mieleen jäävät lauseet kertovat jotain minusta, ehkä eivät. Todennäköisesti ne kertovat vain tunnelmasta, joka minulla on ollut, kun olen ne kuullut. Tai sitten olen kuullut ne liian usein. Osa on pätkiä biiseistä, osa ihmisten sanomia. Tässä teille muutamia.

"Asut pahvitalossa missä kastelet muovikukkia."

"Silinteri on miesten hattu."

"Älkää menkö sinne! Se on kamala paikka."

"Mä tiedän millanen ääni tosta tulee!"

"Aina ei tartte puhua."

"Itkettääkö supersankareita?"

"Mulla ei oo enää kotia."

"Mitä tulee kun lumi sulaa? Kevät."

"Mitä jos vierivä kivi haluaisi sammaloitua?"

"Mimmejä saa aina odottaa."

"Se on virhe."
"Sä olet hätähousu."

"Antaisit joskus rauhassa jonkun olla kunnolla pulassa."

"Carpe diem!"

Huomenna on kevään viimeinen tentti! Tänä kesänä minun ei (toivottavasti) tarvitse uusia tenttejä eikä tehdä syväreitä. Uskomatonta! Nyt minulla ei olekaan kirjapinoa odottamassa pöydällä ja inhottavaa tunnetta pään perukoilla, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Sen sijaan olen töissä. En tiedä mihin suuntaan kehitystä on tapahtunut.

"Rock-tähti saa kaiken minkä haluaa."

Pulsut ovat löytäneet tiensä joukkilan viereiselle lenkkipolulle. Mies, joka huutaa olevansa suomalainen ja ainoa suomalainen, jota on kohdeltu kuin terroristia, häiritsee minun rauhallista riippumattonörtitystäni. Humalainen huuto tunkeutuu musiikkini läpi. Hän sanoo olevansa vihainen. Minä en haluaisi kuunnella vihaisia ja huutavia ihmisiä riippumatossani.

"Eikä kännykkää voi laittaa kii kun se soi."

siitä puhe mistä puute

Kaipaisin keskustelua. Juuri nyt haluaisin puhua turhanpäiväisistä asioista ja kuunnella ystävällistä ääntä. Haluaisin puhua asioista joilla ei oikeasti ole merkitystä. Haluaisin kuunnella ja tutustua uuteen ihmiseen. Haluaisin tietää miltä uuden tuttavan lapsuuden koti näytti. Haluaisin kertoa miten yritin joskus kasvattaa tammia. Haluaisin kuunnella pehmeää ääntä, jota kiinnostaisi.

Kovin monellakaan asialla ei ole keskusteluissa suurta merkitystä. Voin selittää pitkät pätkät asioita, jotka eivät oikeastaan liity mihinkään ja joista ei oikeasti edes käy ilmi mitään uutta. Voin myös kuunnella tällaista tarinointia pitkään ja hartaasti ja olla kaikesta suunnattoman kiinnostunut. Kai sitä kutsutaan keskusteluksi.

Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta tutustua muihin ihmisiin eivätkä halua tietää ystäviensä sukulaisten vaivoista mitään. Eihän se tieto lopulta merkitse mitään tämän hetken kannalta. Kuitenkin itse haluaisin tietää kaikista kaiken.

Mikä sinun lapsuuden mielikuvitusystäväsi nimi oli?

tasa-arvottomuus on pysyvää.

Viikonloppuna toin juomaa neljälle miehelle samalla kun kävin itse baaritiskillä. Sain tästä paljon kiitosta ja jalkahieronnan. Jos olisin tehnyt saman miehenä, olisin ollut vain hyvä tyyppi. Nyt tilanne oli niin omituinen, että yksi porukasta jäi pohtimaan pitäisikö minua kosia. Tilanne hämmensi minua hieman. En ole tottunut olemaan nainen, jolle tuodaan asioita. Olen tottunut olemaan tasa-arvoinen porukan jäsen ja tekemään muille mitä toivon heidän tekevän minulle. Minä haen nyt, hae sinä seuraavalla kerralla. No big deal.

Ymmärsin myös viikonloppuna millaisessa porukassa viihdyn. Viihdyn paremmin miesten kanssa, mutta sukupuoli ei suinkaan ole ainoa kriteeri. Haluan olla porukassa, johon minut hyväksytään tasavertaisena porukan jäsenenä. "Ei se ole tyttö, se on Kaisa." Käytännössä tämä tarkoittaa, että haluan olla porukassa, jossa jokainen uskaltaa vapaasti heittää huonoa läppää eikä kukaan yritä aktiivisesti iskeä ketään. Iskuyritykset nimittäin yleensä tekevät ihmisistä varautuneet. Haluan vapautuneen tunnelman, jossa minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin minä itse.

Viikonlopun aikana pummasin tupakkaa ja tulta, koska huomasin sen käyvän minulta kätevämmin kuin miehiltä. Minua ei katsottu kyllästyneenä vaan hymyiltiin nätisti ja oltiin tyytyväisiä tilanteeseen.

Toisaalta toivoin hetken, että olisin ollut hauska mies. Jos olisin ollut mies, olisin helpommin voinut heittää bussin mikrofoniin huonoa läppää. Miehillä on tiettyä auktoriteettia, jota naiset eivät voi koskaan saavuttaa. Naisen on vaikea olla pelle. Yleisö ei lämmennyt.

Vaikka yhteiskunnasta yritettäisiin miten paljon tahansa tehdä tasa-arvoista, en usko täydellisen tasa-arvon koskaan toteutuvan. Naiset ja miehet ovat erilaisia, se on fakta. En ihmettele yhtään, että miesten palkat ovat naisten palkkoja suurempia. Miehet ovat vakuuttavampia. Tottakai on poikkeuksia, mutta yleisesti ottaen miestä on helpompi totella siinä missä nainen saa helpommin pummattua tulta.

Täydellinen tasa-arvo on utopia.