Miten sinun vanhempasi ovat tavanneet? Miten isovanhempasi ovat tavanneet? Mikä johti sukunne tilanteeseen, jossa nyt ollaan? Mistä sukusi on parsittu kasaan?
How I met your mother on hieno sarja. Sarja, joka kertoo yhden miehen (ja samalla vähän muidenkin) historian. Miten hän tapasin vaimonsa. Jäin pohtimaan omaa taustaani. Tiedänkö lopulta yhtään mitä on tapahtunut ennen minua? Aika vähän.
Ala-asteella meidän piti kysyä vanhemmiltamme miten he ovat tavanneet ja kertoa se sitten lyhyesti koko luokalle. Joskus meidän piti myös piirtää sukupuu, jossa olisi vähintään vanhempiemme ja isovanhempiemme sisarukset. Silloin tehtävät eivät tuntuneet mitenkään erityisiltä. Nyt ymmärrän miten hienoja nämä tehtävät olivat. Tarkoituksena oli herättää keskustelua. Nyt paneutuisin vastaavanlaiseen tehtävään suuremmalla energialla.
Ystäviltä tulee kysyttyä erilaisia asioita kuin sukulaisilta. "Missä te tapasitte?" "Ajattelitko koskaan opiskelevasi jotain muuta?" "Miten sinä sinne töihin päädyit?" Jotenkin sukulaiset olettavat tietävänsä toisistaan kaiken tarpeellisen puolin ja toisin. Miten paljon sukuhistoriaa on haudattu unohduksiin vain koska ei tullut koskaan puheeksi?
torstai 29. joulukuuta 2011
perjantai 9. joulukuuta 2011
elokuvan innoittamana
Tämän päivän elokuvaksi valitsin Coco avant Chanelin. Leffan takia minulle tuli halu ommella ja panostaa ulkonäkööni ja pukeutumiseeni ylipäätä. Sitä kun niin kovin harvoin jaksan tehdä. Minun on jo pitkään ollut tarkoituksena ommella iltapuku, täytynee toteuttaa se lähiviikkoina.
Minulle tuli myös tunne, että en halua ikinä tulla katkeraksi. En halua, että minä olisin vanhana se, jota harmittaa menneisyys ja menetetyt mahdollisuudet. Eniten toivon elämältäni juuri sitä, että voin olla siihen tyytyväinen. Toivon, että voin katsoa taakseni ja todeta eläneeni hemmetin hienon elämän. Elokuvat ovat yleensä ennustettavia. Jos jotakin tärkeää asiaa päätetään lykätä vaikka vain päivälläkin eteenpäin, se ei yleensä tapahdu ollenkaan. Välissä on onnettomuus, yllättävä tapaaminen tai epätodennäköinen, mutta mahdollinen, tapahtuma. Elokuvissa ei koskaan saisi lykätä mitään tuonnemmaksi.
Miten paljon asioita minä olen lykännyt kauemmas? Monia. Olen priorisoinut, siirtänyt tapaamisia, jättänyt mahdollisuuden käyttämättä tai muuten vain päättänyt odottaa jonkun asian suhteen. Jos eläisin elokuvassa, olisin tappanut useita ihmisiä. Toisaalta olen myös aina käyttänyt jonkun toisen mahdollisuuden sen sijaan. Elämä on valintoja.
Jos eläisin elokuvassa, katsoja kiinnittäisi huomiota sanomatta jätettyihin kohteliaisuuksiin. Asioihin, joita en tullut sanoneeksi. Miten harvoin sitä loppuen lopuksi kertoo muille, että pitää heistä. Harvoin tulee kiitettyä siitä, että joku sattumalta piristi yllättävän paljon tai sanoi jotain sellaista, joka juuri nyt sanottuna tuntui täydelliseltä. Pitäisi muistaa sanoa ihmisille enemmän positiivisia asioita.
Minulta kysyttiin olenko koskaan ajatellut vaatetusalaa. En vakavissani. En juuri ole miettinyt uravalintaani kovinkaan pitkään ennen kuin tein valinnan. Jos minulla olisi aina ollut tapana miettia asiat loppuun asti, olisinko päätynyt jollekin toiselle alalle? Mahdollisesti. En sano, että tämä vaihtoehto olisi huono, päinvastoin, mutta se on yksi vaihtoehto muiden joukossa.
Olen talovahtina. Hain jääkaapista viiniä ja istahdin sohvalle katsomaan leffaa. Perjantai-ilta. Yhtäkkiä minusta tuntui, että juuri tällaista elämää tulen joskus viettämään. Istumaan iltaa vain viinilasi seuranani. Pidän iltaa kuitenkin hyvänä. Arvostan mutua. Tänään minulla oli vahva tunne, että pitää lähteä Ruskolle, vaikka olisin hyvin voinut tulla vasta huomenna. Sain kutsun, josta minun piti tämän vuoksi kieltäytyä (koska en enää ollut kotona). Hetken se harmitti, mutta luotan silti itseeni. Tänne piti tulla, sillä hyvä. Vaikken tiedä edes miksi. Jokatapauksessa on aina ihanaa, että joku soittaa ja pyytää mukaan, vaikka en edes pääsisi paikalle.
Sade ropisee ikkunaan! <3
Minulle tuli myös tunne, että en halua ikinä tulla katkeraksi. En halua, että minä olisin vanhana se, jota harmittaa menneisyys ja menetetyt mahdollisuudet. Eniten toivon elämältäni juuri sitä, että voin olla siihen tyytyväinen. Toivon, että voin katsoa taakseni ja todeta eläneeni hemmetin hienon elämän. Elokuvat ovat yleensä ennustettavia. Jos jotakin tärkeää asiaa päätetään lykätä vaikka vain päivälläkin eteenpäin, se ei yleensä tapahdu ollenkaan. Välissä on onnettomuus, yllättävä tapaaminen tai epätodennäköinen, mutta mahdollinen, tapahtuma. Elokuvissa ei koskaan saisi lykätä mitään tuonnemmaksi.
Miten paljon asioita minä olen lykännyt kauemmas? Monia. Olen priorisoinut, siirtänyt tapaamisia, jättänyt mahdollisuuden käyttämättä tai muuten vain päättänyt odottaa jonkun asian suhteen. Jos eläisin elokuvassa, olisin tappanut useita ihmisiä. Toisaalta olen myös aina käyttänyt jonkun toisen mahdollisuuden sen sijaan. Elämä on valintoja.
Jos eläisin elokuvassa, katsoja kiinnittäisi huomiota sanomatta jätettyihin kohteliaisuuksiin. Asioihin, joita en tullut sanoneeksi. Miten harvoin sitä loppuen lopuksi kertoo muille, että pitää heistä. Harvoin tulee kiitettyä siitä, että joku sattumalta piristi yllättävän paljon tai sanoi jotain sellaista, joka juuri nyt sanottuna tuntui täydelliseltä. Pitäisi muistaa sanoa ihmisille enemmän positiivisia asioita.
Minulta kysyttiin olenko koskaan ajatellut vaatetusalaa. En vakavissani. En juuri ole miettinyt uravalintaani kovinkaan pitkään ennen kuin tein valinnan. Jos minulla olisi aina ollut tapana miettia asiat loppuun asti, olisinko päätynyt jollekin toiselle alalle? Mahdollisesti. En sano, että tämä vaihtoehto olisi huono, päinvastoin, mutta se on yksi vaihtoehto muiden joukossa.
Olen talovahtina. Hain jääkaapista viiniä ja istahdin sohvalle katsomaan leffaa. Perjantai-ilta. Yhtäkkiä minusta tuntui, että juuri tällaista elämää tulen joskus viettämään. Istumaan iltaa vain viinilasi seuranani. Pidän iltaa kuitenkin hyvänä. Arvostan mutua. Tänään minulla oli vahva tunne, että pitää lähteä Ruskolle, vaikka olisin hyvin voinut tulla vasta huomenna. Sain kutsun, josta minun piti tämän vuoksi kieltäytyä (koska en enää ollut kotona). Hetken se harmitti, mutta luotan silti itseeni. Tänne piti tulla, sillä hyvä. Vaikken tiedä edes miksi. Jokatapauksessa on aina ihanaa, että joku soittaa ja pyytää mukaan, vaikka en edes pääsisi paikalle.
Sade ropisee ikkunaan! <3
tiistai 6. joulukuuta 2011
internet says no.
Päätin, että tänä viikonloppuna opiskelen. Ajatus oli naurettava jo lähtökohtaisesti. Viikonloppu meni kaikkea muuta tehdessä, joten eilen päätin ryhdistäytyä. Internet oli erimieltä. Päätin kuunnella Amélien soundtrackia taustalla. Se oli virhe. Tämän seuraksena etsin ja löysin kasan nuotteja enkä luonnollisestikaan voinut olla soittamatta niitä. Tänään selasin sivustoa lisää ja löysin lisää nuotteja. Kaivoin itselleni kuopan, jossa en osaa opiskella.
Joka tapauksessa löysin uudelleen ihania kappaleita, tässä yksi. Yann Tiersenin musiikki on tavattoman hienoa. Sunnuntaimusiikkia.
Hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin!
Joka tapauksessa löysin uudelleen ihania kappaleita, tässä yksi. Yann Tiersenin musiikki on tavattoman hienoa. Sunnuntaimusiikkia.
Hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin!
tiistai 29. marraskuuta 2011
vapaana rajoitteista
Minä haluan maailman, jossa asioista voi puhua suoraan.
Asioista ei puhuta suoraan. Jos sanot suoraan mitä ajattelet, olet epäkohtelias tai tyrkky. Et voi sanoa suoraan, että olet toisesta kiinnostunut, koska pelkäät torjuntaa tai käytöksen muutosta. Et voi suoraan sanoa, ettei sinua kiinnosta tämä puheenaihe pätkääkään, koska olisit epäkohtelias. Miksi sen täytyy olla niin? Miten tähän on päädytty?
Päivittäin kiellän itseäni puhumasta tai kaunistelen sanomisiani. Vihjailen. Se ainiainen vihjailu! Vihjailu, joka päätyy vain siihen, että ylitulkitaan tilanteita. En halua loukata muita, en halua antaa itsestäni vaikutelmaa, että en pidä ihmisistä. Enkä toisaalta uskalla erota massasta niin paljoa, että puhuisin kaikesta suoraan.
Tiedostan kuitenkin, että spontaaneista ja suoraan puhuvista ihmisistä pidetään kunhan nämä luonteenpiirteet pysyvät kohtuudessa. Olen siis itsekin yrittänyt suunnata toimintaani siihen. Minulta kysyttiin tartunko hetkeen. Olisin halunnut vastata myöntävästi. Tiedän kuitenkin, etten aina tartu. Joskus pelkään hyppäämistä enkä edes tiedä miksi.
En tule koskaan saamaan maailmaa, jossa asioista voidaan puhua suoraan. Voin kuitenkin saada ympärilleni ihmisiä, jotka puhuvat minulle asioista suoraan. Olen mallioppija: teen muille niinkuin he tekevät minulle. Niinpä jos minulle puhutaan suoraan, en itse pelkää puhua.
Haaste! Ensi kerralla, kun päätät pysyä hiljaa tai vihjailla puhumisen sijaan, sano suoraan asiasi. Katso mitä tapahtuu. Asioista ei pitäisi joutua tekemään niin monimutkaisia kuin ne välillä ovat, sillä suurin osa asioista on yksinkertaisia.
Asioista ei puhuta suoraan. Jos sanot suoraan mitä ajattelet, olet epäkohtelias tai tyrkky. Et voi sanoa suoraan, että olet toisesta kiinnostunut, koska pelkäät torjuntaa tai käytöksen muutosta. Et voi suoraan sanoa, ettei sinua kiinnosta tämä puheenaihe pätkääkään, koska olisit epäkohtelias. Miksi sen täytyy olla niin? Miten tähän on päädytty?
Päivittäin kiellän itseäni puhumasta tai kaunistelen sanomisiani. Vihjailen. Se ainiainen vihjailu! Vihjailu, joka päätyy vain siihen, että ylitulkitaan tilanteita. En halua loukata muita, en halua antaa itsestäni vaikutelmaa, että en pidä ihmisistä. Enkä toisaalta uskalla erota massasta niin paljoa, että puhuisin kaikesta suoraan.
Tiedostan kuitenkin, että spontaaneista ja suoraan puhuvista ihmisistä pidetään kunhan nämä luonteenpiirteet pysyvät kohtuudessa. Olen siis itsekin yrittänyt suunnata toimintaani siihen. Minulta kysyttiin tartunko hetkeen. Olisin halunnut vastata myöntävästi. Tiedän kuitenkin, etten aina tartu. Joskus pelkään hyppäämistä enkä edes tiedä miksi.
En tule koskaan saamaan maailmaa, jossa asioista voidaan puhua suoraan. Voin kuitenkin saada ympärilleni ihmisiä, jotka puhuvat minulle asioista suoraan. Olen mallioppija: teen muille niinkuin he tekevät minulle. Niinpä jos minulle puhutaan suoraan, en itse pelkää puhua.
Haaste! Ensi kerralla, kun päätät pysyä hiljaa tai vihjailla puhumisen sijaan, sano suoraan asiasi. Katso mitä tapahtuu. Asioista ei pitäisi joutua tekemään niin monimutkaisia kuin ne välillä ovat, sillä suurin osa asioista on yksinkertaisia.
maanantai 7. marraskuuta 2011
rubic's cube effect
Kun ensi kertaa näet, miten joku ratkaisee rubikin kuution, olet hämmästynyt. Kokeilet itse ja olet edelleen hämmästynyt. Miten joku voikin osata ratkaista niin monimutkaiselta vaikuttavan kuution? Sitten menet ja etsit ohjeet. Opettelet ratkaisemaan kuution ja huomaat, että se on hyvin yksinkertaista. Yhtäkkiä ratkaisun taianomaisuus on tiessään.
Sama tapahtuu monien asioiden kanssa. Improvisaatioon rubiikin kuutio ilmiö tehoaa melkein yhtä tehokkaasti kuin itse kuutioon. Itse en nykyisin osaa juuri arvostaa improteatteria, koska olen joskus ollut mukana speksissä. Kun opit, miten taikatemput tehdään, et näe enää temppua vaan näet ratkaisun. Ja ratkaisun näkeminen on tylsää, koska silloin tiedät, että kuka tahansa voi tehdä sen. Ja jos et tiedä juuri tämän tempun ratkaisua, mietit miten se tehdään. Enää et saa iloa itse tempusta vaan saat ohimenevän ilon siitä, että keksit tempun taian.
Mutta on asioita, joissa tiedolla on erilainen rooli. Musiikki soittajalle on erilaista kuin soittotaidottomalle. Kun tiedät musiikista jotain, kuuntelet siitä eri asioita. Tottakai pienenä muttana tulee se, ettet halua enää kuunnella huonosti tehtyä musiikkia. Kuulet, mistä kaikesta biisit koostuvat. Jos ne eivät koostu juuri mistään, niin se musiikki ei ole kuuntelemisen arvoista. Mutta koska ymmärrät musiikkia, ymmärrät miksi se on hienoa. Silloin sitä pystyy todella kuuntelemaan. Biisi ei ole hyvä siksi, että pidät sen sanoituksista, vaan siksi, että sillä on jotain annettavaa.
Loppuen lopuksi kysymys on siitä, haluatko olla taikuri vai yleisö. Tiedän, että minulle yleisön rooli sopii paremmin, mutta silti haluan yrittää itse. Haluan tietää mikä taika maailmassa on.
Sama tapahtuu monien asioiden kanssa. Improvisaatioon rubiikin kuutio ilmiö tehoaa melkein yhtä tehokkaasti kuin itse kuutioon. Itse en nykyisin osaa juuri arvostaa improteatteria, koska olen joskus ollut mukana speksissä. Kun opit, miten taikatemput tehdään, et näe enää temppua vaan näet ratkaisun. Ja ratkaisun näkeminen on tylsää, koska silloin tiedät, että kuka tahansa voi tehdä sen. Ja jos et tiedä juuri tämän tempun ratkaisua, mietit miten se tehdään. Enää et saa iloa itse tempusta vaan saat ohimenevän ilon siitä, että keksit tempun taian.
Mutta on asioita, joissa tiedolla on erilainen rooli. Musiikki soittajalle on erilaista kuin soittotaidottomalle. Kun tiedät musiikista jotain, kuuntelet siitä eri asioita. Tottakai pienenä muttana tulee se, ettet halua enää kuunnella huonosti tehtyä musiikkia. Kuulet, mistä kaikesta biisit koostuvat. Jos ne eivät koostu juuri mistään, niin se musiikki ei ole kuuntelemisen arvoista. Mutta koska ymmärrät musiikkia, ymmärrät miksi se on hienoa. Silloin sitä pystyy todella kuuntelemaan. Biisi ei ole hyvä siksi, että pidät sen sanoituksista, vaan siksi, että sillä on jotain annettavaa.
Loppuen lopuksi kysymys on siitä, haluatko olla taikuri vai yleisö. Tiedän, että minulle yleisön rooli sopii paremmin, mutta silti haluan yrittää itse. Haluan tietää mikä taika maailmassa on.
maanantai 17. lokakuuta 2011
No, kaduttaako?
Internetin uutisvirta tarjosi tänään seuraavaa: Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan? Ei mitään uutta ja mullistavaa, lähinnä sitä, mitä ajattelinkin. Kaikkea mikä on jäänyt tekemättä. Ihmiset eivät kadu sitä, mitä tekivät, vaan sitä, minkä jättivät tekemättä.
Ilmpulsiivisesti toimivat ihmiset leimataan helposti. On outoa tehdä asioita suunnittelematta tai hetken mielijohteesta. Yleisesti hyväksyttävämpää on suunnitella asioita etukäteen, minkä johdosta asiat jätetään helposti tekemättä. Tai voihan kyse olla siitäkin, ettei unelmaa haluta rikkoa. Jos unelmia toteutetaan, ne realistisoituvat eivätkä ole enää yhtä vaaleanpunaisia. Todellisuus on harvoin vaaleanpunainen.
Mitä minä tulen katumaan? En halua myöntää katuvani montaakaan asiaa. Haluan pysyä uskossa, että olen tyytyväinen nykytilanteeseen, koska kaikki päätökset, tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat saaneet minut tähän pisteeseen. En halua jossitella missä olisin, jos olisin tehnyt jotain toisin. Mutta en myöskään voi sanoa olevani itseeni täysin tyytyväinen. Sillä, mitä en ennen tehnyt, haluan vaikuttaa tulevaan. Olen ollut tutustumatta ihmisiin ujouden vuoksi. Olen ollut kehumatta ihmisiä. Olen jättänyt sanomatta asioita, jotka nykyisin sanoisin. Mutta se oli sitä aikaa. Nyt tiedän, että asioita on mukavampi tehdä kuin jättää tekemättä. Niinpä ryhdistäydyn ja teen asioille jotain.
Harvoin mikään pahasti sanottu asia jää kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tai kysytty kysymys, johon ei saanut haluamaansa vastausta. Mutta hiljaiseksi jääminen saa aikaan jossittelua. Mitä jos olisinkin tehnyt toisin? Mikset tehnyt? Kukaan ei pidä ihmisistä, jotka haikailevat menneeseen. Se pitää jossain vaiheessa oppia jättämään taakseen ja keskittyä nykyhetkeen. Vaikka palatakseni linkkiin ymmärrän kyllä hyvin, ettei kuolinvuoteellaan halua olla nykyhetkessä. Varsinkaan jos se on kovin yksinäinen ja kivulias.
Asiasta toiseen, nyt on syksy. Musiikkimakuni muuttuu vuodenajan mukaan. Tänään radio soitti minulle Anssi Kelaa ja Kotiteollisuutta. Ne tuntuivat sopivan hetkeen täydellisesti. Kesällä en olisi välittänyt kummastakaan juurikaan. Kesä on pirteille biiseille. Meneville biiseille. Kesälle sopii Orkestar Bordurka ja Turisas. Kesään sopii iloisen melodiset biisit aamun varhaisille tunneille, jolloin ulkona on viileää ja kosteaa. Mutta syksy... Syksyllä olen avoin kaikelle soljuvalle musiikille. Avoin musiikille, joka kuiskaa salaisuuksia korvaan. Syksyyn sopii sunnuntain rauhallinen tunnelma, jolloin voi kävellä keskellä oransseja lehtiä ja ihmetellä auringonpaistetta. Syksyyn sopii Olavi Uusivirta ja Pariisin kevät. Musiikki, jonka tahti sopii kävelyvauhtiin.
Vuodenaikojen musiikkiin liittyy vahvasti muistot. Beatles on minulle kevään tai alkusyksyn musiikkia. Beatles tuo mieleen lukioon aamulla pyöräilyn, kun on valoisaa ja lämmintä, mutta kumminkin viileää. Energia ja hyvä fiilis. Monet menevät kappaleet yhdistän kesään, koska niitä on luukutettu kesällä Z:n kanssa. In the summertimen yhdistän metriseen lumihankeen juoksemiseen, koska tein niin joskus.
"Mitä musiikkia sä tykkäät kuunnella?"
Ilmpulsiivisesti toimivat ihmiset leimataan helposti. On outoa tehdä asioita suunnittelematta tai hetken mielijohteesta. Yleisesti hyväksyttävämpää on suunnitella asioita etukäteen, minkä johdosta asiat jätetään helposti tekemättä. Tai voihan kyse olla siitäkin, ettei unelmaa haluta rikkoa. Jos unelmia toteutetaan, ne realistisoituvat eivätkä ole enää yhtä vaaleanpunaisia. Todellisuus on harvoin vaaleanpunainen.
Mitä minä tulen katumaan? En halua myöntää katuvani montaakaan asiaa. Haluan pysyä uskossa, että olen tyytyväinen nykytilanteeseen, koska kaikki päätökset, tekemiset ja tekemättä jättämiset ovat saaneet minut tähän pisteeseen. En halua jossitella missä olisin, jos olisin tehnyt jotain toisin. Mutta en myöskään voi sanoa olevani itseeni täysin tyytyväinen. Sillä, mitä en ennen tehnyt, haluan vaikuttaa tulevaan. Olen ollut tutustumatta ihmisiin ujouden vuoksi. Olen ollut kehumatta ihmisiä. Olen jättänyt sanomatta asioita, jotka nykyisin sanoisin. Mutta se oli sitä aikaa. Nyt tiedän, että asioita on mukavampi tehdä kuin jättää tekemättä. Niinpä ryhdistäydyn ja teen asioille jotain.
Harvoin mikään pahasti sanottu asia jää kalvamaan mieltä pitkäksi aikaa. Tai kysytty kysymys, johon ei saanut haluamaansa vastausta. Mutta hiljaiseksi jääminen saa aikaan jossittelua. Mitä jos olisinkin tehnyt toisin? Mikset tehnyt? Kukaan ei pidä ihmisistä, jotka haikailevat menneeseen. Se pitää jossain vaiheessa oppia jättämään taakseen ja keskittyä nykyhetkeen. Vaikka palatakseni linkkiin ymmärrän kyllä hyvin, ettei kuolinvuoteellaan halua olla nykyhetkessä. Varsinkaan jos se on kovin yksinäinen ja kivulias.
Asiasta toiseen, nyt on syksy. Musiikkimakuni muuttuu vuodenajan mukaan. Tänään radio soitti minulle Anssi Kelaa ja Kotiteollisuutta. Ne tuntuivat sopivan hetkeen täydellisesti. Kesällä en olisi välittänyt kummastakaan juurikaan. Kesä on pirteille biiseille. Meneville biiseille. Kesälle sopii Orkestar Bordurka ja Turisas. Kesään sopii iloisen melodiset biisit aamun varhaisille tunneille, jolloin ulkona on viileää ja kosteaa. Mutta syksy... Syksyllä olen avoin kaikelle soljuvalle musiikille. Avoin musiikille, joka kuiskaa salaisuuksia korvaan. Syksyyn sopii sunnuntain rauhallinen tunnelma, jolloin voi kävellä keskellä oransseja lehtiä ja ihmetellä auringonpaistetta. Syksyyn sopii Olavi Uusivirta ja Pariisin kevät. Musiikki, jonka tahti sopii kävelyvauhtiin.
Vuodenaikojen musiikkiin liittyy vahvasti muistot. Beatles on minulle kevään tai alkusyksyn musiikkia. Beatles tuo mieleen lukioon aamulla pyöräilyn, kun on valoisaa ja lämmintä, mutta kumminkin viileää. Energia ja hyvä fiilis. Monet menevät kappaleet yhdistän kesään, koska niitä on luukutettu kesällä Z:n kanssa. In the summertimen yhdistän metriseen lumihankeen juoksemiseen, koska tein niin joskus.
"Mitä musiikkia sä tykkäät kuunnella?"
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
"ei tartte auttaa!"
Naiset ovat pelastettavia prinsessoja, jotka eivät itse voi edes huudella ruusunpiikkien ympäröivästä tornista rohkaisevia sanoja pelastajalleen. En hyväksy. Kapinoin! Minä haluan olla nainen kuin Muumimamma. Tai jopa kuin Muumimamman äiti! Hän, jonka puoleen käännytään, jos on ongelmia (isoäidin muistikirja, tiedättehän). Hän, joka pitää kaikki ohjakset käsissään. Vahva ja itsenäinen nainen.
En yleensä suostu myöntämään olevani heikompi. Ehkä tämä juontaa juurensa veljiin: piti mennä perässä ja olla samanlainen. Kuitenkin on muutamia asioita, jolloin heikompi sukupuoli lyö puulla päähän. Yksi niistä on purkkien avaus. Minua turhauttaa valtavasti, jos en saa purkkien kansia auki. Tänään oli jälleen yksi (kaverin sulkema) purkki, joka ei vain auennut. Turhautti. Myöhemmin turhautti, että tiskaus oli saanut minut niin väsyneeksi. Kummakos tuo, jos on edelleen kuumetta. Mutta ei, en halua myöntää, etten pystyisi tekemään tavallisia asioita riippumatta siitä olenko kipeä vai en.
Kai sitä välillä voisi myöntää, ettei pärjää. Sisäistän sen, mutta silti se on kovin vaikeaa. Ihan kuin olisi heikkoutta pyytää apua.
Toinen tilanne, jolloin tunnen olevani varsin autettava, on se, kun olen eksynyt. Eksynyt ja vailla taistelutahtoa. Eksyn usein, mutta yleensä otan sen vain haasteena löytää oikea tie. Mutta toisinaan tunnen itseni tavattoman eksyneeksi ja haluaisin vain, että joku ottaa kädestä ja sanoo minne pitää mennä. Ensi viikonloppuna minun pitäisi löytää jonnekin pääkaupunkiseudun suunnalle enkä oikein tiedä minne. Hetken jo pelkäsin, että joudun oikeasti itsenäisesti löytämään sinne tieni, mutta onneksi omistan ystäviä, jotka auttavat, kun selitän, että tunnen Helsinkiä suunnilleen yhtä hyvin kuin Tukholmaa. Huonosti.
Hyvä Veli aloitti tänään ohjelmansa Gay barilla. Sen radio-ohjelman tyyli on muuttunut huomattavasti ohjelmapaikan muutoksen jälkeen. Pidän siitä edelleen, mutta kaipaan laiskoja sunnuntaiaamuja, jolloin saattoi kuunnella laiskaa musiikkia ja käydä hitaalla. En ole vieläkään päässyt tästä yli. Oikeastaan tarvitsisin täydellisen sunnuntaiCD:n.
Toinen tilanne, jolloin tunnen olevani varsin autettava, on se, kun olen eksynyt. Eksynyt ja vailla taistelutahtoa. Eksyn usein, mutta yleensä otan sen vain haasteena löytää oikea tie. Mutta toisinaan tunnen itseni tavattoman eksyneeksi ja haluaisin vain, että joku ottaa kädestä ja sanoo minne pitää mennä. Ensi viikonloppuna minun pitäisi löytää jonnekin pääkaupunkiseudun suunnalle enkä oikein tiedä minne. Hetken jo pelkäsin, että joudun oikeasti itsenäisesti löytämään sinne tieni, mutta onneksi omistan ystäviä, jotka auttavat, kun selitän, että tunnen Helsinkiä suunnilleen yhtä hyvin kuin Tukholmaa. Huonosti.
Hyvä Veli aloitti tänään ohjelmansa Gay barilla. Sen radio-ohjelman tyyli on muuttunut huomattavasti ohjelmapaikan muutoksen jälkeen. Pidän siitä edelleen, mutta kaipaan laiskoja sunnuntaiaamuja, jolloin saattoi kuunnella laiskaa musiikkia ja käydä hitaalla. En ole vieläkään päässyt tästä yli. Oikeastaan tarvitsisin täydellisen sunnuntaiCD:n.
perjantai 30. syyskuuta 2011
täydellisen tyytyväisyyden hetki
Tänään ääni ajatusteni perukoilta ilmaisi, että nyt on hyvä. Kaikki on niinkuin pitääkin olla. Onnellisuuden ryöppy kävellessäni tyksin palon runtelemaa käytävää valkotakki päällä. Tunne, että mikään ei voisi juuri nyt olla tämän paremmin. Tunteeseen ei ollut mitään erityistä syytä juuri sillä hetkellä, mutta tunsin rakastavani elämää. Päivän paras hetki.
Tunteen alkulähteeseen liittyi varmasti eilinen, jolloin tunsin olevani tärkeä. Oli kastajaiset. Minä jouduin lähtemään aikaisin ja se harmitti. Kaikki muut olivat iloisessa nousuhiprakassa, joten sain lähtiessäni paljon haleja ja hymyjä. Se ilahdutti. Tunsin, että minun mukana olollani oli jotain merkitystä. Minusta välitettiin.
Viime kevään paras päätös oli ryhtyä jälleen tuutoriksi. Tuttavapiirini on laajentunut hurjasti.
Tunteen alkulähteeseen liittyi varmasti eilinen, jolloin tunsin olevani tärkeä. Oli kastajaiset. Minä jouduin lähtemään aikaisin ja se harmitti. Kaikki muut olivat iloisessa nousuhiprakassa, joten sain lähtiessäni paljon haleja ja hymyjä. Se ilahdutti. Tunsin, että minun mukana olollani oli jotain merkitystä. Minusta välitettiin.
Viime kevään paras päätös oli ryhtyä jälleen tuutoriksi. Tuttavapiirini on laajentunut hurjasti.
perjantai 23. syyskuuta 2011
kohtaa unesi
Tänään oli taas yksi niistä päivistä, jolloin muistelin nähneeni tapahtumat jo joskus aiemmin. Yleensä näitä miettiessä tulen lopputulokseen, että olen nähnyt unta vastaavasta tapahtumasta. Tänään muistelin, että uni oli ollut valtavan outo. Sitten mietin itse tilannetta, jossa tunne tuli, ja tajusin senkin olevan tavallaan outo. Jos en tietäisi miksi olen tässä juuri nyt, en keksisi sille heti loogista syytä.
Ajattele, että olet nähnyt unen vuosia sitten. Uni aivan tavallisesta päivästäsi. Mitä kaikkea on muuttunut? Kuvittele, että sinut heitetään tavalliseen elämääsi, mutta et tiedä mitä muutaman vuoden aikana on tapahtunut. Se tuntuisi varmasti oudolta. Olisit paikoissa, joita et tiennyt olevan olemassa. Aurajoessa olisi valtavia lintuja ilman mitään selitettävää syytä. Suhteesi ihmisiin olisi erilainen kuin mihin olet tottunut. Kaikki olisi jotenkin erilaista, mutta et osaisi selittää miksi.
Millä tavoin suhtautumisesi asioihin on muuttunut? Miten aika on sinua muovannut?
Ajattele, että olet nähnyt unen vuosia sitten. Uni aivan tavallisesta päivästäsi. Mitä kaikkea on muuttunut? Kuvittele, että sinut heitetään tavalliseen elämääsi, mutta et tiedä mitä muutaman vuoden aikana on tapahtunut. Se tuntuisi varmasti oudolta. Olisit paikoissa, joita et tiennyt olevan olemassa. Aurajoessa olisi valtavia lintuja ilman mitään selitettävää syytä. Suhteesi ihmisiin olisi erilainen kuin mihin olet tottunut. Kaikki olisi jotenkin erilaista, mutta et osaisi selittää miksi.
Millä tavoin suhtautumisesi asioihin on muuttunut? Miten aika on sinua muovannut?
perjantai 16. syyskuuta 2011
halujen maailma
Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen pitää tietää, mitä haluaa ja pyrkiä siihen. Silloin ollaan jo lähellä onnellisuutta. Vaikka pyrkimystä ei olisi täytetty, niin jo tieto siitä, mitä haluaa, tuo osan onnea. On jotain mitä tavoitella, jotain mihin pyrkiä. Ei tarvitse seilata päämäärättömästi (vaikka sekin toisaalta on välillä kivaa) vaan on jotain mitä tavotella.
Ja juuri äsken minun päähäni iskostui hyvin vahva ajatus: minä haluan ullakkohuoneiston! Törmäsin lärvärissä kuvaan, joka oli otettu ullakkohuoneistossa. Saman hetkenä, jona tämän huomasin, minulle iski valtava kateus. Melkein jo menin vuokraoveen tai vastaavaan etsimään unelma-asuntoa. Kyllä, ullakkohuoneiston takia suostuisin muuttamaan tästä kämpästä pois. Jopa vaikkei siellä olisi parveketta, luulen.
Miksi ullakkohuoneisto? Minusta ne ovat aina olleet kivoja. Tästä voisi myös vetää johtopäätöksen, että minulle iski yhtäkkinen koti-ikävä, koska äidin luona huoneeni on melkein laskettavissa ullakkohuoneistoksi (ja muistelisin mitanneeni huoneeni jopa isommaksi kuin nykyinen kahdeksantoista neliöiseni). Joskus mittailin siellä huonettani ja tulin tulokseen, että se riittäisi pinta-alaltaan minulle hyvin. Todistin sen todeksi.
Miksi haluaminen muka sitten on niin tärkeää? Ehkä se on minulle kuin matka elämäntarkoitukseen. Etappi etapilta saavutan jotain, mitä haluaisin. Lopulta ehkä löytyy myös se, mitä elämältä noin yleensä ottaen haluan. Loppuen lopuksi juuri nyt minulla ei ole mitään, mitä yrittäisin oikein kovasti tavoitella. Olen sysännyt kaiken kauemmas osastoon "sitten joskus saavutettavia toiveita". Sinne kuuluu isompi asunto, puutarha, mies, perhe ja ties vaikka mitä. Juuri nyt haluan vain asua pienessä opiskelijanurkkauksessani. Kuitenkin tämä on taatusti se, mitä myöhemmin tulen muistelemaan. Pieni tilaihmeeni, jonne kaikki ovat aina tervetulleita teelle ja sympatialle. Paikka, jonne mahtuu mitä vain ja jossa voi tehdä mitä vain. Juuri tällä hetkellä tämä on minun paikkani tässä maailmassa.
Ja juuri äsken minun päähäni iskostui hyvin vahva ajatus: minä haluan ullakkohuoneiston! Törmäsin lärvärissä kuvaan, joka oli otettu ullakkohuoneistossa. Saman hetkenä, jona tämän huomasin, minulle iski valtava kateus. Melkein jo menin vuokraoveen tai vastaavaan etsimään unelma-asuntoa. Kyllä, ullakkohuoneiston takia suostuisin muuttamaan tästä kämpästä pois. Jopa vaikkei siellä olisi parveketta, luulen.
Miksi ullakkohuoneisto? Minusta ne ovat aina olleet kivoja. Tästä voisi myös vetää johtopäätöksen, että minulle iski yhtäkkinen koti-ikävä, koska äidin luona huoneeni on melkein laskettavissa ullakkohuoneistoksi (ja muistelisin mitanneeni huoneeni jopa isommaksi kuin nykyinen kahdeksantoista neliöiseni). Joskus mittailin siellä huonettani ja tulin tulokseen, että se riittäisi pinta-alaltaan minulle hyvin. Todistin sen todeksi.
Miksi haluaminen muka sitten on niin tärkeää? Ehkä se on minulle kuin matka elämäntarkoitukseen. Etappi etapilta saavutan jotain, mitä haluaisin. Lopulta ehkä löytyy myös se, mitä elämältä noin yleensä ottaen haluan. Loppuen lopuksi juuri nyt minulla ei ole mitään, mitä yrittäisin oikein kovasti tavoitella. Olen sysännyt kaiken kauemmas osastoon "sitten joskus saavutettavia toiveita". Sinne kuuluu isompi asunto, puutarha, mies, perhe ja ties vaikka mitä. Juuri nyt haluan vain asua pienessä opiskelijanurkkauksessani. Kuitenkin tämä on taatusti se, mitä myöhemmin tulen muistelemaan. Pieni tilaihmeeni, jonne kaikki ovat aina tervetulleita teelle ja sympatialle. Paikka, jonne mahtuu mitä vain ja jossa voi tehdä mitä vain. Juuri tällä hetkellä tämä on minun paikkani tässä maailmassa.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
tunne itsesi.
Lukiossa fanitin kahta kirjallisuuden hahmoa: Nuuskamuikkusta ja kapteeni Koukkua. En koskaan ajatellut asiaa sen kummemmin. Nuuskamuikkusen ajatusmaailma oli minusta hieno (fanitin kirjojen Nuuskamuikkusta, en sarjakuvien tai animaation) ja kapteeni Koukku oli minusta väärinymmärretty ja sympaattinen henkilöhahmo, joka oli ennenkaikkea merirosvo. Vasta nyt olen ymmärtänyt varsin ilmiselvän yhteyden näiden hahmojen välillä: molemmat ovat vapaita.
Lopulta ihailin varmasti tuota vapautta. Oma elämäni oli tuolloin kaikkea muuta kuin vapaata, sillä olin kalehdittu materiaan, ihmisiin, odotuksiin, rutiineihin... tavalliseen elämään. Olisin halunnut olla merirosvo: kiertää meriä, mennä minne tuuli puhaltaa ja minne mieli. Olisin halunnut kiertää maailmaa Nuuskamuikkusena: lähteä pois, kylvää hattivatteja, kulkea vuodenaikojen mukaan ja unohtaa kaiken materian. Lisäksi Nuuskamuikkusella ja Koukulla on toinenkin vahva yhdistävä tekijä: rakkaus omaan hattuunsa.
Olen pienestä asti ollut häviäjien puolella. Olen halunnut kannustaa niitä, joita muut eivät kannusta. Tämäkin tavallaan yhdistää kahta idoliani, sillä Nuuskamuikkusella ei ole paikkaa minne hän todella kuuluisi ja kapteeni Koukku on kaikista muista merirosvoista poiketen hyvätapainen ja viisas. Kaksi väärinymmärrettyä hahmoa, joita minä halusin ymmärtää.
Tämä toimii pitkänä johdantona elämään yleensä. On vaikea tietää mitä haluaa. Muita katsellessa ymmärtää mielestään hyvin esimerkiksi kumppanien samanlaisuuden. Oppii näkemään ihmisissä samanlaisia piirteitä ja huomaa muiden ihastuvan aina samantyylisiin ihmisiin. Tietää millaista ihmistä muille pitäisi hakea. Mutta entä omat haluni? Mikä yhdistää ihmisiä, joista minä pidän? Millaisiin ominaisuuksiin minä ihastun? Mihin minä kyllästyn? Mitä minä oikeasti haluan?
Jos tuntee itsensä, pystyy säätelemään elämäänsä helpommin ja pystyy ymmärtämään mitä haluaa. Kun ihastuu tiettyihin ominaisuuksiin, sulkee silmänsä muilta vähemmän miellyttäviltä asioilta. Mutta jos tämän sisäistää, pystyy rationalisoimaan tilanteen. Tietää mitä haluaa, mitä pelkää, mitä odottaa.
Itse on niin paljon vaikeampi nähdä ja myöntää itsestäänselvyyksiä omalla kohdalla.
Lopulta ihailin varmasti tuota vapautta. Oma elämäni oli tuolloin kaikkea muuta kuin vapaata, sillä olin kalehdittu materiaan, ihmisiin, odotuksiin, rutiineihin... tavalliseen elämään. Olisin halunnut olla merirosvo: kiertää meriä, mennä minne tuuli puhaltaa ja minne mieli. Olisin halunnut kiertää maailmaa Nuuskamuikkusena: lähteä pois, kylvää hattivatteja, kulkea vuodenaikojen mukaan ja unohtaa kaiken materian. Lisäksi Nuuskamuikkusella ja Koukulla on toinenkin vahva yhdistävä tekijä: rakkaus omaan hattuunsa.
Olen pienestä asti ollut häviäjien puolella. Olen halunnut kannustaa niitä, joita muut eivät kannusta. Tämäkin tavallaan yhdistää kahta idoliani, sillä Nuuskamuikkusella ei ole paikkaa minne hän todella kuuluisi ja kapteeni Koukku on kaikista muista merirosvoista poiketen hyvätapainen ja viisas. Kaksi väärinymmärrettyä hahmoa, joita minä halusin ymmärtää.
Tämä toimii pitkänä johdantona elämään yleensä. On vaikea tietää mitä haluaa. Muita katsellessa ymmärtää mielestään hyvin esimerkiksi kumppanien samanlaisuuden. Oppii näkemään ihmisissä samanlaisia piirteitä ja huomaa muiden ihastuvan aina samantyylisiin ihmisiin. Tietää millaista ihmistä muille pitäisi hakea. Mutta entä omat haluni? Mikä yhdistää ihmisiä, joista minä pidän? Millaisiin ominaisuuksiin minä ihastun? Mihin minä kyllästyn? Mitä minä oikeasti haluan?
Jos tuntee itsensä, pystyy säätelemään elämäänsä helpommin ja pystyy ymmärtämään mitä haluaa. Kun ihastuu tiettyihin ominaisuuksiin, sulkee silmänsä muilta vähemmän miellyttäviltä asioilta. Mutta jos tämän sisäistää, pystyy rationalisoimaan tilanteen. Tietää mitä haluaa, mitä pelkää, mitä odottaa.
Itse on niin paljon vaikeampi nähdä ja myöntää itsestäänselvyyksiä omalla kohdalla.
lauantai 20. elokuuta 2011
heitän hyvästit eläinkuumeelle.
Halusin pienenä kauheasti koiran. Äiti oli allerginen eikä koiran hankkiminen muutenkaan ollut perheen päättävistä elimistä hyvä ajatus. En saanut koiraa.
Ihastun välillä kadulla koiriin. Yleensä isoihin ja karvaisiin. Sympaattisiin. Toivoisin omistavani koiran, jotta ulkona olisi turvallisempi olo. Välillä yksin käveleminen pelottaa, vaikkei sille olisi yhtään mitään syytä. Yleensä kuitenkin tykkään kävellä yksin(kin). Olisi seuraa. Lisäksi olisi joku syy kävellä ulkona useita kertoja päivässä.
Välillä ihastun muihinkin eläimiin. Kissoihin, kaneihin... Vähän mihin vain. Eläimet ovat yksinkertaisia. Eläimet saavat aina tuntemaan omistajansa tärkeäksi. Eläimille olet se, jota ilman he eivät pärjäisi.
Keksin kuitenkin aina syitä miksen haluaisi eläintä. En ehdi huolehtimaan. Kämppä on pieni. Eläimet maksaa. En osaisi kouluttaa eläintä. En ikinä saisi pidettyä kämppääni niin siistinä, että voisin ottaa eläimen. Silti aina välillä tulee ajatus "mitä jos kuitenkin". Vielä useammin ajattelen, että joskus sitten. Jos minulla ei koskaan ole perhettä. Jos tulenkin elämään yksin. Jos ja jos.
Tänään olin 4,5 tuntia samassa asunnossa kissan kanssa. Tänään avarsin ajatuksiani ja myönsin itselleni tosiasioita. Kyllä, haluaisin eläimen. Mutta myöskin olen niille allerginen. Kissoille, koirille, kaneille. En ehkä kaikille, mutta riittävän monelle. Niinpä tänään myönsin itselleni, etten tule hankkimaan itselleni eläintä. En ainakaan ilman hyvää syytä enkä ainakaan lähiaikoina.
Välillä on hyvä ajatella unelmansa loppuun asti. Ne kaukaisimmatkin.
Ihastun välillä kadulla koiriin. Yleensä isoihin ja karvaisiin. Sympaattisiin. Toivoisin omistavani koiran, jotta ulkona olisi turvallisempi olo. Välillä yksin käveleminen pelottaa, vaikkei sille olisi yhtään mitään syytä. Yleensä kuitenkin tykkään kävellä yksin(kin). Olisi seuraa. Lisäksi olisi joku syy kävellä ulkona useita kertoja päivässä.
Välillä ihastun muihinkin eläimiin. Kissoihin, kaneihin... Vähän mihin vain. Eläimet ovat yksinkertaisia. Eläimet saavat aina tuntemaan omistajansa tärkeäksi. Eläimille olet se, jota ilman he eivät pärjäisi.
Keksin kuitenkin aina syitä miksen haluaisi eläintä. En ehdi huolehtimaan. Kämppä on pieni. Eläimet maksaa. En osaisi kouluttaa eläintä. En ikinä saisi pidettyä kämppääni niin siistinä, että voisin ottaa eläimen. Silti aina välillä tulee ajatus "mitä jos kuitenkin". Vielä useammin ajattelen, että joskus sitten. Jos minulla ei koskaan ole perhettä. Jos tulenkin elämään yksin. Jos ja jos.
Tänään olin 4,5 tuntia samassa asunnossa kissan kanssa. Tänään avarsin ajatuksiani ja myönsin itselleni tosiasioita. Kyllä, haluaisin eläimen. Mutta myöskin olen niille allerginen. Kissoille, koirille, kaneille. En ehkä kaikille, mutta riittävän monelle. Niinpä tänään myönsin itselleni, etten tule hankkimaan itselleni eläintä. En ainakaan ilman hyvää syytä enkä ainakaan lähiaikoina.
Välillä on hyvä ajatella unelmansa loppuun asti. Ne kaukaisimmatkin.
maanantai 15. elokuuta 2011
syksyn tuulet
Uudet opiskelijat ovat täällä jälleen! Ja kyllä: ne paranevat joka vuosi!
Viime vuonna tuutorointi oli helppoa ja pidin siitä. Nyt pidän siitä vielä enemmän. Minut tunnetaan ja tunnen olevani tervetullut. Olen ylittänyt kynnyksen puhua ihmisille ja jättänyt sen taakseni. Kauas taakse. Uskallan mennä juttelemaan juuri niille joista pidän enkä tunne itseäni tungettelevaksi. Se on loistavaa!
Mutta tuutorointi ei kasvata opiskelumotivaatiota. Haluaisin vain leikkiä uusien kanssa. Tänään minua harmitti vietävästi, etten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä istumaan iltaa enää keilauksen jälkeen. Mutta minun on jo myönnettävä rajani: saan itsestäni enemmän irti, jos välillä annan periksi ja olen kotona.
Että jälleen harrastan opiskelua. Harrastan kaikkea oheistoimintaa. Mutta onhan tietysti niin, että tulevaisuudessa muistan oheistoiminnan, mutta en juurikaan itse opiskelusta.
Mitähän sitä tekisi ensi kesänä? Sekin pitäisi pian taas keksiä.
Viime vuonna tuutorointi oli helppoa ja pidin siitä. Nyt pidän siitä vielä enemmän. Minut tunnetaan ja tunnen olevani tervetullut. Olen ylittänyt kynnyksen puhua ihmisille ja jättänyt sen taakseni. Kauas taakse. Uskallan mennä juttelemaan juuri niille joista pidän enkä tunne itseäni tungettelevaksi. Se on loistavaa!
Mutta tuutorointi ei kasvata opiskelumotivaatiota. Haluaisin vain leikkiä uusien kanssa. Tänään minua harmitti vietävästi, etten kerta kaikkiaan jaksanut lähteä istumaan iltaa enää keilauksen jälkeen. Mutta minun on jo myönnettävä rajani: saan itsestäni enemmän irti, jos välillä annan periksi ja olen kotona.
Että jälleen harrastan opiskelua. Harrastan kaikkea oheistoimintaa. Mutta onhan tietysti niin, että tulevaisuudessa muistan oheistoiminnan, mutta en juurikaan itse opiskelusta.
Mitähän sitä tekisi ensi kesänä? Sekin pitäisi pian taas keksiä.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
hyvästit kesälle
Saanko jatkaa kesää, jos oikein haluan? Saanko jatkaa lomaa, jos pyydän kauniisti?
Kesä on ohi huomenna klo 8.15. Silloin pitää jälleen kaivaa kalenteri esiin ja olla perillä omista menoistaan. Pitää tietää mikä päivä on ja mitä kello on. Pitää olla opiskelija. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta nyt en halua keskittyä niihin. Tämä on viimeisen lomaillan angstaus/kesän hehkutus -päivitys.
Kesä meni nopeasti. Oli töitä. Nyt ne tuntuvat varsin kaukaisilta. Viimeinen lomaviikko oli jotain kauan odotettua ja ihanaa! Viikko asuntoautoelämää. Viikko kiertolaisena. Se oli irtiotto kaikesta tavallisesta, kaikista velvotteista ja kaikista tavallisesti elämääni kuuluvista ihmisistä. Se oli väliaika. Samalla lomaviikkoni oli paluu lapsuuden maisemiin ja muistoihin.
Lapsuudesta muistelin reissuja Retrettiin. Muistin syöttäneeni sorsia Tykkimäen leirintäalueella. Muistin astuneeni paljain jaloin männyn käpyjen päälle. Muistin pelänneeni huusseja. Muistin reissun Kesämaahan. Muistin vanhat mielleyhtymät ihmisistä. Muistin kostean nurmikon, keinun pihapuussa, työmaakopin pihalla, pelien pelaamiset, uintireissut... Muistin lapsuuden kesät.
Yksin matkustaminen oli lähes kokoaikaisesti hienoa. Rakastin vapautta! Kukaan ei odottanut minua minnekään. Ei tarvinnut miettiä kestääkö matkakumppani liian kovaäänistä lauluani. Ei tarvinnut miettiä onko sillä toisella jo nälkä ja haluaisiko se jäädä leirintäalueelle. Kaipasin tosin kartanlukijaa, mutta en eksynyt juuri montakaan kertaa. Radikaalimmin ajoin harhaan silloin, kun pelkääjän paikalla istui ystävä, joka korjasi suuntaani pian.
Kaksi yötä vietin perhetuttujen mökillä. Siellä oli turvallista, oma tunnelmani oli kuin O:n luona. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Olin tervetullut, vaikken ollut pitänyt yhteyttä seitsemään vuoteen. Kuuluin sinne, vaikka en oikeasti tiennyt juuri mitään mitä heille oli seitsemässä vuodessa tapahtunut. Mutta minulle kerrottiin. Nämä päivät olivat täysin erilaisia verrattuna lomani muihin päiviin. Minulla oli seuraa enkä ajanut eteenpäin. En ollut kiertolainen vaan olin kalustukseen kuuluva henkilö. Näistä päivistä minulla ei kuitenkaan ole juuri kuvia. Näin jälkikäteen se hieman harmittaa.
Yhtä varmasti kuin alkoholista niin myös tiiviistä sosialisoinnista tulee krapula. Niin tuli jälleen. Eteenpäin lähtiessäni minua harmitti olla jälleen yksin. Kiinnityin vahvasti ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä niin pitkiin aikoihin. Olen pärjännyt nämä vuodet mainiosti enkä ole ajatellut heitä kuin ohimennen muutamia kertoja. Tuona iltana minua kuitenkin harmitti valtavasti. Mutta, yhtä varmasti kuin krapulakin, tunne meni ohi. Seuraavana päivänä nautin jälleen ylhäisestä yksinäisyydestäni. Se oli reissuni viimeinen päivä. Se oli eilen.
Haluaisin takaisin lomaviikkoon. Mutta ainakin reissuni päämäärä tuli toteutettua: nyt tiedän olleeni lomalla. Vuoden 2011 kesällä on jokin selvä kiinnekohta, jota voin myöhemmin muistella.
Kesä on ohi huomenna klo 8.15. Silloin pitää jälleen kaivaa kalenteri esiin ja olla perillä omista menoistaan. Pitää tietää mikä päivä on ja mitä kello on. Pitää olla opiskelija. Onhan siinä hyvätkin puolensa, mutta nyt en halua keskittyä niihin. Tämä on viimeisen lomaillan angstaus/kesän hehkutus -päivitys.
Kesä meni nopeasti. Oli töitä. Nyt ne tuntuvat varsin kaukaisilta. Viimeinen lomaviikko oli jotain kauan odotettua ja ihanaa! Viikko asuntoautoelämää. Viikko kiertolaisena. Se oli irtiotto kaikesta tavallisesta, kaikista velvotteista ja kaikista tavallisesti elämääni kuuluvista ihmisistä. Se oli väliaika. Samalla lomaviikkoni oli paluu lapsuuden maisemiin ja muistoihin.
Lapsuudesta muistelin reissuja Retrettiin. Muistin syöttäneeni sorsia Tykkimäen leirintäalueella. Muistin astuneeni paljain jaloin männyn käpyjen päälle. Muistin pelänneeni huusseja. Muistin reissun Kesämaahan. Muistin vanhat mielleyhtymät ihmisistä. Muistin kostean nurmikon, keinun pihapuussa, työmaakopin pihalla, pelien pelaamiset, uintireissut... Muistin lapsuuden kesät.
Yksin matkustaminen oli lähes kokoaikaisesti hienoa. Rakastin vapautta! Kukaan ei odottanut minua minnekään. Ei tarvinnut miettiä kestääkö matkakumppani liian kovaäänistä lauluani. Ei tarvinnut miettiä onko sillä toisella jo nälkä ja haluaisiko se jäädä leirintäalueelle. Kaipasin tosin kartanlukijaa, mutta en eksynyt juuri montakaan kertaa. Radikaalimmin ajoin harhaan silloin, kun pelkääjän paikalla istui ystävä, joka korjasi suuntaani pian.
Kaksi yötä vietin perhetuttujen mökillä. Siellä oli turvallista, oma tunnelmani oli kuin O:n luona. Olisin halunnut jäädä sinne pitemmäksi aikaa. Olin tervetullut, vaikken ollut pitänyt yhteyttä seitsemään vuoteen. Kuuluin sinne, vaikka en oikeasti tiennyt juuri mitään mitä heille oli seitsemässä vuodessa tapahtunut. Mutta minulle kerrottiin. Nämä päivät olivat täysin erilaisia verrattuna lomani muihin päiviin. Minulla oli seuraa enkä ajanut eteenpäin. En ollut kiertolainen vaan olin kalustukseen kuuluva henkilö. Näistä päivistä minulla ei kuitenkaan ole juuri kuvia. Näin jälkikäteen se hieman harmittaa.
Yhtä varmasti kuin alkoholista niin myös tiiviistä sosialisoinnista tulee krapula. Niin tuli jälleen. Eteenpäin lähtiessäni minua harmitti olla jälleen yksin. Kiinnityin vahvasti ihmisiin, joihin en ole pitänyt yhteyttä niin pitkiin aikoihin. Olen pärjännyt nämä vuodet mainiosti enkä ole ajatellut heitä kuin ohimennen muutamia kertoja. Tuona iltana minua kuitenkin harmitti valtavasti. Mutta, yhtä varmasti kuin krapulakin, tunne meni ohi. Seuraavana päivänä nautin jälleen ylhäisestä yksinäisyydestäni. Se oli reissuni viimeinen päivä. Se oli eilen.
Haluaisin takaisin lomaviikkoon. Mutta ainakin reissuni päämäärä tuli toteutettua: nyt tiedän olleeni lomalla. Vuoden 2011 kesällä on jokin selvä kiinnekohta, jota voin myöhemmin muistella.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
miehinen nimi.
Facebookista pongasin haasteen: kirjoita SäPutken hakukenttään toinen nimesi ja jaa ensimmäinen tulos kanssamme. Niinpä leikittelin ja etsin millainen olen laulujen pohjalta.
Löytyi Kersantti Karoliina.
Löytyi Kaisa on natsi.
Löytyi pelkkä Kaisa. Laulun mukaan minua tanssitettiin.
Löytyi Kaisa meni diskoon.
Löytyi Kaisa pieni, jonka mukaan Kaisa ei ymmärrä.
Löytyi Kaisa Varis, joka kertoo jostain toisesta.
Johtopäätös: olen äijä, joka tanssii. Nimi on enne, ehkä. Karoliina ei lauluissa juuri SäPutken mukaan esiinny, mutta tuon perusteella Karoliina on vahva nimi. Kaisa sen sijaan bilettää, herättää huomiota ja toisaalta on kai jollain tavalla alistuva. Tulkintatavasta riippuen tietysti.
Enää kaksi päivää töitä!
Löytyi Kersantti Karoliina.
Löytyi Kaisa on natsi.
Löytyi pelkkä Kaisa. Laulun mukaan minua tanssitettiin.
Löytyi Kaisa meni diskoon.
Löytyi Kaisa pieni, jonka mukaan Kaisa ei ymmärrä.
Löytyi Kaisa Varis, joka kertoo jostain toisesta.
Johtopäätös: olen äijä, joka tanssii. Nimi on enne, ehkä. Karoliina ei lauluissa juuri SäPutken mukaan esiinny, mutta tuon perusteella Karoliina on vahva nimi. Kaisa sen sijaan bilettää, herättää huomiota ja toisaalta on kai jollain tavalla alistuva. Tulkintatavasta riippuen tietysti.
Enää kaksi päivää töitä!
tiistai 19. heinäkuuta 2011
uusi vuosi kahdesti vuodessa
Tänään mietin uutta vuotta. Minulle vuodessa on kaksi uutta vuotta. On varsinainen vuodenvaihde ja sitten on syksyn alku.
Uuden lukuvuoden alku määrittää minulle vuoden. Se on uusi alku. Lukuvuoden alussa teen enemmän lupauksia kuin vuodenvaihteessa. Lupaan parantaa tapani opiskeluiden suhteen. Lupaan tutustua ihmisiin enemmän. Lupaan huomioida ihmisiä enemmän. Lupaan käydä enemmän sukuloimassa. Lupaan urheilla säännöllisesti. Lupaan siivota useammin. Eivät ne koskaan toteudu.
2 viikon ja 6 päivän päästä alkaa uusi lukuvuosi. Tänään päätin, että puhdistan pöydän ennen sitä. Konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Teen kaikki kevään aikana Viagra-muistilappuihin kerääntyneet rästitehtävät. Tai ainakin kaikki ne, jotka ovat muistuttamisen arvoisia. Siivoan. Haluan tulla takaisin lomaviikolta siistiin kotiin. Lapsena asuntoautoreissulta palatessa kotona oli aina kiiltävän siistiä. Siistimpää kuin milloinkaan muulloin koko vuodessa. Iskä aina siivosi kun me olimme muualla. Se oli kotiinpaluussa silloin parasta. Nyt haluan samanlaisen olotilan, joten kahden viikon aikana aion saada asuntoni nätiksi.
Tänä vuonna en lupaa mitään. En koskaan pysty pitäämään lupauksiani elämän parantamisesta, joten tänä vuonna en edes lupaa mitään. Tänä vuonna annan intuution johdattaa ja katson minne päädyn. Ei se varmaankaan mitään muuta, mutta voin silti suhtautua asioihin rennommin. Kun ei tämä elämä ole vakavaa.
Varsinainen vuodenvaihde on sekin kyllä minulle merkityksellinen, mutta eri tavalla. Silloin mietin mitä edeltävä syksy on tuonut tullessaan. Mitä vuoden aikana on tapahtunut? Vuodenvaihde on virstapylväs, jolloin katson taaksepäin ja eteenpäin, mutta en niinkään muista juuri sitä hetkeä. Vuodenvaihteessa raportoin itselleni mitä tuli tehtyä ja mitä haluaisin jatkossa tehdä.
Vuodenvaihde on ympyrän huippu, lukuvuoden alku on ympyrän aloitus, lukuvuoden loppu on ympyrän päätös. Kesä on katkoviivaa alun ja lopun välillä. Kesällä en osaa käyttää kalenteria ja unohdan mitä olen luvannut ja kenelle. Kesällä en osaa pitää kiinni naruista niin kovasti, että pystyisin huomioimaan kalenterini. Se on vapauttavaa.
maanantai 18. heinäkuuta 2011
kolme viikkoa kesää.
Töitä on enää kaksi viikkoa. Kolmantena viikkona lähden kiertämään Suomea! Tänään en jaksanut tehdä mitään, joten etsin sopivia Suomi-kohteita. Löysin yhden viinitilan, Retretin ja Suomen kauppahallit. En tosin vielä tiedä minne tarkalleen menen tai millä menen, mutta olen päättänyt lähteä tien päälle.
Suunnitteleminen on mukavaa! Aina, kun on jotain mitä suunnitella, on myös jotain mitä odottaa. Se auttaa piristämään arkea. Tarvitsen kiinnekohtia, joita muistella jälkikäteen. Kiinnekohtia saa vähemmän, jos on vain kotona. Viime kesästä päällimäiseksi mieleen jäi manuilu, päivystykset, ohimennen törmäys kaveriin, juhannus ja ruissi, varsinkin Turisaksen keikka. Viime kesänä en purjehtinut enkä lähtenyt minnekään.
Äidin mielestä on kurjaa, että joudun lähtemään yksin. Minusta se kuulostaa seikkailulta. Joskus on hyvä olla itsensä kanssa.
Tänä vuonna Ruisrockissa Nekromantixin keikalla oli makkaran muotoinen mosh pit.
Suunnitteleminen on mukavaa! Aina, kun on jotain mitä suunnitella, on myös jotain mitä odottaa. Se auttaa piristämään arkea. Tarvitsen kiinnekohtia, joita muistella jälkikäteen. Kiinnekohtia saa vähemmän, jos on vain kotona. Viime kesästä päällimäiseksi mieleen jäi manuilu, päivystykset, ohimennen törmäys kaveriin, juhannus ja ruissi, varsinkin Turisaksen keikka. Viime kesänä en purjehtinut enkä lähtenyt minnekään.
Äidin mielestä on kurjaa, että joudun lähtemään yksin. Minusta se kuulostaa seikkailulta. Joskus on hyvä olla itsensä kanssa.
Tänä vuonna Ruisrockissa Nekromantixin keikalla oli makkaran muotoinen mosh pit.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
"Anna palaa, hitto vie!"
Amélie, pitkästä aikaa. Kun näin Amélien ensimmäisen kerran, halusin kerätä passikuvia. Rupesin keräämään lehtikuvia ihmisistä.
Améliessa kuvataan se sama tunnelma, joka minulla muutama viikko sitten oli ja jota rakastan yli kaiken. Maailmaa rakastava tunne, jolloin haluaa olla hyväntekijä ja auttaa kaikkia. Ilahduttaa. Amélien jälkeen haluaisin taas tehdä jotain maailmaa syleilevää. Mitä tahansa! Sen sijaan vietän perjantaini olemalla yksin kotona katsomalla elokuvaa. Perjantai on hyvä leffapäivä.
Maailma tarvitsisi enemmän sellaisia ihmisiä kuin Amélie. Haluaisin uskoa, että heitä on. Haluaisin itsekin olla kuin Amélie. Vaikka hyvänmielenleffaksi Amélie on yllättävän surullinen.
Tämä viikko oli hyvä. Tämä viikonloppu olkoon laiska.
Améliessa kuvataan se sama tunnelma, joka minulla muutama viikko sitten oli ja jota rakastan yli kaiken. Maailmaa rakastava tunne, jolloin haluaa olla hyväntekijä ja auttaa kaikkia. Ilahduttaa. Amélien jälkeen haluaisin taas tehdä jotain maailmaa syleilevää. Mitä tahansa! Sen sijaan vietän perjantaini olemalla yksin kotona katsomalla elokuvaa. Perjantai on hyvä leffapäivä.
Maailma tarvitsisi enemmän sellaisia ihmisiä kuin Amélie. Haluaisin uskoa, että heitä on. Haluaisin itsekin olla kuin Amélie. Vaikka hyvänmielenleffaksi Amélie on yllättävän surullinen.
Tämä viikko oli hyvä. Tämä viikonloppu olkoon laiska.
keskiviikko 29. kesäkuuta 2011
ihme ja kumma
Miksi lapset ovat söpömpiä, jos eivät hymyile hammashymyä? Aikuisen aluille hammashymy sopii. Ehkä kyse on siitä, mikä näyttää luonnolliselta. Lapsilla tavallinen ja ujo hymy näyttää luonnolliselta, hammashymy teennäiseltä. Vaikka poikkeuksiakin näämmä löytyy. Katselen siis Hopeista harmonikkaa: alle 10 vuotiaita, jotka soittavat paremmin kuin minä. Joka tapauksessa takaisin hymyyn: oman ikäisteni keskuudessa itse pidän hammashymystä enemmän. Viimeksi eilen mietin ihmisiä, jotka hymyilevät liian vähän. Ainakin kuvissa. Itse voisin joskus hymyillä vaikka vähän vähemmänkin. Ehkä kyse on siitä, että haluan kuviin vaihtelua. Ja iloa. Jokainen aito hymy on kaunis.
Kauheeta katsoa, kun esiintyjän sormet tärisee. Itse en ole kummoinenkaan jännittäjä, mutta olen minäkin joskus yrittänyt soittaa haitaria tärisevin sormin. Se ei ole helppoa. Varsinkaan nopeissa kappaleissa.
Sitten filosofointia. Mietin eilen mikä on sairautta. Ketä pitää hoitaa terveydenhuollossa? Meillä on terveydenhuollon henkilöstöä, jotka jakavat huumeita. Missä vaiheessa huumeiden käyttö muuttuu omasta valinnasta sairaudeksi? Vai muuttuuko se? Onko se vain tila, jota on hoidettava, koska hoidotta jättäminen johtaisi tilan pahenemiseen?
Entä syömishäiriöiset? Anoreksia on ainakin osittain elämäntapa. Anorektikot harvoin suostuvat myöntämään, että mitään olisi vikana. Aliravitsemus muuttaa ajatuksenkulkua. Mutta jos ihminen, joka mieltää itsensä terveeksi, päätyy hoitoon, miten häneen voi vaikuttaa? Pakkosyöttö on ongelmallinen hoitomuoto. Voit todistaa ihmiselle, että jotain pitäisi tehdä, ottamalla laboratoriokokeita ja todistamalla asiaa numeerisesti. Vaan mitä sitten? Eivät ihmiset niistä oikeasti mitään ymmärrä. "Ai mun hemoglobiini on 80? Mitä sitten?"
Ihmisen yksilösuoja mahdollistaa, että saat oksentaa kaiken syömäsi ruoan pois. Saat myös tappaa itsesi. Ei kukaan voi sinua estää, ellet tule sitä kovaäänisesti huutelemaan. Eikä aina silloinkaan. Ja miksi ihmisiä, jotka eivät halua hoitoa ja ovat tyytyväisiä tilanteeseen, pitäisi hoitaa?
Taas tekee mieli soittaa ja harjoitella uusia kappaleita. Joka kerta sama juttu. Olen mää helppo.
Kauheeta katsoa, kun esiintyjän sormet tärisee. Itse en ole kummoinenkaan jännittäjä, mutta olen minäkin joskus yrittänyt soittaa haitaria tärisevin sormin. Se ei ole helppoa. Varsinkaan nopeissa kappaleissa.
Sitten filosofointia. Mietin eilen mikä on sairautta. Ketä pitää hoitaa terveydenhuollossa? Meillä on terveydenhuollon henkilöstöä, jotka jakavat huumeita. Missä vaiheessa huumeiden käyttö muuttuu omasta valinnasta sairaudeksi? Vai muuttuuko se? Onko se vain tila, jota on hoidettava, koska hoidotta jättäminen johtaisi tilan pahenemiseen?
Entä syömishäiriöiset? Anoreksia on ainakin osittain elämäntapa. Anorektikot harvoin suostuvat myöntämään, että mitään olisi vikana. Aliravitsemus muuttaa ajatuksenkulkua. Mutta jos ihminen, joka mieltää itsensä terveeksi, päätyy hoitoon, miten häneen voi vaikuttaa? Pakkosyöttö on ongelmallinen hoitomuoto. Voit todistaa ihmiselle, että jotain pitäisi tehdä, ottamalla laboratoriokokeita ja todistamalla asiaa numeerisesti. Vaan mitä sitten? Eivät ihmiset niistä oikeasti mitään ymmärrä. "Ai mun hemoglobiini on 80? Mitä sitten?"
Ihmisen yksilösuoja mahdollistaa, että saat oksentaa kaiken syömäsi ruoan pois. Saat myös tappaa itsesi. Ei kukaan voi sinua estää, ellet tule sitä kovaäänisesti huutelemaan. Eikä aina silloinkaan. Ja miksi ihmisiä, jotka eivät halua hoitoa ja ovat tyytyväisiä tilanteeseen, pitäisi hoitaa?
Taas tekee mieli soittaa ja harjoitella uusia kappaleita. Joka kerta sama juttu. Olen mää helppo.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
pandaa ja ruokaa
Pari leffalippua vanhenee keskiviikkona, mikä pakotti minut katsomaan elokuvia. Lauantaina katsastin Klovnin ja tänään Kung fu panda 2:sen. Mielestäni leffoissa ei mene juuri mitään katsomisen arvoista. Klovni oli ihan hauska ralli, mutta mielestäni enemmän tv-leffa tai ylläri-DVD-osto kamaa. Loppu oli tosin niin mainio, että leffasta jäi kokonaisuudessaan hyvä mieli.
Mutta Kung fu panda! Se oli hauskanen. En tiedä miksi vierastin sitä, koska animaatiot ovat kuitenkin yleensä hauskoja. Noin jos mitään muuta "tää täytyy ehdottomasti nähdä leffateatterin musiikeilla ja isolla kankaalla" -tyyppistä leffaa ei juuri ole teattereissa. Ja eihän Turussa ole. Niinpä Panda yllätti positiivisesti! Tykkään katsoa 3D-leffoja sen takia, että haluan nähdä tekniikan kehittyvän. Haluan nimittäin uskoa, että 3D:tä parjataan ensin kauheasti ja sitten huomataan, että sehän on mainio erikoistehoste ja sitä kannattaa hyödyntää. Pandassa sitä oli hyödynnetty! Ei niinkään mitään "oi siistiä, hevosen kavio astuu mun päälle"-settiä vaan enemmänkin vaan hienostelua. Lyhyesti sanottuna: 3D oli jotain muutakin kuin hassut lasit nokalla ja päänsärkyä!
Joten ehkä 3D:stäkin saadaan vielä jotain hienoa aikaiseksi. Vähän kun kehittyy ja kaikki ei näytä enää vaan vähän kököltä. Tulevaisuudessa nauretaan ihmisten vastarintaa 3D:tä kohtaan.
Lisäksi tulin talovahdiksi Ruskolle. Valtava nälkä kurni vatsassa, koska en ehtinytkään hakea leffaeväitä (netissä oli väärä kellonaika tai itse katsoin huonosti). Ja voi ihanuutta! Avaan jääkaapin ja siellä on vaihtoehtoja! Oma jääkaappini on jo pitkään ollut siinä tilassa, että poisheitettäviä ruokia on enemmän kuin syötäviä. Lähinnä koska en ole jaksanut käydä kaupassa. Tai jos olenkin, olen unohtanut kaiken. Mutta täällä oli kaikkea! Niinpä söin kaikkea.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
miellytä itsesi mukavaksi.
Kortti.
Kiitos.
Pulloposti.
Kehu.
Hymy.
Kiinnostus.
Ihmisten miellyttäminen on tavattoman helppoa.
Miksi muita tulee silti niin kovin harvoin miellytettyä? Miksei vaikka kortteja tule lähetettyä useammin? Minkä takia on niin vaikea kehua muita? Olemmeko me todella niin itsekeskeisiä? Vai olenko se oikeasti vain minä, joka ilahtuu niin pienestä ja niin paljon?
Jos joku antaa minulle jotain (melkein mitä tahansa), pidän sitä maailman suurimpana juttuna juuri sillä hetkellä. Itse kuitenkin voisin aivan yhtä hyvin antaa asioitani eteenpäin. Voisin antaa aivan samanlaisia asioita eteenpäin. Saamisesta koituva ilo on niin paljon suurempi kuin antajan harmi. Itse pidän myös antajan roolista. Se, että saan toisen iloiseksi, on minusta ihanaa. Silti en kovinkaan hanakasti jakele tavaroitani. Paitsi lainaksi.
Joku joskus sanoi minulle, että Suomessa ihmiset eivät kehu tuntemattomien ihmisten hiuksia (jos ne ovat huomiota herättävät, jolloin kommentoiminen olisi luontevaa). Itse lisäisin siihen tämän hetkisellä kokemuksellani: paitsi kännissä. Silloinkin kommentit ovat yleensä enemmänkin... kyseenalaisia.
Tänään yritin ilahduttaa viittä ihmistä.
perjantai 17. kesäkuuta 2011
kahdeksasta neljään
Viimeisen kahden viikon aikana olen oppinut seuraavaa:
Minulle on äärimmäisen vaikeaa pukea kysymyksiä lyhyeen ja helppoon muotoon.
Tulkin välityksellä puhuminen on vaikeaa.
Ihmiset valehtelevat, liioittelevat ja kaunistelevat asioita. Paljon.
Psykiatrialla on liian vähän lääkäreitä.
Kahvihuonetta kannattaa hyödyntää.
Ihmisille voi puhua.
Ihmisille voi soittaa.
Ihmisiltä voi kysyä.
Puhuin tänään pitkät pätkät yhden hoitajan kanssa. Hän jäi lomalle. Minua harmitti. Huomasin pitäväni psykiatriasta. Juuri tänään huomasin, että olen oppinut jotain ja olen uskottava. Ainakin niin uskottava, että itse uskon itseeni, ja sehän on pääasia. Vielä kun ylityöt saisi jollain tavalla kuriin, niin kaikki olisi hyvin. Ensi viikolla voisin kerätä rohkeuteni ja kysyä onko minulle mitään iloa tekemistäni ylimääräisistä tunneista.
Tänään ovikelloni soi vähän jälkeen aamuseitsemän. Olin tyytyväinen.
Minulle on äärimmäisen vaikeaa pukea kysymyksiä lyhyeen ja helppoon muotoon.
Tulkin välityksellä puhuminen on vaikeaa.
Ihmiset valehtelevat, liioittelevat ja kaunistelevat asioita. Paljon.
Psykiatrialla on liian vähän lääkäreitä.
Kahvihuonetta kannattaa hyödyntää.
Ihmisille voi puhua.
Ihmisille voi soittaa.
Ihmisiltä voi kysyä.
Puhuin tänään pitkät pätkät yhden hoitajan kanssa. Hän jäi lomalle. Minua harmitti. Huomasin pitäväni psykiatriasta. Juuri tänään huomasin, että olen oppinut jotain ja olen uskottava. Ainakin niin uskottava, että itse uskon itseeni, ja sehän on pääasia. Vielä kun ylityöt saisi jollain tavalla kuriin, niin kaikki olisi hyvin. Ensi viikolla voisin kerätä rohkeuteni ja kysyä onko minulle mitään iloa tekemistäni ylimääräisistä tunneista.
Tänään ovikelloni soi vähän jälkeen aamuseitsemän. Olin tyytyväinen.
sunnuntai 12. kesäkuuta 2011
menkää kotiin!
Eilen olin Stellan keikalla Klubilla. Saavutin mielessäni jokseenkin täydellisen olotilan. Oli tunne, ettei maailmassa ole mitään pahaa ja kaikki murheet, mitä ehkä joskus oli ollut, olivat turhanpäiväisiä. Musiikki, valot, tunnelma, luovuus ja lonkero jäillä. Jotenkin kaikki oli vain hyvin. Rakastan sitä tunnelmaa! Silloin kaikki ne asiat, jotka on omasta mielestään joskus tehnyt väärin, vain naurattavat.
Lisäksi huomasin, että kesäyönä baarien sulkemisaikaan kaupunki muistuttaa läheisesti zombi-leffaa. Valtava määrä ihmisiä vaeltaa jokseenkin samaan suuntaan. Ääntely ja (oletettavasti) ominaistuoksu täsmäävät. Kaikki näyttävät siltä, etteivät oikein ole varmoja siitä, minne ovat menossa. Kulku on enemmän tai vähemmän hoippuvaa. Askellus on hidasta ja raahaavaa. Kesäyönä on niin valoisaa, että tämän kaiken oikeasti näkee. En tiedä onko samaa ilmiötä talvella, mutta ainakaan se ei ole minun silmääni niin ottanut. Kesäisin on helpompi valvoa, koska on valoisaa eikä oikeastaan väsytä.
Tänään olen lähinnä laiskotellut ja podiskellut mitä tekisin elokuun ensimmäisen viikon. Silloin minulla on lomaa. Tällä hetkellä varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ympäriinsä pyöräily ja ympäriinsä busseilu (matkahuollon 7 vrk:n lipulla). En ole koskaan retkeillyt yksin. Sen voisi nyt mainiosti kokea, koska matkaseuraa ei ainakaan toistaiseksi ole. Vaikka onhan tässä vielä puolitoista kuukautta aikaa miettiä mitä, minne ja miten. Jos nyt kuitenkin tekisin jotain muuta kuin olisin viikon yksikseni Ruskolla hoitamassa taloa.
Onkohan elokuun ensimmäinen viikko kylmä ja sateinen?
Lisäksi huomasin, että kesäyönä baarien sulkemisaikaan kaupunki muistuttaa läheisesti zombi-leffaa. Valtava määrä ihmisiä vaeltaa jokseenkin samaan suuntaan. Ääntely ja (oletettavasti) ominaistuoksu täsmäävät. Kaikki näyttävät siltä, etteivät oikein ole varmoja siitä, minne ovat menossa. Kulku on enemmän tai vähemmän hoippuvaa. Askellus on hidasta ja raahaavaa. Kesäyönä on niin valoisaa, että tämän kaiken oikeasti näkee. En tiedä onko samaa ilmiötä talvella, mutta ainakaan se ei ole minun silmääni niin ottanut. Kesäisin on helpompi valvoa, koska on valoisaa eikä oikeastaan väsytä.
Tänään olen lähinnä laiskotellut ja podiskellut mitä tekisin elokuun ensimmäisen viikon. Silloin minulla on lomaa. Tällä hetkellä varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ympäriinsä pyöräily ja ympäriinsä busseilu (matkahuollon 7 vrk:n lipulla). En ole koskaan retkeillyt yksin. Sen voisi nyt mainiosti kokea, koska matkaseuraa ei ainakaan toistaiseksi ole. Vaikka onhan tässä vielä puolitoista kuukautta aikaa miettiä mitä, minne ja miten. Jos nyt kuitenkin tekisin jotain muuta kuin olisin viikon yksikseni Ruskolla hoitamassa taloa.
Onkohan elokuun ensimmäinen viikko kylmä ja sateinen?
tiistai 7. kesäkuuta 2011
vihelteli mennessään
Taas on kesä ja parvekkeen ovi jämähtänyt auki-asentoon. Tämän myötä kuulen ohikulkijat. Lemppareitani ovat he, jotka kuvittelevat, ettei kukaan kuule. On viheltelijöitä. Pidän heistä tavattomasti, koska he vaikuttavat siltä, ettei maailmassa ole mitään pahaa. Vihellellään vain ja hymyillään! Toinen tyyppi on laulajat. Niitä on vähemmän. Naapuritalossa asuu joku nainen, joka laulaa nätisti. Hän laulaa usein kävellessään.
Haluisin sanoa, että työt ovat alkaneet. En kuitenkaan ole oikeasti tehnyt vielä töitä, joten suurin kertomisen arvoinen seikka taitaa olla, että minulla on oma huone puidenlatvojen korkeudella.
Yritin etsiä itselleni uutta rubikin kuutiota. Saatan hurahtaa rubikkeihin semisti. Haluaisin 4x4 ja 5x5 kuutiot, mutta niitä ei tuntunut oikein löytyvän. Sen sijaan tavallista oli nyt joka kaupassa. Ha haa, tosi hauskaa (kun etsin sitä, löytyi aluksi vain 4x4). Olen jo oppinut ymmärtämään kuutioihin hurahtaneita. Eilen en kuitenkaan löytänyt haluamaani, joten ostin pallon. Bolaris Domino. En ymmärrä sitä vielä oikein, mutta aion selvittää senkin logiikan. Kuutiot käyvät paremmin minun järkeeni.
Haluisin sanoa, että työt ovat alkaneet. En kuitenkaan ole oikeasti tehnyt vielä töitä, joten suurin kertomisen arvoinen seikka taitaa olla, että minulla on oma huone puidenlatvojen korkeudella.
Yritin etsiä itselleni uutta rubikin kuutiota. Saatan hurahtaa rubikkeihin semisti. Haluaisin 4x4 ja 5x5 kuutiot, mutta niitä ei tuntunut oikein löytyvän. Sen sijaan tavallista oli nyt joka kaupassa. Ha haa, tosi hauskaa (kun etsin sitä, löytyi aluksi vain 4x4). Olen jo oppinut ymmärtämään kuutioihin hurahtaneita. Eilen en kuitenkaan löytänyt haluamaani, joten ostin pallon. Bolaris Domino. En ymmärrä sitä vielä oikein, mutta aion selvittää senkin logiikan. Kuutiot käyvät paremmin minun järkeeni.
perjantai 27. toukokuuta 2011
minä ja kuvataiteet
"Kaisa piirtää, se on hyvä piirtämään!"
Toukokuussa kaksi ihmistä on kehunut minun piirustustaitojani. Toinen heistä ei käsittääkseni ollut ikinä nähnyt minun piirtävän mitään, toinen on ehkä nähnyt jotain luentotöherryksiäni. En kuitenkaan uhrannut kohteliaisuuksille sen enempää ajatusta, kiitin vain.
Olen pienestä asti pitänyt piirtämisestä. Koska olen ollut innokas, sukulaiset ovat kehuneet piirustustaitoani (enemmän tai vähemmän aiheellisesti). Niinpä innostukseni on kasvanut ja olen piirtänyt enemmän. Minun piirustuksiani on vuosien mittaan kehuttu niin paljon, että olen tottunut kehuihin. Se on surullista. Olen niin tottunut kehuihin, etten edes kysynyt viimeisimmiltä kehujilta mihin he perustavat uskomuksensa.
Ala-asteen kuvaamataitotunneilta ensimmäiset muistikuvani liittyvät vahaliituihin ja vesiväreihin. Tänään mietin miksi ala-asteella lähes ensimmäisenä työnnetään välineiksi vesivärit. Myönnän, että ne opettavat värien sekoittamisesta paljon ja ovat varmaankin suhteellisen halpoja. Välineenä vesivärit ovat kuitenkin kamalia. Jos teet virheen, ei sitä saa peittoon kunnolla. Liika vesi rikkoo paperin. Jokainen siveltimenveto näkyy. Mitä niiden pitäisi lapsille opettaa? Sen, että elämässä jokainen virhe tulee näkymään eikä turha tuhertaminen paranna asiaa yhtään (päinvastoin)? Kuka on alunperin päättänyt, että vesivärit soveltuvat lapsille? Vaikka vesivärit ovat yksiä ensimmäisiä välineitä, joita minäkin olen taiteiluihini käyttänyt, en vieläkään osaa maalata vesivärein. En sitten yhtään.
Viime aikoina en ole piirtänyt enkä maalannut juuri mitään luentotöherrysten ja kurssipaidan printin (jonka toteutuksesta ei ole kuulunut mitään) lisäksi. Haluaisin piirtää enemmän. Haluaisin taas olla itse sitä mieltä, että osaan piirtää. Huomasin, että ykköstaiteiluvälineeni on vaihtunut kynästä ja puuväreistä akryylimaaleihin. Akryylit ovat helppoja, niiden kanssa voi töhertää loputtomiin ja virheetkin saa piiloon. Sen vähän, mitä nykyisin teen, teen melkein akryyleilla.
Haluaisin olla iloisen ylpeä jokaisesta kehusta. Haluaisin tietää ansainneeni ne.
Toukokuussa kaksi ihmistä on kehunut minun piirustustaitojani. Toinen heistä ei käsittääkseni ollut ikinä nähnyt minun piirtävän mitään, toinen on ehkä nähnyt jotain luentotöherryksiäni. En kuitenkaan uhrannut kohteliaisuuksille sen enempää ajatusta, kiitin vain.
Olen pienestä asti pitänyt piirtämisestä. Koska olen ollut innokas, sukulaiset ovat kehuneet piirustustaitoani (enemmän tai vähemmän aiheellisesti). Niinpä innostukseni on kasvanut ja olen piirtänyt enemmän. Minun piirustuksiani on vuosien mittaan kehuttu niin paljon, että olen tottunut kehuihin. Se on surullista. Olen niin tottunut kehuihin, etten edes kysynyt viimeisimmiltä kehujilta mihin he perustavat uskomuksensa.
Ala-asteen kuvaamataitotunneilta ensimmäiset muistikuvani liittyvät vahaliituihin ja vesiväreihin. Tänään mietin miksi ala-asteella lähes ensimmäisenä työnnetään välineiksi vesivärit. Myönnän, että ne opettavat värien sekoittamisesta paljon ja ovat varmaankin suhteellisen halpoja. Välineenä vesivärit ovat kuitenkin kamalia. Jos teet virheen, ei sitä saa peittoon kunnolla. Liika vesi rikkoo paperin. Jokainen siveltimenveto näkyy. Mitä niiden pitäisi lapsille opettaa? Sen, että elämässä jokainen virhe tulee näkymään eikä turha tuhertaminen paranna asiaa yhtään (päinvastoin)? Kuka on alunperin päättänyt, että vesivärit soveltuvat lapsille? Vaikka vesivärit ovat yksiä ensimmäisiä välineitä, joita minäkin olen taiteiluihini käyttänyt, en vieläkään osaa maalata vesivärein. En sitten yhtään.
Viime aikoina en ole piirtänyt enkä maalannut juuri mitään luentotöherrysten ja kurssipaidan printin (jonka toteutuksesta ei ole kuulunut mitään) lisäksi. Haluaisin piirtää enemmän. Haluaisin taas olla itse sitä mieltä, että osaan piirtää. Huomasin, että ykköstaiteiluvälineeni on vaihtunut kynästä ja puuväreistä akryylimaaleihin. Akryylit ovat helppoja, niiden kanssa voi töhertää loputtomiin ja virheetkin saa piiloon. Sen vähän, mitä nykyisin teen, teen melkein akryyleilla.
Haluaisin olla iloisen ylpeä jokaisesta kehusta. Haluaisin tietää ansainneeni ne.
tiistai 24. toukokuuta 2011
aikaa!
Viimeinen tentti ohi!
Kesätyöt tiedossa ja elo- ja kesäkuun ensimmäiset viikot mitä ilmeisemmin vapaita!
Tiedän missä olen kesällä!
Sain varattua optikon!
Nämä ja kaikki muuta huutomerkin arvoista tuntuu mahtuvan tähän päivään.
Mutta mitä tällä kaikella ajalla kuuluu tehdä? Näin aluksi ainakin putsaan ikkunan viimeisistä tenttimuistiinpanoista ja iloitsen siitä, ettei uusia muistiinpanoja tule ikkunaan kun vasta joskus syksyllä seuraavan kerran (toivottavasti).
Lisäksi sängyssä maatessani nenääni leijaili jälleen vieno sipulin tuoksu. Se on yleensä merkki siitä, että sipuleita on käytetty liian vähän ja osa niistä mätänee iloisesti sipulivadissa. Pitänee selvittää hajunlähde.
Loma! <3
Kesätyöt tiedossa ja elo- ja kesäkuun ensimmäiset viikot mitä ilmeisemmin vapaita!
Tiedän missä olen kesällä!
Sain varattua optikon!
Nämä ja kaikki muuta huutomerkin arvoista tuntuu mahtuvan tähän päivään.
Mutta mitä tällä kaikella ajalla kuuluu tehdä? Näin aluksi ainakin putsaan ikkunan viimeisistä tenttimuistiinpanoista ja iloitsen siitä, ettei uusia muistiinpanoja tule ikkunaan kun vasta joskus syksyllä seuraavan kerran (toivottavasti).
Lisäksi sängyssä maatessani nenääni leijaili jälleen vieno sipulin tuoksu. Se on yleensä merkki siitä, että sipuleita on käytetty liian vähän ja osa niistä mätänee iloisesti sipulivadissa. Pitänee selvittää hajunlähde.
Loma! <3
maanantai 23. toukokuuta 2011
korvamatoja
Jotkut lauseet jäävät mieleen paremmin kuin toiset. Minulla on paljon lauseita, jotka tulevat tietyissä tilanteissa mieleen. Jos lause on jollain tavalla ajankohtainen, jaksan joskus jopa selittää mikä lause se on ja miksi se tulee mieleeni. Yleensä kuitenkin vain sanon lauseen ääneen (minkä voisi jättää tekemättäkin) ja jätän kuuntelijat (jos niitä on) näyttämään hölmistyneiltä.
Ehkä mieleen jäävät lauseet kertovat jotain minusta, ehkä eivät. Todennäköisesti ne kertovat vain tunnelmasta, joka minulla on ollut, kun olen ne kuullut. Tai sitten olen kuullut ne liian usein. Osa on pätkiä biiseistä, osa ihmisten sanomia. Tässä teille muutamia.
Ehkä mieleen jäävät lauseet kertovat jotain minusta, ehkä eivät. Todennäköisesti ne kertovat vain tunnelmasta, joka minulla on ollut, kun olen ne kuullut. Tai sitten olen kuullut ne liian usein. Osa on pätkiä biiseistä, osa ihmisten sanomia. Tässä teille muutamia.
"Asut pahvitalossa missä kastelet muovikukkia."
"Silinteri on miesten hattu."
"Älkää menkö sinne! Se on kamala paikka."
"Mä tiedän millanen ääni tosta tulee!"
"Aina ei tartte puhua."
"Itkettääkö supersankareita?"
"Mulla ei oo enää kotia."
"Mitä tulee kun lumi sulaa? Kevät."
"Mitä jos vierivä kivi haluaisi sammaloitua?"
"Mimmejä saa aina odottaa."
"Se on virhe."
"Sä olet hätähousu."
"Sä olet hätähousu."
"Antaisit joskus rauhassa jonkun olla kunnolla pulassa."
"Carpe diem!"
Huomenna on kevään viimeinen tentti! Tänä kesänä minun ei (toivottavasti) tarvitse uusia tenttejä eikä tehdä syväreitä. Uskomatonta! Nyt minulla ei olekaan kirjapinoa odottamassa pöydällä ja inhottavaa tunnetta pään perukoilla, että pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Sen sijaan olen töissä. En tiedä mihin suuntaan kehitystä on tapahtunut.
Pulsut ovat löytäneet tiensä joukkilan viereiselle lenkkipolulle. Mies, joka huutaa olevansa suomalainen ja ainoa suomalainen, jota on kohdeltu kuin terroristia, häiritsee minun rauhallista riippumattonörtitystäni. Humalainen huuto tunkeutuu musiikkini läpi. Hän sanoo olevansa vihainen. Minä en haluaisi kuunnella vihaisia ja huutavia ihmisiä riippumatossani.
"Rock-tähti saa kaiken minkä haluaa."
Pulsut ovat löytäneet tiensä joukkilan viereiselle lenkkipolulle. Mies, joka huutaa olevansa suomalainen ja ainoa suomalainen, jota on kohdeltu kuin terroristia, häiritsee minun rauhallista riippumattonörtitystäni. Humalainen huuto tunkeutuu musiikkini läpi. Hän sanoo olevansa vihainen. Minä en haluaisi kuunnella vihaisia ja huutavia ihmisiä riippumatossani.
"Eikä kännykkää voi laittaa kii kun se soi."
tiistai 17. toukokuuta 2011
siitä puhe mistä puute
Kaipaisin keskustelua. Juuri nyt haluaisin puhua turhanpäiväisistä asioista ja kuunnella ystävällistä ääntä. Haluaisin puhua asioista joilla ei oikeasti ole merkitystä. Haluaisin kuunnella ja tutustua uuteen ihmiseen. Haluaisin tietää miltä uuden tuttavan lapsuuden koti näytti. Haluaisin kertoa miten yritin joskus kasvattaa tammia. Haluaisin kuunnella pehmeää ääntä, jota kiinnostaisi.
Kovin monellakaan asialla ei ole keskusteluissa suurta merkitystä. Voin selittää pitkät pätkät asioita, jotka eivät oikeastaan liity mihinkään ja joista ei oikeasti edes käy ilmi mitään uutta. Voin myös kuunnella tällaista tarinointia pitkään ja hartaasti ja olla kaikesta suunnattoman kiinnostunut. Kai sitä kutsutaan keskusteluksi.
Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta tutustua muihin ihmisiin eivätkä halua tietää ystäviensä sukulaisten vaivoista mitään. Eihän se tieto lopulta merkitse mitään tämän hetken kannalta. Kuitenkin itse haluaisin tietää kaikista kaiken.
Mikä sinun lapsuuden mielikuvitusystäväsi nimi oli?
Kovin monellakaan asialla ei ole keskusteluissa suurta merkitystä. Voin selittää pitkät pätkät asioita, jotka eivät oikeastaan liity mihinkään ja joista ei oikeasti edes käy ilmi mitään uutta. Voin myös kuunnella tällaista tarinointia pitkään ja hartaasti ja olla kaikesta suunnattoman kiinnostunut. Kai sitä kutsutaan keskusteluksi.
Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät tunne tarvetta tutustua muihin ihmisiin eivätkä halua tietää ystäviensä sukulaisten vaivoista mitään. Eihän se tieto lopulta merkitse mitään tämän hetken kannalta. Kuitenkin itse haluaisin tietää kaikista kaiken.
Mikä sinun lapsuuden mielikuvitusystäväsi nimi oli?
maanantai 9. toukokuuta 2011
tasa-arvottomuus on pysyvää.
Viikonloppuna toin juomaa neljälle miehelle samalla kun kävin itse baaritiskillä. Sain tästä paljon kiitosta ja jalkahieronnan. Jos olisin tehnyt saman miehenä, olisin ollut vain hyvä tyyppi. Nyt tilanne oli niin omituinen, että yksi porukasta jäi pohtimaan pitäisikö minua kosia. Tilanne hämmensi minua hieman. En ole tottunut olemaan nainen, jolle tuodaan asioita. Olen tottunut olemaan tasa-arvoinen porukan jäsen ja tekemään muille mitä toivon heidän tekevän minulle. Minä haen nyt, hae sinä seuraavalla kerralla. No big deal.
Ymmärsin myös viikonloppuna millaisessa porukassa viihdyn. Viihdyn paremmin miesten kanssa, mutta sukupuoli ei suinkaan ole ainoa kriteeri. Haluan olla porukassa, johon minut hyväksytään tasavertaisena porukan jäsenenä. "Ei se ole tyttö, se on Kaisa." Käytännössä tämä tarkoittaa, että haluan olla porukassa, jossa jokainen uskaltaa vapaasti heittää huonoa läppää eikä kukaan yritä aktiivisesti iskeä ketään. Iskuyritykset nimittäin yleensä tekevät ihmisistä varautuneet. Haluan vapautuneen tunnelman, jossa minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin minä itse.
Viikonlopun aikana pummasin tupakkaa ja tulta, koska huomasin sen käyvän minulta kätevämmin kuin miehiltä. Minua ei katsottu kyllästyneenä vaan hymyiltiin nätisti ja oltiin tyytyväisiä tilanteeseen.
Toisaalta toivoin hetken, että olisin ollut hauska mies. Jos olisin ollut mies, olisin helpommin voinut heittää bussin mikrofoniin huonoa läppää. Miehillä on tiettyä auktoriteettia, jota naiset eivät voi koskaan saavuttaa. Naisen on vaikea olla pelle. Yleisö ei lämmennyt.
Vaikka yhteiskunnasta yritettäisiin miten paljon tahansa tehdä tasa-arvoista, en usko täydellisen tasa-arvon koskaan toteutuvan. Naiset ja miehet ovat erilaisia, se on fakta. En ihmettele yhtään, että miesten palkat ovat naisten palkkoja suurempia. Miehet ovat vakuuttavampia. Tottakai on poikkeuksia, mutta yleisesti ottaen miestä on helpompi totella siinä missä nainen saa helpommin pummattua tulta.
Täydellinen tasa-arvo on utopia.
Ymmärsin myös viikonloppuna millaisessa porukassa viihdyn. Viihdyn paremmin miesten kanssa, mutta sukupuoli ei suinkaan ole ainoa kriteeri. Haluan olla porukassa, johon minut hyväksytään tasavertaisena porukan jäsenenä. "Ei se ole tyttö, se on Kaisa." Käytännössä tämä tarkoittaa, että haluan olla porukassa, jossa jokainen uskaltaa vapaasti heittää huonoa läppää eikä kukaan yritä aktiivisesti iskeä ketään. Iskuyritykset nimittäin yleensä tekevät ihmisistä varautuneet. Haluan vapautuneen tunnelman, jossa minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin minä itse.
Viikonlopun aikana pummasin tupakkaa ja tulta, koska huomasin sen käyvän minulta kätevämmin kuin miehiltä. Minua ei katsottu kyllästyneenä vaan hymyiltiin nätisti ja oltiin tyytyväisiä tilanteeseen.
Toisaalta toivoin hetken, että olisin ollut hauska mies. Jos olisin ollut mies, olisin helpommin voinut heittää bussin mikrofoniin huonoa läppää. Miehillä on tiettyä auktoriteettia, jota naiset eivät voi koskaan saavuttaa. Naisen on vaikea olla pelle. Yleisö ei lämmennyt.
Vaikka yhteiskunnasta yritettäisiin miten paljon tahansa tehdä tasa-arvoista, en usko täydellisen tasa-arvon koskaan toteutuvan. Naiset ja miehet ovat erilaisia, se on fakta. En ihmettele yhtään, että miesten palkat ovat naisten palkkoja suurempia. Miehet ovat vakuuttavampia. Tottakai on poikkeuksia, mutta yleisesti ottaen miestä on helpompi totella siinä missä nainen saa helpommin pummattua tulta.
Täydellinen tasa-arvo on utopia.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
piirrä itsestäsi kuva.
Millainen kuva sinulla on itsestäsi? Miten se kuva on muodostunut?
Kaikki on suhteellista. Muodostamme itsestämme kuvan vertailemalla itseämme muihin. Olen normaali, jos olen kuin muut. Olen epänormaali, jos teen jotain, mitä muut eivät tee. Olen sosiaalinen, jos ympärillä olevat ihmiset ovat minua vähemmän sosiaalisia. Olen epäsosiaalinen, jos muut ovat minua äänekkäämpiä. Olen hyvä, jos muut ovat huonompia. Olen värikäs, jos muut ovat harmaita. Olen tavallinen, jos muut ovat erikoisempia.
Mutta millainen minä olisin, jos en ottaisi ympärilläni olevia ihmisiä huomioon?
Kaikki on suhteellista. Muodostamme itsestämme kuvan vertailemalla itseämme muihin. Olen normaali, jos olen kuin muut. Olen epänormaali, jos teen jotain, mitä muut eivät tee. Olen sosiaalinen, jos ympärillä olevat ihmiset ovat minua vähemmän sosiaalisia. Olen epäsosiaalinen, jos muut ovat minua äänekkäämpiä. Olen hyvä, jos muut ovat huonompia. Olen värikäs, jos muut ovat harmaita. Olen tavallinen, jos muut ovat erikoisempia.
Mutta millainen minä olisin, jos en ottaisi ympärilläni olevia ihmisiä huomioon?
perjantai 22. huhtikuuta 2011
pieniä ajatuksia
Koska en niin moneen aikaan ole saanut mitään kokonaista järkevää tekstiä aikaiseksi, kerron teille niitä yksittäisiä lauseita, jotka olisin halunnut liittää johonkin isompaan ja järkevämpään tekstiin.
Minusta ei tule isona korkittajaa. Kruunukorkittaminen ei ollut minua varten.
Riippumatto on minua varten. Nyt on jo ajoittain riittävän lämmintä riippumatossa köllimiseen. Parhautta!
Banaani muffineissa saa muffinit tuoksumaan viidakkomuffineilta.
Tuoksumuisti on vahvin aistimuisti.
Kaikille oikeus möllöttää!
Pienet muutokset tekevät suuria eroja.
Tarvitsen uudet lasit.
Löysin Nekromantixin.
Hyvää pääsiäistä!
Minusta ei tule isona korkittajaa. Kruunukorkittaminen ei ollut minua varten.
Riippumatto on minua varten. Nyt on jo ajoittain riittävän lämmintä riippumatossa köllimiseen. Parhautta!
Banaani muffineissa saa muffinit tuoksumaan viidakkomuffineilta.
Tuoksumuisti on vahvin aistimuisti.
Kaikille oikeus möllöttää!
Pienet muutokset tekevät suuria eroja.
Tarvitsen uudet lasit.
Löysin Nekromantixin.
Hyvää pääsiäistä!
maanantai 11. huhtikuuta 2011
millainen opiskelija sinä olet?
Kuuntelin Bo Kaspers Orkesteria ja jäin pohdiskelemaan suhdettani ruotsiin. Miksi en osaa ruotsia? Muistan, että yläasteella olin ruotsissa kohtuullisen hyvä. Ensimmäisen vuoden asiat olivat simppeleitä ja loogisia: ulkoa opittava määrä ei ollut suuren suuri. Asia oli helppo hallita. Siitä eteenpäin mentiin hurjaa alamäkeä. Mitä tapahtui?
Haluaisin sanoa, että ruotsi ei kiinnostanut. "Tylsä kieli". En kuitenkaan oikein usko siihen. Bo Kaspers Orkesteria kuunnellessa huomaan oikeastaan pitäväni siitä, miltä ruotsi kuullostaa. Niinpä keksin teorian: ongelma on siinä, että opittava määrä muodostui liian suureksi. Kaikissa kielissä on sama ilmiö. Jossain vaiheessa hyviin arvosanoihin vaadittava sanasto muodostuu minulle liian laajaksi. Olen myös laiska opettelemaan sanoja, myönnän. Sanasto on kuitenkin juuri se, mikä on minulle ongelma. En muista sanoja, ja jos muistankin, en muista miten ne kirjoitetaan. Siinä sulle kielipäätä.
Sama ilmiö tapahtui lukion matematiikan kertauskurssilla. Olen aina ollut pätevä matematiikassa. Kertauskurssi oli kuitenkin jotain, joka ei vain onnistunut. Kertauskurssilla piti osata kaikki. Niinpä tapahtui jälleen sama kuin kielten kanssa: opittava määrä oli suuri enkä minä hallinnut sitä. Suuremmalla harjoituksella pystyy tietenkin hallitsemaan suurempia asioita, tiedän sen. Silti minun heikko kohtani opiskelijana on ehdottomasti se, etten pysty hallitsemaan montaa asiaa yhtä aikaa. Muistini on kovin rajallinen. Lisäksi olen kovin huono opiskelemaan asioita kirjasta, tarvitsisin jotain konkreettista. Tarvitsisin hauskoja juttuja opiskeltavan asian kaveriksi. Sääli, ettei hauskoilla jutuillakaan juuri sanastoa opi.
Tähän kaikkeen nähden opiskelualani on varsin... ironinen. Lääketieteessä ei onneksi ole paljoakaan vieraita sanoja, joita pitää oppia, eikä suuria asiakokonaisuuksia. Ehkä opiskelutekniikassani on jotain vikaa (niinkuin esimerkiksi se, että opiskelen liian vähän). Joka tapauksessa perustelen omaa menestyksettömyyttäni sillä, etten vain hallitse montaa asiaa samaan aikaan. Uusi opeteltava asia tiputtaa aina edellisestä jotain pois.
Selityksiä, selityksiä.
Haluaisin sanoa, että ruotsi ei kiinnostanut. "Tylsä kieli". En kuitenkaan oikein usko siihen. Bo Kaspers Orkesteria kuunnellessa huomaan oikeastaan pitäväni siitä, miltä ruotsi kuullostaa. Niinpä keksin teorian: ongelma on siinä, että opittava määrä muodostui liian suureksi. Kaikissa kielissä on sama ilmiö. Jossain vaiheessa hyviin arvosanoihin vaadittava sanasto muodostuu minulle liian laajaksi. Olen myös laiska opettelemaan sanoja, myönnän. Sanasto on kuitenkin juuri se, mikä on minulle ongelma. En muista sanoja, ja jos muistankin, en muista miten ne kirjoitetaan. Siinä sulle kielipäätä.
Sama ilmiö tapahtui lukion matematiikan kertauskurssilla. Olen aina ollut pätevä matematiikassa. Kertauskurssi oli kuitenkin jotain, joka ei vain onnistunut. Kertauskurssilla piti osata kaikki. Niinpä tapahtui jälleen sama kuin kielten kanssa: opittava määrä oli suuri enkä minä hallinnut sitä. Suuremmalla harjoituksella pystyy tietenkin hallitsemaan suurempia asioita, tiedän sen. Silti minun heikko kohtani opiskelijana on ehdottomasti se, etten pysty hallitsemaan montaa asiaa yhtä aikaa. Muistini on kovin rajallinen. Lisäksi olen kovin huono opiskelemaan asioita kirjasta, tarvitsisin jotain konkreettista. Tarvitsisin hauskoja juttuja opiskeltavan asian kaveriksi. Sääli, ettei hauskoilla jutuillakaan juuri sanastoa opi.
Tähän kaikkeen nähden opiskelualani on varsin... ironinen. Lääketieteessä ei onneksi ole paljoakaan vieraita sanoja, joita pitää oppia, eikä suuria asiakokonaisuuksia. Ehkä opiskelutekniikassani on jotain vikaa (niinkuin esimerkiksi se, että opiskelen liian vähän). Joka tapauksessa perustelen omaa menestyksettömyyttäni sillä, etten vain hallitse montaa asiaa samaan aikaan. Uusi opeteltava asia tiputtaa aina edellisestä jotain pois.
Selityksiä, selityksiä.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
uusia nuotteja ja turvateetä
Pari viikkoa sitten lupasin ottaa vastaan haasteen, jonka toteutuksen aloitin tänään. Aloitin uudessa haitaripumpussa, jossa ei soiteta pelkkää humppaa. Soittajatkin ovat vain muutaman vuoden minua vanhempia muutaman vuosikymmenen sijaan. Loistokasta!
Tämän iltaisessa sessiossa tein havainnon, että soitan oikeastaan aika tylsästi. Se on sääli. Olen soittanut kahdeksantoista vuotta, mutta kukaan ei ole kertonut minulle tekniikoista mitään. Jos onkin, asia on ohitettu vähemmän tärkeänä suuremmin paneutumatta. Tilaa voisi verrata siihen, että soittaisin puhallinsoitinta, mutta kukaan ei olisi koskaan opettanut minua puhaltamaan. Ikuisena jossittelijana pohdin, miten soittaisin nykyään, jos minua olisi opettanut joku muu. Olisiko se lopulta vaikuttanut mihinkään? Jossittelu ei ainakaan vaikuta mihinkään.
Nyt minulla on joka tapauksessa porukka, jossa soittaa kappaleita, joista pidän, tavalla, josta pidän. Oikeasti olen halunnut kuulua vastaavanlaiseen porukkaan kauan. Kuuluinkin joskus. En ymmärrä, miksen ole osannut tehdä asialle mitään. On typerää marmattaa asioista, joihin ei yritä saada muutosta, mutta silti teen sitä usein. Siitä pitäisi päästä eroon.
Kahden tunnin aktiivisen nuottien tavaamisen ja jazz-soundin olemuksen hakemisen jälkeen tulin kotiin väsähtäneenä. Suunnatonta iloa tarjosi kupponen teetä. Teekuppi on jotain tavallista ja turvallista. Kun on hetken tekemättä mitään teekuppi kädessä, maailma tuntuu jälleen rauhalliselta paikalta. Olen teeholisti. Tee tarjoaa minulle hetken hengähdystauon. Päivittäiset juomiseni koostuvat lähinnä teestä ja kahvista. Alan pikku hiljaa omaksua itse isän tavan laittaa teevesi kiehumaan heti kotiin tullessa. Minulle tosin tähän rutiiniin kuuluu myös tietokoneen käynnistys sekä musiikin päällelaitto. Olen tapojeni orja.
Ihmisten pitäisi useammin irrottautua hetkeksi. Hurmaavassa joukkoitsemurhassa ihmiset irrottautuivat hetkeksi täysin omista elämistään ja pohtivat ongelmiaan suuremmassa mittakaavassa. Mitä merkitsee yksi konkurssi, kun Alpeilla on kaunista? Kaukaa katsottuna ongelmat vaikuttavat aina merkityksettömiltä. Tietysti ongelmat tulevat takaisin, kun katsoo lähempää, mutta hetken irtiotosta voi ammentaa energiaa ratkoa ongelmiaan. Hyvin pienessä mittakaavassa hetken pysähtyminen teekupin äärelle tarjoaa irtioton arjesta. Aina ei tarvitse tehdä mitään tai juosta paikasta toiseen, välillä on hyvä pysähtyä.
Jokohan pian alkaisi riippumattokausi?
Tämän iltaisessa sessiossa tein havainnon, että soitan oikeastaan aika tylsästi. Se on sääli. Olen soittanut kahdeksantoista vuotta, mutta kukaan ei ole kertonut minulle tekniikoista mitään. Jos onkin, asia on ohitettu vähemmän tärkeänä suuremmin paneutumatta. Tilaa voisi verrata siihen, että soittaisin puhallinsoitinta, mutta kukaan ei olisi koskaan opettanut minua puhaltamaan. Ikuisena jossittelijana pohdin, miten soittaisin nykyään, jos minua olisi opettanut joku muu. Olisiko se lopulta vaikuttanut mihinkään? Jossittelu ei ainakaan vaikuta mihinkään.
Nyt minulla on joka tapauksessa porukka, jossa soittaa kappaleita, joista pidän, tavalla, josta pidän. Oikeasti olen halunnut kuulua vastaavanlaiseen porukkaan kauan. Kuuluinkin joskus. En ymmärrä, miksen ole osannut tehdä asialle mitään. On typerää marmattaa asioista, joihin ei yritä saada muutosta, mutta silti teen sitä usein. Siitä pitäisi päästä eroon.
Kahden tunnin aktiivisen nuottien tavaamisen ja jazz-soundin olemuksen hakemisen jälkeen tulin kotiin väsähtäneenä. Suunnatonta iloa tarjosi kupponen teetä. Teekuppi on jotain tavallista ja turvallista. Kun on hetken tekemättä mitään teekuppi kädessä, maailma tuntuu jälleen rauhalliselta paikalta. Olen teeholisti. Tee tarjoaa minulle hetken hengähdystauon. Päivittäiset juomiseni koostuvat lähinnä teestä ja kahvista. Alan pikku hiljaa omaksua itse isän tavan laittaa teevesi kiehumaan heti kotiin tullessa. Minulle tosin tähän rutiiniin kuuluu myös tietokoneen käynnistys sekä musiikin päällelaitto. Olen tapojeni orja.
Ihmisten pitäisi useammin irrottautua hetkeksi. Hurmaavassa joukkoitsemurhassa ihmiset irrottautuivat hetkeksi täysin omista elämistään ja pohtivat ongelmiaan suuremmassa mittakaavassa. Mitä merkitsee yksi konkurssi, kun Alpeilla on kaunista? Kaukaa katsottuna ongelmat vaikuttavat aina merkityksettömiltä. Tietysti ongelmat tulevat takaisin, kun katsoo lähempää, mutta hetken irtiotosta voi ammentaa energiaa ratkoa ongelmiaan. Hyvin pienessä mittakaavassa hetken pysähtyminen teekupin äärelle tarjoaa irtioton arjesta. Aina ei tarvitse tehdä mitään tai juosta paikasta toiseen, välillä on hyvä pysähtyä.
Jokohan pian alkaisi riippumattokausi?
tiistai 5. huhtikuuta 2011
kiintiösosiaalisuus
Sosiaalisuus on erikoinen asia. Joskus sosialisointi innoittaa sosialisoimaan enemmän ja ihmisiä jää kaipaamaan. Toisinaan sosiaalisuus on kiintiö, joka käytetään loppuun. Tänään kyse oli jälkimmäisestä.
En jaksanut olla kylänvalinnan toiseksi parhaalle myyjälle sosiaalinen. Olisin halunnut olla. Olisin halunnut piristää hänen päiväänsä aivan kuten hän piristi energisyydellään ja iloisuudellaan minua. Mutta en jaksanut. Olisin halunnut kysyä onko inspiraatiota myynnissä, mutta vitsi ei jaksanut naurattaa edes minua sillä hetkellä. Niinpä sanoin vain kiltisti kiitos ja olin kuin kuka tahansa muu asiakas. Myyntityötä tehneenä tiedän, että se on tylsää. Harmittaa.
Kurssipaidan kuva ei ota syntyäkseen. Tai ollakseni eksakti, kuva ei ota valmistuakseen. Kuva itsessään on olemassa, mutta en saa siitä mieleistäni. Kaikkia nakituksia sitä pitääkin hamstrata. Luomistyössä kaipaisin ihmistä, joka on vieressä ja heittelee ideoita. Lisäksi kaipaisin välineistöä, joka mahdollistaisi piirretyn materiaalin siirtämisen koneelle. En voi sanoa katuvani sitä, etten hakeutunut luovalle alalle.
En jaksanut olla kylänvalinnan toiseksi parhaalle myyjälle sosiaalinen. Olisin halunnut olla. Olisin halunnut piristää hänen päiväänsä aivan kuten hän piristi energisyydellään ja iloisuudellaan minua. Mutta en jaksanut. Olisin halunnut kysyä onko inspiraatiota myynnissä, mutta vitsi ei jaksanut naurattaa edes minua sillä hetkellä. Niinpä sanoin vain kiltisti kiitos ja olin kuin kuka tahansa muu asiakas. Myyntityötä tehneenä tiedän, että se on tylsää. Harmittaa.
Kurssipaidan kuva ei ota syntyäkseen. Tai ollakseni eksakti, kuva ei ota valmistuakseen. Kuva itsessään on olemassa, mutta en saa siitä mieleistäni. Kaikkia nakituksia sitä pitääkin hamstrata. Luomistyössä kaipaisin ihmistä, joka on vieressä ja heittelee ideoita. Lisäksi kaipaisin välineistöä, joka mahdollistaisi piirretyn materiaalin siirtämisen koneelle. En voi sanoa katuvani sitä, etten hakeutunut luovalle alalle.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
tieto on valtaa
Soittelivat jostain tutkimuskeskuksesta ja kyselivät lehdenlukutottumuksiani. Vastailin. Pyysivät osallistumaan myös sähköpostin kautta tutkimukseen lehti- ja internetasioista. Vastailin siihenkin. Lupailivat mahdollisuutta voittaa lahjakortteja.
Sitten pohdiskelin miten helppo minusta on saada tietoa. Kuten kirjassa Miehet jotka vihaavat naisia todetaan, ihmisistä on helppo saada tietoa. Ihmiset ovat huolimattomia salasanojensa kanssa. Ihmiset unohtavat lompakkojaan ja avaimiaan minne sattuu. Ja kaiken huipuksi ihmiset vastaavat, kun kysytään. Minusta on kauhean helppo saada tietoa. Vastaan, jos soittavat. Osallistun kyselyihin mieluusti, jos lupaillaan palkintoja. Lisäksi kirjoitan blogia. Sekin vielä.
En usko, että kukaan jaksaisi olla minusta kovin kiinnostunut. Vaikkei kaikkia asioitani tarvitsekaan toreilla kuuluttaa, niin mielestäni minulla ei kuitenkaan ole mitään salattavaa. Ei ainakaan mitään niin ihmeellistä, että pahoittaisin mieleni, jos joku saisi selville. Silti on jollain tavalla hurja ajatus, että elämästäni on koottavissa varsin kattava ja hyvä kuva suhteellisen pienellä vaivalla. Mikäli jotain tiettyä haluaisi saada selville, voisi soittaa, esittäytyä tutkijaksi ja kysyä suoraan.
Tänään oli aprillipäivä. Minua on helppo aprillata. Tuli sitten sekin taas todistettua.
Sitten pohdiskelin miten helppo minusta on saada tietoa. Kuten kirjassa Miehet jotka vihaavat naisia todetaan, ihmisistä on helppo saada tietoa. Ihmiset ovat huolimattomia salasanojensa kanssa. Ihmiset unohtavat lompakkojaan ja avaimiaan minne sattuu. Ja kaiken huipuksi ihmiset vastaavat, kun kysytään. Minusta on kauhean helppo saada tietoa. Vastaan, jos soittavat. Osallistun kyselyihin mieluusti, jos lupaillaan palkintoja. Lisäksi kirjoitan blogia. Sekin vielä.
En usko, että kukaan jaksaisi olla minusta kovin kiinnostunut. Vaikkei kaikkia asioitani tarvitsekaan toreilla kuuluttaa, niin mielestäni minulla ei kuitenkaan ole mitään salattavaa. Ei ainakaan mitään niin ihmeellistä, että pahoittaisin mieleni, jos joku saisi selville. Silti on jollain tavalla hurja ajatus, että elämästäni on koottavissa varsin kattava ja hyvä kuva suhteellisen pienellä vaivalla. Mikäli jotain tiettyä haluaisi saada selville, voisi soittaa, esittäytyä tutkijaksi ja kysyä suoraan.
Tänään oli aprillipäivä. Minua on helppo aprillata. Tuli sitten sekin taas todistettua.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
muusa on surumielinen
Iloisista asioista kirjoitetaan liian harvoin. Minä ainakin kirjoitan. On paljon helpompi valittaa kuin sanoa, että kaikki on kivasti. Ehkä se on sitä suomalaisuutta. Mutta nyt minä sen sanon: minulla on kaikki oikeastaan ihan hyvin.
Vaikka Porissa ei satukaan olemaan kummempia kavereita (ja epäsosiaalisuus on oikeastaan itseni valitsemaa), niin on täällä silti mukavaa. Päätin, että kahdeksasta kolmeen-neljään kestävät koulupäivät saavat riittää enkä tee illalla enää mitään opiskeluihin liittyvää. Tämä on mahdollistanut uimaan menon ilman suurempia kiireitä, nörtityksen ja romaanin lukemisen. Otin oman teekupinkin mukaan, ettei tarvitse kirota pieniä mukeja. Joten mikäs tässä ollessa.
Lueskelen Paasilinnan Hurmaavaa joukkoitsemurhaa. Pitäisi lukea enemmän suomalaisten kirjottajien kirjoja. Käännetyistä kirjoista häviää se pieni kielellinen leikittely (jota ei tosin kaikissa kirjoissa olekaan). Hurmaava joukkoitsemurha saa pienillä kielellisillä vivahteillaan hymyilemään. Liian monesti pohdin lukiessa, että mitenhän kohta on alkuperäiskielellään kirjoitettu.
Kun on välillä pois, niin osaa taas arvostaa kotia. Minä kaipaan erityisesti haitaria. Kotona ollessa voin huomata, etten ole soittanut viikkoon, mutta muualla ollessa kaipaan soittamista joka päivä. Johtunee siitä, ettei ole mitään tekemistä. Tekemisen puutteen huomaa helpommin, kun tavarat eivät ole tiellä.
Vaikka Porissa ei satukaan olemaan kummempia kavereita (ja epäsosiaalisuus on oikeastaan itseni valitsemaa), niin on täällä silti mukavaa. Päätin, että kahdeksasta kolmeen-neljään kestävät koulupäivät saavat riittää enkä tee illalla enää mitään opiskeluihin liittyvää. Tämä on mahdollistanut uimaan menon ilman suurempia kiireitä, nörtityksen ja romaanin lukemisen. Otin oman teekupinkin mukaan, ettei tarvitse kirota pieniä mukeja. Joten mikäs tässä ollessa.
Lueskelen Paasilinnan Hurmaavaa joukkoitsemurhaa. Pitäisi lukea enemmän suomalaisten kirjottajien kirjoja. Käännetyistä kirjoista häviää se pieni kielellinen leikittely (jota ei tosin kaikissa kirjoissa olekaan). Hurmaava joukkoitsemurha saa pienillä kielellisillä vivahteillaan hymyilemään. Liian monesti pohdin lukiessa, että mitenhän kohta on alkuperäiskielellään kirjoitettu.
Kun on välillä pois, niin osaa taas arvostaa kotia. Minä kaipaan erityisesti haitaria. Kotona ollessa voin huomata, etten ole soittanut viikkoon, mutta muualla ollessa kaipaan soittamista joka päivä. Johtunee siitä, ettei ole mitään tekemistä. Tekemisen puutteen huomaa helpommin, kun tavarat eivät ole tiellä.
maanantai 28. maaliskuuta 2011
anna minulle unelmia.
Haluan leveän ikkunalaudan. Toivon, että kun seuraavaksi muutan, voin saada leveän ikkunalaudan tai edes ikkunan, jonka eteen voi laittaa pöydän ikkunalautamaisesti.
"Mutta miksi?"
Jostain syystä ikkunalauta on minusta täydellinen paikka istua. Se ei ole erityisen ergonominen tai mitään, mutta se on täydellinen. Minusta on ihanaa tuijottaa ikkunasta ulos. Nollata. Ikkunalauta on kuin oma pieni tila, jossa voi sulkea koko muun maailman ulkopuolelle. Ei, ennemmin voi sulkea itsensä maailman ulkopuolelle. Ikkunalaudalla voi olla kärpänen katossa.
Olen Porissa. Täällä on leveä ikkunalauta ja asunnossa on muutenkin tyhjää tilaa. Tämä on kuin oma asuntoni ilman tavaroita. Ja juuri niitä minä kaipaan, tavaroita, vaikka samalla nautin niiden puutteen tuomasta vapaudesta. Olen ristiriitainen.
Minulla on pitkään ollut kaksi asiaa, jotka sisustuksellisesti haluaisin. Ikkunanlaudan lisäksi haluaisin punaiset tikkaat. En oikeastaan tiedä miksi enkä tiedä mitä niillä tekisin. Haluaisin vain punaiset tikkaat. Haluaisin niin paljon tilaa, että ne eivät olisi tiellä. Ideaalitilanteessa minulla olisi leveä ikkunalauta, jonne kiivettäisiin punaisia tikkaita pitkin. Isomman asunnon haihattelua, torni ei siis avautunut minulle.
Kävin täällä istuskelemassa yhteistilan sohvallakin. Sohvakin olisi kiva. Sohva olisi kiva pitkälti samalla tavalla kuin riippumatto ja ikkunanlauta. Paikka, jonne voi unohtua. Sohvalla istuskellessa ihmettelin, ettei koko asuntolan yksikään muu ihminen ollut kiinnostunut Pasilasta. Tulin siihen tulokseen, että olen vain sattumalta tutustunut ihmisiin, jotka pitävät Pasilasta. Ei voi olla sattumaa, että jälleen kerran katsoin Pasilaa yksin eikä ketään muuta edes kiinnostanut. Harjavallassakin kävi niin. Tänä keväänä olen ollut tekemisissä omituisten opiskelijoiden kanssa. Saattaa myös olla, että minä olen se outo.
Marsilaisille me olemme yhtä outoja kuin he meille.
Aion elää vielä monta vuotta. Jossain vaiheessa hankin oman paikan ikkunan edessä, punaiset tikkaat ja sohvan. Siihen asti näitä kaikkia korvatkoon oma paikka riippumatossa ja pään perukoilla elävät unelmat.
"Mutta miksi?"
Jostain syystä ikkunalauta on minusta täydellinen paikka istua. Se ei ole erityisen ergonominen tai mitään, mutta se on täydellinen. Minusta on ihanaa tuijottaa ikkunasta ulos. Nollata. Ikkunalauta on kuin oma pieni tila, jossa voi sulkea koko muun maailman ulkopuolelle. Ei, ennemmin voi sulkea itsensä maailman ulkopuolelle. Ikkunalaudalla voi olla kärpänen katossa.
Olen Porissa. Täällä on leveä ikkunalauta ja asunnossa on muutenkin tyhjää tilaa. Tämä on kuin oma asuntoni ilman tavaroita. Ja juuri niitä minä kaipaan, tavaroita, vaikka samalla nautin niiden puutteen tuomasta vapaudesta. Olen ristiriitainen.
Minulla on pitkään ollut kaksi asiaa, jotka sisustuksellisesti haluaisin. Ikkunanlaudan lisäksi haluaisin punaiset tikkaat. En oikeastaan tiedä miksi enkä tiedä mitä niillä tekisin. Haluaisin vain punaiset tikkaat. Haluaisin niin paljon tilaa, että ne eivät olisi tiellä. Ideaalitilanteessa minulla olisi leveä ikkunalauta, jonne kiivettäisiin punaisia tikkaita pitkin. Isomman asunnon haihattelua, torni ei siis avautunut minulle.
Kävin täällä istuskelemassa yhteistilan sohvallakin. Sohvakin olisi kiva. Sohva olisi kiva pitkälti samalla tavalla kuin riippumatto ja ikkunanlauta. Paikka, jonne voi unohtua. Sohvalla istuskellessa ihmettelin, ettei koko asuntolan yksikään muu ihminen ollut kiinnostunut Pasilasta. Tulin siihen tulokseen, että olen vain sattumalta tutustunut ihmisiin, jotka pitävät Pasilasta. Ei voi olla sattumaa, että jälleen kerran katsoin Pasilaa yksin eikä ketään muuta edes kiinnostanut. Harjavallassakin kävi niin. Tänä keväänä olen ollut tekemisissä omituisten opiskelijoiden kanssa. Saattaa myös olla, että minä olen se outo.
Marsilaisille me olemme yhtä outoja kuin he meille.
Aion elää vielä monta vuotta. Jossain vaiheessa hankin oman paikan ikkunan edessä, punaiset tikkaat ja sohvan. Siihen asti näitä kaikkia korvatkoon oma paikka riippumatossa ja pään perukoilla elävät unelmat.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
elämänpeli
Hurjan kiva lauantai. Muistin taas, että tavaroiden järjesteleminenkin on oikeastaan ihan kivaa, jos sitä tekee pienissä erissä. Lisäksi on ylettömän vapauttavaa, ettei oikeasti ole mitään ehdottoman pakottavaa tekemistä.
Löysin internetin ihmeellisestä maailmasta Elämän pelin. Vietin sen kanssa hurjan hauskoja hetkiä. Juu, viime päivityskin oli ihmisten ihmettelemistä, mutta en jaksa välittää aihe kun nyt tuntuu olevan pinnalla joka mediassa. Mutta koittakaapa oikeasti päästä tossa pelissä "onnelliseen loppuun". Ainakin ensimmäisessä elämässä nimittäin oli sellainen, muista en tainnut mokomaa löytää. Hurjan hauskaa! Helpotuksena pelin pelaamiselle: valinnat tulee tehdä kuin kunnon kristitty, mutta kuitenkin lopulta tajuta, että "kristinusko on kokonaan ihmisten keksintöä ja humpuukia". Toinen valittu suosikkilauseeni: "Virnistelevä epäilyksen peikko alkaa pikkuhiljaa kutkutella atraimellaan Maijan posteriorista alaosaa!"
Toinen hassun hauska sivusto löytyi foorumilta, jossa kerrottiin muumien aivopesevän lapsia saatananpalvontaan. On aina hienoa lukea, kun aiheeseen syvästi perehtyneet ihmiset jakavat mielipiteitään. Katso ja hämmenny.
Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa ja tietävänsä vastauksen joka asiaan, ovat jollain tavalla hyvin koomisia.
Löysin internetin ihmeellisestä maailmasta Elämän pelin. Vietin sen kanssa hurjan hauskoja hetkiä. Juu, viime päivityskin oli ihmisten ihmettelemistä, mutta en jaksa välittää aihe kun nyt tuntuu olevan pinnalla joka mediassa. Mutta koittakaapa oikeasti päästä tossa pelissä "onnelliseen loppuun". Ainakin ensimmäisessä elämässä nimittäin oli sellainen, muista en tainnut mokomaa löytää. Hurjan hauskaa! Helpotuksena pelin pelaamiselle: valinnat tulee tehdä kuin kunnon kristitty, mutta kuitenkin lopulta tajuta, että "kristinusko on kokonaan ihmisten keksintöä ja humpuukia". Toinen valittu suosikkilauseeni: "Virnistelevä epäilyksen peikko alkaa pikkuhiljaa kutkutella atraimellaan Maijan posteriorista alaosaa!"
Toinen hassun hauska sivusto löytyi foorumilta, jossa kerrottiin muumien aivopesevän lapsia saatananpalvontaan. On aina hienoa lukea, kun aiheeseen syvästi perehtyneet ihmiset jakavat mielipiteitään. Katso ja hämmenny.
Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa ja tietävänsä vastauksen joka asiaan, ovat jollain tavalla hyvin koomisia.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
tuu ihan vaan ittenäs.
Ensin ideoitiin kamppanja Älä alistu!. Se harmitti ihmisiä. Ei oo kivaa, että homous kriminalisoidaan ja tuodaan esille itse päätettävänä asiana. Sitten tehtiin vastaiskuna Älä alistu homofobialle! facebook-kamppanja. Facebookin ylläpidon mielestä tällainen ei ilmeisesti ollut kivaa ja ylläpito poisti molemmat edellä mainitut tapahtumat sekä jälkimmäisen tapahtuman perustajan tilin.
Tämän jälkeen facebookiin ilmeistyi uusi tapahtuma, Älä alistu facebookin homofobiselle sensuurille!.
Hieman minua ihmetyttää, ettei vastaiskun tehneet tahot maininneet facebookin poistaneen myös Älä alistu!-kampanjan facebookista. Sinänsähän varsinainen tapahtuma protestoi kuitenkin sitä vastaan käytännössä (ajatuksen tasolla tietysti alkuperäistä vastaan, mutta sille ei varsinaisesti tehty mitään). Minusta sen olisi voinut mainita. Se olisi tuonut itselleni ajatuksen, että toiminnallani on väliä: jotain on saatu tehtyä! Ei tietenkään ole kivaa, että myös oma tapahtuma poistettiin ja näin ollen lakaistiin koko asia maton alle kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti jotain oikeasti tapahtui.
Älä alistu! -kampanja tietysti jatkuu netin muilla poluilla. Kampanja ärsyttää minua suunnattomasti ja sai minut harkitsemaan kirkosta eroamista. Ajattelin kuvitteellista ihmistä, joka on epävarma omasta seksuaalisuudestaan, puhuu jollekin uskovalle asiasta ja kärsii lopun elämäänsä hirveästä itseinhosta. Mieleeni nousi syksyllä minulle esitetty kysymys: "Kuuluks sä vielä kirkkoon?" Kysymys oli aseteltu tavalla, joka oletti kaikkien eroavan kirkosta ennemmin tai myöhemmin. Silloisen homo-keskustelun alla se oli tietysti varsin ymmärrettävää. Ja onhan tämä nyt kauhean ristiriitaista! Jos minulta nyt kysyttäisiin, liittyisinkö kirkkoon, vastaus olisi ei. "Mutta kun tässä nyt ollaan, niin mitä sitä muuttamaan..." Päätös se on päättämättä jättäminenkin. Kypsyttelen asiaa vielä hetken.
Koko homoseksuaalisuuden nostama kohu ärsyttää. Mitä sitten? Miksi ketään kiinnostaisi kenen kanssa minä seurustelen (jossei hän siis elämääni aktiivisesti liity)? Minkä takia on kenenkään mielestä enemmän oikein, että seurustelisin umpihullun ja äärettömän väkivaltaisen miehen kanssa kuin että seurustelisin ihanan ja sympaattisen naisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi? En ymmärrä, miksi ihmisiä jaksaa kiinnostaa mitä muut tekevät, jos niiden muiden tekemisistä ei ole kenellekään haittaa.
Älä alistu himolle. Voi hyvää päivää. Joko kohta palataan siihen, että esiaviollinen seksi on rikos? Himostahan siinäkin on kyse. (Tiedän kyllä, että on nuoriakin ihmisiä, jotka ovat nytkin tätä mieltä.) Miksi seksin muutenkaan pitäisi olla niin kamalan suuri asia? Ja erityisesti: miksi minun harjoittaman seksin pitäisi olla jollekin muulle jotenkin iso asia? Minä en tule neuvomaan miten sinun pitäisi elämääsi elää, joten etkö sinä voisi antaa minun elää omaa elämääni niinkuin minä haluan?
Minä olin joskus sitä mieltä, että uskonto tuo ihmisiä yhteen ja kirkko on laitoksena ihan jees. Sittemmin huomasin, etten minä halua olla niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Minä olin heidän kanssaan liian erilainen.
Tämän jälkeen facebookiin ilmeistyi uusi tapahtuma, Älä alistu facebookin homofobiselle sensuurille!.
Hieman minua ihmetyttää, ettei vastaiskun tehneet tahot maininneet facebookin poistaneen myös Älä alistu!-kampanjan facebookista. Sinänsähän varsinainen tapahtuma protestoi kuitenkin sitä vastaan käytännössä (ajatuksen tasolla tietysti alkuperäistä vastaan, mutta sille ei varsinaisesti tehty mitään). Minusta sen olisi voinut mainita. Se olisi tuonut itselleni ajatuksen, että toiminnallani on väliä: jotain on saatu tehtyä! Ei tietenkään ole kivaa, että myös oma tapahtuma poistettiin ja näin ollen lakaistiin koko asia maton alle kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti jotain oikeasti tapahtui.
Älä alistu! -kampanja tietysti jatkuu netin muilla poluilla. Kampanja ärsyttää minua suunnattomasti ja sai minut harkitsemaan kirkosta eroamista. Ajattelin kuvitteellista ihmistä, joka on epävarma omasta seksuaalisuudestaan, puhuu jollekin uskovalle asiasta ja kärsii lopun elämäänsä hirveästä itseinhosta. Mieleeni nousi syksyllä minulle esitetty kysymys: "Kuuluks sä vielä kirkkoon?" Kysymys oli aseteltu tavalla, joka oletti kaikkien eroavan kirkosta ennemmin tai myöhemmin. Silloisen homo-keskustelun alla se oli tietysti varsin ymmärrettävää. Ja onhan tämä nyt kauhean ristiriitaista! Jos minulta nyt kysyttäisiin, liittyisinkö kirkkoon, vastaus olisi ei. "Mutta kun tässä nyt ollaan, niin mitä sitä muuttamaan..." Päätös se on päättämättä jättäminenkin. Kypsyttelen asiaa vielä hetken.
Koko homoseksuaalisuuden nostama kohu ärsyttää. Mitä sitten? Miksi ketään kiinnostaisi kenen kanssa minä seurustelen (jossei hän siis elämääni aktiivisesti liity)? Minkä takia on kenenkään mielestä enemmän oikein, että seurustelisin umpihullun ja äärettömän väkivaltaisen miehen kanssa kuin että seurustelisin ihanan ja sympaattisen naisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi? En ymmärrä, miksi ihmisiä jaksaa kiinnostaa mitä muut tekevät, jos niiden muiden tekemisistä ei ole kenellekään haittaa.
Älä alistu himolle. Voi hyvää päivää. Joko kohta palataan siihen, että esiaviollinen seksi on rikos? Himostahan siinäkin on kyse. (Tiedän kyllä, että on nuoriakin ihmisiä, jotka ovat nytkin tätä mieltä.) Miksi seksin muutenkaan pitäisi olla niin kamalan suuri asia? Ja erityisesti: miksi minun harjoittaman seksin pitäisi olla jollekin muulle jotenkin iso asia? Minä en tule neuvomaan miten sinun pitäisi elämääsi elää, joten etkö sinä voisi antaa minun elää omaa elämääni niinkuin minä haluan?
Minä olin joskus sitä mieltä, että uskonto tuo ihmisiä yhteen ja kirkko on laitoksena ihan jees. Sittemmin huomasin, etten minä halua olla niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Minä olin heidän kanssaan liian erilainen.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
suuria pieniä asioita
Muut tuntuvat aina elävän jännittävämpää elämää kuin minä. Eivät toki kaikki, mutta useat kumminkin. Tuntuu, että muiden vastaukset viikonlopun kuulumisiin kuulostavat aina jännittäviltä. Minun merkittävin tapahtuma viikonloppuna oli, että Hubertissa on uusi lehti eli se ei kuolekaan (ainakaan vielä).
Pohdiskelin taas suoraan puhumista. Miksi ihmisten kommunikaatio on niin monimutkaista? Ymmärrän kyllä, että on kaikkien kannalta järkevämpää, ettei negatiivisia asioita sanota suoraan. Harva pitää ihmisistä, jotka suoraan sanovat mikä muissa on vikana. Mutta miksei positiivisia asioita voi sanoa suoraan? Miksi on niin omituista, jos joku kertoo varauksetta asioista, joista ihmisissä pitää? Miksi on epäsopivaa sanoa, että haluaa viettää enemmän aikaa jonkun kanssa? Eikö olisi kaikkien kannalta yksinkertaisempaa, jos tuollaiset asiat sanottaisiin suoraan? Ehkä ei. Ehkä me sitten suojelemme itseämme viimeiseen asti, alitajuisesti tai aktiivisella ajatusten tasolla. Jos toinen ei reagoi positiiviseen asiaan iloisesti, se on sanojalle ikävä kokemus.
Toisaalta ihmiset, jotka sanovat positiivisia asioita suoraan, ovat mukavia. Miksen siis itse osaa muuttaa käyttäytymismalliani? Tiedän, että positiivisia asioita on ihana kuulla, mutta en silti osaa sanoa niitä muille. Puhun paljon, mutten asiaa.
Viime päivitykseen minun piti kirjoittaa vaikka mitä muutakin, mutta unohdin kaiken. Yksi asia, jonka kuitenkin haluan edelleen jakaa, on ammatti. Black Swania katsellessa tunsin suuren suurta helpotusta, että olen alalla, jossa ei tarvitse kilpailla. En kestäisi sitä, etten voisi kannustaa kavereita vaan kilpailisin työpaikoista keinoja kaihtamatta. Pidän kollegiaalisuudesta. En pidä kilpailusta, jos se tehdään tosissaan. En ole koskaan ollut suunnattoman voitontahtoinen vaan riemuitsen pienistä asioista ja onnistumisista varsinaista voittoa enemmän. Toki on kivaa voittaa, mutta hyvä peli on tärkeämpää. Kliseistä. "Häviäjän puhetta."
Huomenna haluan kuitenkin oikeasti voittaa! Huomenna on asuntoarvonta torniin. Asunnot arvotaan eikä minun tuurini yleensä ole kovin hyvä. Toivottavasti nyt on. Silitin kävelykadun onnenhevostakin eilen.
Pohdiskelin taas suoraan puhumista. Miksi ihmisten kommunikaatio on niin monimutkaista? Ymmärrän kyllä, että on kaikkien kannalta järkevämpää, ettei negatiivisia asioita sanota suoraan. Harva pitää ihmisistä, jotka suoraan sanovat mikä muissa on vikana. Mutta miksei positiivisia asioita voi sanoa suoraan? Miksi on niin omituista, jos joku kertoo varauksetta asioista, joista ihmisissä pitää? Miksi on epäsopivaa sanoa, että haluaa viettää enemmän aikaa jonkun kanssa? Eikö olisi kaikkien kannalta yksinkertaisempaa, jos tuollaiset asiat sanottaisiin suoraan? Ehkä ei. Ehkä me sitten suojelemme itseämme viimeiseen asti, alitajuisesti tai aktiivisella ajatusten tasolla. Jos toinen ei reagoi positiiviseen asiaan iloisesti, se on sanojalle ikävä kokemus.
Toisaalta ihmiset, jotka sanovat positiivisia asioita suoraan, ovat mukavia. Miksen siis itse osaa muuttaa käyttäytymismalliani? Tiedän, että positiivisia asioita on ihana kuulla, mutta en silti osaa sanoa niitä muille. Puhun paljon, mutten asiaa.
Viime päivitykseen minun piti kirjoittaa vaikka mitä muutakin, mutta unohdin kaiken. Yksi asia, jonka kuitenkin haluan edelleen jakaa, on ammatti. Black Swania katsellessa tunsin suuren suurta helpotusta, että olen alalla, jossa ei tarvitse kilpailla. En kestäisi sitä, etten voisi kannustaa kavereita vaan kilpailisin työpaikoista keinoja kaihtamatta. Pidän kollegiaalisuudesta. En pidä kilpailusta, jos se tehdään tosissaan. En ole koskaan ollut suunnattoman voitontahtoinen vaan riemuitsen pienistä asioista ja onnistumisista varsinaista voittoa enemmän. Toki on kivaa voittaa, mutta hyvä peli on tärkeämpää. Kliseistä. "Häviäjän puhetta."
Huomenna haluan kuitenkin oikeasti voittaa! Huomenna on asuntoarvonta torniin. Asunnot arvotaan eikä minun tuurini yleensä ole kovin hyvä. Toivottavasti nyt on. Silitin kävelykadun onnenhevostakin eilen.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
naisten leffa
Kävin katsastamassa Black Swanin. Ahdistavin leffakokemus taas vähään aikaan. En sano, että se olisi muista ahdistava, mutta minusta se oli. Elokuva imaisi minut sisälleen. Ahdistuin päähenkilön kivusta. Ahdistuin myös kaikkien psykoosia sairastavien puolesta. (Heroiinipäiväkirjan määritelmä psykoosille: "Kun kaikki muuttuvat pieniksi nukeiksi ja niillä on neuloja suussa ja ne vihaavat sinua, etkä sinä välitä, koska sinulla on VEITSI! AHAHAHAHAHAHA!!!") Elin hetken mielessäni henkilönä, joka ei tiedä mikä on totta.
Toivon, etten koskaan sairastu mieleltäni. Olisi kamalaa, ettei voisi luottaa itseensä, ettei tietäisi mikä on ja mikä ei. Jos iso pyörä kerran heittäisi kunnolla, en luultavasti luottaisi itseeni enää. En voisi luottaa siihen, että kokemukseni ovat tosia. Olisin epäluuloinen.
Itse elokuva oli kyllä hyvä. On aina parempi, että elokuva herättää tunteita kuin ettei se herättäisi mitään. Toisaalta toivoin, että olisin voinut lähteä salista jonkun turvallisen ihmisen kanssa, jotta se joku jakaisi ahdistukseni. Toisaalta olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut puhua kenellekään. En ole hyvä puhumaan elokuvien jälkeen. Varsinkaan draamojen. Komediat ovat asia erikseen. Tällä kertaa akuuteimman ihmiskontaktin tarjosi vastaan tuleva tuttu, joka moikkasi iloisesti ääneen ennen minua. Yleensä minä moikkaan aina ensin kaikkia.
Kotimatkalla äänet olivat korostuneet. Kuu oli kuulemma iso, löysin sen pilvien takaa. Oli rauhallista.
Toivon, etten koskaan sairastu mieleltäni. Olisi kamalaa, ettei voisi luottaa itseensä, ettei tietäisi mikä on ja mikä ei. Jos iso pyörä kerran heittäisi kunnolla, en luultavasti luottaisi itseeni enää. En voisi luottaa siihen, että kokemukseni ovat tosia. Olisin epäluuloinen.
Itse elokuva oli kyllä hyvä. On aina parempi, että elokuva herättää tunteita kuin ettei se herättäisi mitään. Toisaalta toivoin, että olisin voinut lähteä salista jonkun turvallisen ihmisen kanssa, jotta se joku jakaisi ahdistukseni. Toisaalta olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut puhua kenellekään. En ole hyvä puhumaan elokuvien jälkeen. Varsinkaan draamojen. Komediat ovat asia erikseen. Tällä kertaa akuuteimman ihmiskontaktin tarjosi vastaan tuleva tuttu, joka moikkasi iloisesti ääneen ennen minua. Yleensä minä moikkaan aina ensin kaikkia.
Kotimatkalla äänet olivat korostuneet. Kuu oli kuulemma iso, löysin sen pilvien takaa. Oli rauhallista.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
TGIF
Perjantai!
Onneksi on perjantai. Perjantaina asiat eivät häiritse yhtä paljon. Ei se, ettei mikään tunnu oikein onnistuvan, eikä se, että polvi sai jälleen tarpeettomasti tällin, eikä edes se, ettei mitään saa aikaiseksi ja väsyttää, muttei nukuta. Perjantaina voi ottaa vapaata asioista.
Tein juuri havainnon, että vastapäisen talon ikkuna heijastaa viereisen asunnon tapahtumat. Naapurini näyttäisi käyttävän verhoja yhtä huonosti kuin minä. Jos minä näen hänet, hän näkee minut. Hieman häiritsevä havainto.
Onneksi on perjantai. Perjantaina asiat eivät häiritse yhtä paljon. Ei se, ettei mikään tunnu oikein onnistuvan, eikä se, että polvi sai jälleen tarpeettomasti tällin, eikä edes se, ettei mitään saa aikaiseksi ja väsyttää, muttei nukuta. Perjantaina voi ottaa vapaata asioista.
Tein juuri havainnon, että vastapäisen talon ikkuna heijastaa viereisen asunnon tapahtumat. Naapurini näyttäisi käyttävän verhoja yhtä huonosti kuin minä. Jos minä näen hänet, hän näkee minut. Hieman häiritsevä havainto.
Samae Koskinen - Lapsuus
"Hei, lapsuus mä tulen tänään takaisin
ei tä aikuisuus ole tehty minulle
mä tahtoisin odottaa taas joulua
enkä tietää ihan tätä kaikkea.
Mut oisko se samaa sit kuitenkaan?"
Haluaisin maata selällään auringossa nurmikolla.
Kevät tulee!
tiistai 15. maaliskuuta 2011
blogeilua blogeilusta
Olen tehnyt ensimmäisen blogi-merkintäni 27.1.2005 klo 20.10.. Siitä on yli kuusi vuotta.
Tein tämän havainnon, koska halusin tietää miksi olen kyseisen merkinnän tehnyt. Halusin tietää miksi aloitin blogeilun alunperin. En voi suositella menemään lukemaan kyseistä tekstiä, koska se on täyttä skeidaa (niinkuin kaikki muutkin tekstini tuohon aikaan, huomasin). En kuitenkaan halua poistaa vanhoja tekstejä. Se tuntuisi väärältä.
Miksi siis aloitin blogeilun? Mielikuvitusolentojenmaailma ei antanut siihen vastausta. Pysyn siis alkuperäisessä kannassani: Ni aloitti blogeilun, joten minäkin halusin aloittaa sen. Lisäksi keksin loistavan nimen blogille, mikä myös innoitti aloittamaan julkisen kirjoittamisen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen todennäköisesti myös halunnut huomiota. Haluan usein huomiota, nykyäänkin. Huomio on huomiota vaikka sen saisi kasvottomilta blogin lukijoilta (joita ei välttämättä edes ole).
En ole koskaan pitänyt yksityisistä blogeista. Sellaisista, joihin pitää kirjautua, jotta näkee tekstit. Minusta internettiin kirjoitettu kuuluu kaikille. Miksi kirjoitat blogia, jos sitä ei ole tarkoitus lukea? Kirjoita sitten vain itsellesi.
Kai blogeja luetaan, koska halutaan olla osa jonkun toisen elämää. Tietää, millaisia elämiä ihmiset voivat elää. Hassua, ihan kuin bloggaajat kirjoittaisivat itsestään kaiken. Emme me kirjoita. Nettipäiväkirja on pitkälti samanlainen kuin tavalliset päiväkirjatkin: sinne kirjotetaan asioita, joita halutaan kertoa. En kirjoita paperipäiväkirjaani tavallisista asioista. Kirjoitan ajatuksia ja suurempia tapahtumia. En ikinä kerro mitä normaalisti syön aamiaiseksi.
Kuten Sähköjäniskin pohti: mitä blogiin sitten pitäisi laittaa? Minä laitan juuri sen, mitä haluan. En tiedä huomaako sitä aina, mutta monesti minulla on joku asia, jonka haluan kirjoittaa, mutta sen raameiksi kyhään paljon tekstiä. En halua julkaista vain yksittäisiä lauseita (aina). Tehokeinot eivät toimi, jos niitä käyttää jatkuvasti. Lisäksi yksittäiset lauseet vaikuttavat usein surullisilta. Tunnelman välittäminen tekstin kautta on oma taiteenlajinsa.
"Voi kauhee, mitähän ne musta ajattelee?"
Sensuroin tekstiäni, myönnän. En kuitenkaan yleensä sensuroi siksi, että en haluaisi muiden tietävän itsestäni asioita. Yleensä sensuroin tekstiäni, koska en saa siitä haluamani tasoista. En saa asiaani tuotua julki tarkoituksenmukaisesti. On asioita, joista en halua kirjoittaa blogiin, mutta syy on yleensä enemmän muiden ihmisten tunteissa kuin omissani.
Miksi haluan tarjota itseni muille internetin välityksellä? Miksen pidä asioita omanani niinkuin suurin osa ihmisistä? En tiedä. Olen kai niin tottunut tähän. Olen tykästynyt siihen, että saan kertoa ajatukseni muille. Olen ihastunut huomioon. Blogi mahdollistaa sen, ettei minun tarvitse kertoa kaikkia asioita ihmisille kasvokkain. Teen sen silti, mutta nyt minun ei ole pakko tehdä sitä. Minulla on kanava purkautua. Minulla on vaikutusvaltaa teidän ajatuksiinne.
"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, etten minä ole hullu."
Salvador Dali
Tein tämän havainnon, koska halusin tietää miksi olen kyseisen merkinnän tehnyt. Halusin tietää miksi aloitin blogeilun alunperin. En voi suositella menemään lukemaan kyseistä tekstiä, koska se on täyttä skeidaa (niinkuin kaikki muutkin tekstini tuohon aikaan, huomasin). En kuitenkaan halua poistaa vanhoja tekstejä. Se tuntuisi väärältä.
Miksi siis aloitin blogeilun? Mielikuvitusolentojenmaailma ei antanut siihen vastausta. Pysyn siis alkuperäisessä kannassani: Ni aloitti blogeilun, joten minäkin halusin aloittaa sen. Lisäksi keksin loistavan nimen blogille, mikä myös innoitti aloittamaan julkisen kirjoittamisen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen todennäköisesti myös halunnut huomiota. Haluan usein huomiota, nykyäänkin. Huomio on huomiota vaikka sen saisi kasvottomilta blogin lukijoilta (joita ei välttämättä edes ole).
En ole koskaan pitänyt yksityisistä blogeista. Sellaisista, joihin pitää kirjautua, jotta näkee tekstit. Minusta internettiin kirjoitettu kuuluu kaikille. Miksi kirjoitat blogia, jos sitä ei ole tarkoitus lukea? Kirjoita sitten vain itsellesi.
Kai blogeja luetaan, koska halutaan olla osa jonkun toisen elämää. Tietää, millaisia elämiä ihmiset voivat elää. Hassua, ihan kuin bloggaajat kirjoittaisivat itsestään kaiken. Emme me kirjoita. Nettipäiväkirja on pitkälti samanlainen kuin tavalliset päiväkirjatkin: sinne kirjotetaan asioita, joita halutaan kertoa. En kirjoita paperipäiväkirjaani tavallisista asioista. Kirjoitan ajatuksia ja suurempia tapahtumia. En ikinä kerro mitä normaalisti syön aamiaiseksi.
Kuten Sähköjäniskin pohti: mitä blogiin sitten pitäisi laittaa? Minä laitan juuri sen, mitä haluan. En tiedä huomaako sitä aina, mutta monesti minulla on joku asia, jonka haluan kirjoittaa, mutta sen raameiksi kyhään paljon tekstiä. En halua julkaista vain yksittäisiä lauseita (aina). Tehokeinot eivät toimi, jos niitä käyttää jatkuvasti. Lisäksi yksittäiset lauseet vaikuttavat usein surullisilta. Tunnelman välittäminen tekstin kautta on oma taiteenlajinsa.
"Voi kauhee, mitähän ne musta ajattelee?"
Sensuroin tekstiäni, myönnän. En kuitenkaan yleensä sensuroi siksi, että en haluaisi muiden tietävän itsestäni asioita. Yleensä sensuroin tekstiäni, koska en saa siitä haluamani tasoista. En saa asiaani tuotua julki tarkoituksenmukaisesti. On asioita, joista en halua kirjoittaa blogiin, mutta syy on yleensä enemmän muiden ihmisten tunteissa kuin omissani.
Miksi haluan tarjota itseni muille internetin välityksellä? Miksen pidä asioita omanani niinkuin suurin osa ihmisistä? En tiedä. Olen kai niin tottunut tähän. Olen tykästynyt siihen, että saan kertoa ajatukseni muille. Olen ihastunut huomioon. Blogi mahdollistaa sen, ettei minun tarvitse kertoa kaikkia asioita ihmisille kasvokkain. Teen sen silti, mutta nyt minun ei ole pakko tehdä sitä. Minulla on kanava purkautua. Minulla on vaikutusvaltaa teidän ajatuksiinne.
"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, etten minä ole hullu."
Salvador Dali
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
onnen elämyksiä
Raha ei tee onnelliseksi, tavara tekee. Lauseparsi, joka saa minut ostamaan kaikkea. Tällä kertaa minut teki onnelliseksi mukit. Rakkautta ensi silmäyksellä. Ja niinkuin elämässä yleensä, piti minun tietysti rakastua vaikeasti saatavaan: ruotsalaisiin mukeihin, jotka eivät ole minkään arvostetun suunnittelijan tai suuren ketjun mukeja. Lagerhaus, my love!
Ainakaan nopea googletus ei kertonut minulle, että Suomessa olisi jälleenmyyntiä. Jos tiedätte, niin kertokaa. Mutta! Löysin kuitenkin kaksi kyseistä mukia (en kuvan printillä kuitenkaan), joten olen varsin tyytyväinen. Sitä paitsi nyt minulla on jälleen yksi syy lisää käydä Ruotsissa tulevaisuudessakin.
Tänään koin myös onnistumisen elämyksen, mikä on aina hauskaa (ja turhan harvinaista). Tukholman reissun takia jouduin tekemään kaksi kahden sivun esseetä kahden tunnin sosiaaliturvan luennon lintsaamisen takia. Luennoitsija lähetti minulle tänään viestiä, että olen todella kattavasti käsitellyt kaiken; teksti on hyvää ja jäsenneltyä. Tämän takia hän epäili, että olen saanut apua joltain juridisen koulutuksen saaneelta henkilöltä. Hoo! Luen tämän suureksi onnistumiseksi. Todellisuudessahan väänsin esseet univelkaisena vuosijuhlan lippuja jonotellessa (niitä täytyi jonotella 25,5 tuntia). Olisin saanut tekstistä parempaakin, mielestäni. Sainpahan huumoriarvoa, kun vastasin proffalle, jotta google auttoi.
"Haluaisin olla rokkari tai stand up -koomikko, mutta lääkäri on realistisista ammateista vähiten paskin."
Ainakaan nopea googletus ei kertonut minulle, että Suomessa olisi jälleenmyyntiä. Jos tiedätte, niin kertokaa. Mutta! Löysin kuitenkin kaksi kyseistä mukia (en kuvan printillä kuitenkaan), joten olen varsin tyytyväinen. Sitä paitsi nyt minulla on jälleen yksi syy lisää käydä Ruotsissa tulevaisuudessakin.
Tänään koin myös onnistumisen elämyksen, mikä on aina hauskaa (ja turhan harvinaista). Tukholman reissun takia jouduin tekemään kaksi kahden sivun esseetä kahden tunnin sosiaaliturvan luennon lintsaamisen takia. Luennoitsija lähetti minulle tänään viestiä, että olen todella kattavasti käsitellyt kaiken; teksti on hyvää ja jäsenneltyä. Tämän takia hän epäili, että olen saanut apua joltain juridisen koulutuksen saaneelta henkilöltä. Hoo! Luen tämän suureksi onnistumiseksi. Todellisuudessahan väänsin esseet univelkaisena vuosijuhlan lippuja jonotellessa (niitä täytyi jonotella 25,5 tuntia). Olisin saanut tekstistä parempaakin, mielestäni. Sainpahan huumoriarvoa, kun vastasin proffalle, jotta google auttoi.
"Haluaisin olla rokkari tai stand up -koomikko, mutta lääkäri on realistisista ammateista vähiten paskin."
lauantai 5. maaliskuuta 2011
pimeän baarin jupinoita
Eilen olin pilkkopimeässä puolitoista tuntia kymmenen muun ihmisen kanssa. Se oli avartavaa. Pimeässä oli hauskaa tutustua ihmisiin. Pimeässä saattoi tutustuessa ottaa käsistä kiinni ilman, että se vaikutti omituiselta.
Pimeässä matkat tuntuivat pitemmiltä. Pöydän toiselle puolelle ei nähnyt, joten käsiä piti liu'uttaa pitkin pöydän pintaa, jotta pystyi koskettamaan toisella puolella istuvaa; jotta pystyi toteamaan, että siellä oli joku. Vierekkäin istuminen ei ollut omituista. Pimeässä istuttiin niin lähellä toista, että saattoi vain hieman liikahtamalla koskettaa vierustoverin vaatteita. Eikä sekään ollut omituista.
Pimeässä yksin olo tuntui turvattomalta. Koska tila oli tuntematon, tuntui turvattomalta seistä yksin, kaukana muista. Vaikka siellä "kaukana" oli varmaankin alle kaksi metriä. Pimeässä kaikki olivat samalla viivalla, yhtä sokeita. Ehkä senkin takia muita oli helpompi lähestyä ja tutustua ihmisiin, joita ei ollut ennen nähnyt. Harmitti, kun aika loppui. Olisin halunnut olla pimeässä koko illan. Valo sattui silmiin, vaikkei se ollut edes kirkas.
Pimeässä askeleet ovat lyhyempiä ja aika kulkee nopeammin.
Haluaisin pimeän huoneen, jossa voisi kuunnella musiikkia. Pimeän huoneen, missä voisi vain olla. Komeron, joka olisi oikeasti pimeä. Tykästyin pimeään. En ole aikoihin ollut missään, missä olisi ollut oikeasti pimeää.
Pilkkopimeän jälkeen jatkoimme istuskelua puoli yötä. Oli viihdyttävää olla välillä joidenkin lähes tuntemattomien kanssa. Minulla oli kauhean hauskaa! Haluaisin viettää enemmän aikaa uusien ihmisten kanssa. Vanhoissa ei suinkaan ole mitään vikaa, haluaisin vain välillä vaihtelua. Haluaisin ympärilleni enemmän ihmisiä, jotka elävät erilaisessa maailmassa.
Tänään puolestaan renkeilin kahvitarjoilijana. Haluaisin kahvila-baarin. Minusta olisi ihanaa jutella asiakkaiden kanssa niitä näitä ja seistä baaritiskin takana.
Haluaisin myös kuulua yhteisöön. Johonkin yhteisöön tai ryhmään, jolla olisi päämääriä. Haluaisin olla jotain tärkeää. Olen varmaan sanonutkin tämän monesti, mutta se on edelleen totta.
Tänään halusin monia asioita.
Ostin bonsain. Annan sille nimeksi Hubert.
Pimeässä matkat tuntuivat pitemmiltä. Pöydän toiselle puolelle ei nähnyt, joten käsiä piti liu'uttaa pitkin pöydän pintaa, jotta pystyi koskettamaan toisella puolella istuvaa; jotta pystyi toteamaan, että siellä oli joku. Vierekkäin istuminen ei ollut omituista. Pimeässä istuttiin niin lähellä toista, että saattoi vain hieman liikahtamalla koskettaa vierustoverin vaatteita. Eikä sekään ollut omituista.
Pimeässä yksin olo tuntui turvattomalta. Koska tila oli tuntematon, tuntui turvattomalta seistä yksin, kaukana muista. Vaikka siellä "kaukana" oli varmaankin alle kaksi metriä. Pimeässä kaikki olivat samalla viivalla, yhtä sokeita. Ehkä senkin takia muita oli helpompi lähestyä ja tutustua ihmisiin, joita ei ollut ennen nähnyt. Harmitti, kun aika loppui. Olisin halunnut olla pimeässä koko illan. Valo sattui silmiin, vaikkei se ollut edes kirkas.
Pimeässä askeleet ovat lyhyempiä ja aika kulkee nopeammin.
Haluaisin pimeän huoneen, jossa voisi kuunnella musiikkia. Pimeän huoneen, missä voisi vain olla. Komeron, joka olisi oikeasti pimeä. Tykästyin pimeään. En ole aikoihin ollut missään, missä olisi ollut oikeasti pimeää.
Pilkkopimeän jälkeen jatkoimme istuskelua puoli yötä. Oli viihdyttävää olla välillä joidenkin lähes tuntemattomien kanssa. Minulla oli kauhean hauskaa! Haluaisin viettää enemmän aikaa uusien ihmisten kanssa. Vanhoissa ei suinkaan ole mitään vikaa, haluaisin vain välillä vaihtelua. Haluaisin ympärilleni enemmän ihmisiä, jotka elävät erilaisessa maailmassa.
Tänään puolestaan renkeilin kahvitarjoilijana. Haluaisin kahvila-baarin. Minusta olisi ihanaa jutella asiakkaiden kanssa niitä näitä ja seistä baaritiskin takana.
Haluaisin myös kuulua yhteisöön. Johonkin yhteisöön tai ryhmään, jolla olisi päämääriä. Haluaisin olla jotain tärkeää. Olen varmaan sanonutkin tämän monesti, mutta se on edelleen totta.
Tänään halusin monia asioita.
Ostin bonsain. Annan sille nimeksi Hubert.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
onnellisuus päiväkirja
Tänään minut sai hymyilemään:
Aurinko.
Tyhjä pöytäpinta.
Kirjastohoitaja, jolle palautin syvärini nätisti tulostettuna.
Sähköposti, joka onnitteli tulevasta julkaisusta (KYLLÄ! Saan syvärit julkaistua! \o/).
Ihmiset.
Liian suuri vaihtoraha (olin paha ihminen enkä sanonut siitä, hohoo!).
Energisyys.
Kylävalinnan (toisteks paras) myyjä, joka hymyili ja puhui kuin paras myyjä.
Se, että Prismaan saattoi mennä joen yli eikä sinne ollut edes pitkä matka.
Ääni, joka tuli lumen pinnan rikkomisesta.
Kappale menneisyydestä.
Koira, joka näytti karhulta.
Mandariinit, rooibos ja hunaja.
Koti.
Aurinko.
Tyhjä pöytäpinta.
Kirjastohoitaja, jolle palautin syvärini nätisti tulostettuna.
Sähköposti, joka onnitteli tulevasta julkaisusta (KYLLÄ! Saan syvärit julkaistua! \o/).
Ihmiset.
Liian suuri vaihtoraha (olin paha ihminen enkä sanonut siitä, hohoo!).
Energisyys.
Kylävalinnan (toisteks paras) myyjä, joka hymyili ja puhui kuin paras myyjä.
Se, että Prismaan saattoi mennä joen yli eikä sinne ollut edes pitkä matka.
Ääni, joka tuli lumen pinnan rikkomisesta.
Kappale menneisyydestä.
Koira, joka näytti karhulta.
Mandariinit, rooibos ja hunaja.
Koti.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
huumehöyryistä
"Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvinpäin on, että pitää tehdä jotakin."
Tänään haluan hehkuttaa Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Minulla ei ole juuri mitään sanottavaa itse kirjasta. Pidän siitä valtavasti, mutta en oikeastaan edes tiedä miksi. Näin kerran miehen, josta pidin heti ensinäkemältä valtavasti, mutta en yhtään tiennyt miksi. Myin hänelle mansikkaa.
Heroiinipäiväkirja on kirjana täydellinen. Pokkari, joka aukeaa kuin unelma. Kokolailla pehmeä kirja. Sitä ei haluaisi päästää käsistään, koska se on vain niin täydellinen. Hassua.
En ole aikoihin koukuttunnut kirjaan tällä tavalla. En ole koskaan koukuttunut kirjan ulkomuotoon.
Haluan lukea päiväkirjoja.
"Aloin opettaa bändille uutta biisiä. Annoin Vincelle sanat ja näytin Mickille kitarariffin. Äijät alkoivat soittaa sanomatta mitään... ne vetivät hyvin... oppivat sen heti kättelyssä. Biisin puolivälissä sitten tajusin, että jätkät osasivat sen jo. Olin jo opettanut sen niille... eilen."
Tänään haluan hehkuttaa Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Minulla ei ole juuri mitään sanottavaa itse kirjasta. Pidän siitä valtavasti, mutta en oikeastaan edes tiedä miksi. Näin kerran miehen, josta pidin heti ensinäkemältä valtavasti, mutta en yhtään tiennyt miksi. Myin hänelle mansikkaa.
Heroiinipäiväkirja on kirjana täydellinen. Pokkari, joka aukeaa kuin unelma. Kokolailla pehmeä kirja. Sitä ei haluaisi päästää käsistään, koska se on vain niin täydellinen. Hassua.
En ole aikoihin koukuttunnut kirjaan tällä tavalla. En ole koskaan koukuttunut kirjan ulkomuotoon.
Haluan lukea päiväkirjoja.
"Aloin opettaa bändille uutta biisiä. Annoin Vincelle sanat ja näytin Mickille kitarariffin. Äijät alkoivat soittaa sanomatta mitään... ne vetivät hyvin... oppivat sen heti kättelyssä. Biisin puolivälissä sitten tajusin, että jätkät osasivat sen jo. Olin jo opettanut sen niille... eilen."
maanantai 28. helmikuuta 2011
kysymysparvi.
Olisitko kiinnostunut?
Seikkailisitko kanssani vaihtelevasti yli maiden ja merien?
Muistaisitko vanhoja keskusteluja?
Tulisitko kanssani moshpittiin?
Olisitko siellä, missä lupasit olla?
Innostaisitko minut aktiiviseksi?
Kertoisitko minulle, jos suuntavaistoni on pettänyt?
Tekisitkö kanssani lumiukon?
Saisitko minut riitelemään?
Saisitko minut riitelemään?
Antaisitko minulle tilaa?
Uskaltaisitko ottaa ohjat?
Puhuisitko kanssani kaikesta?
Ymmärtäisitkö minua?
Osaisitko kysyä?
Olisitko olkapääni, vaikka en osaisi pyytää?
Saisitko minut pysähtymään?
perjantai 25. helmikuuta 2011
elokuvamaailman ihmetyksiä
Miksi elokuvissa pitäisi käydä jonkun kanssa? Minusta on kiva käydä elokuvissa ihan vain itseni kanssa. Silloin ei tarvitse miettiä ylipuhuiko toisen elokuvaan, josta hän ei pidä yhtään. Silloin voi vain olla nobody kaikkien muiden nobodyjen rinnalla. Ei tarvitse olla mitään, voi vain tuijottaa elokuvaa. Silti sain osakseni ihmettelyä siitä, että menin elokuviin yksin.
Menin katsomaan Puun. Ihan vain ja ainoastaan siksi, että satuin kuuntelemaan sen sound trackkia ja vielä huomaamaan tämän asian. Kyseessä oli tyttöjen leffa. Kaikki paikalle saapuneet miehet vaikuttivat tulleen parisuhteen pakottamina. Yksi pariskunta keskusteli siitä, että mies olisi voinut mennä samaan aikaan katsomaan Vareksen. Toisella pariskunnalla oli jo lähes riidan ainekset kasassa, kun mies ei jaksanut kaivaa lippuja esiin ja kehoitti istumaan minne hyvänsä (riville ei kuitenkaan tulisi ketään muuta). Kolmas pariskunta kritisoi elokuvan mainoksia: lippu maksaa yli kympin, luulisi sillä hinnalla saavan mainoksettoman elokuvan! Niin, olihan meitä paikallakin ainakin kymmenkunta.
Itse pidän mainoksista ennen elokuvaa. Ne virittävät tunnelmaa ja niiden aikana ehtii syödä karkit pois.
Elokuvan loputtua kukaan ei liikkunut eikä puhunut. Kaikki olivat hiljaa paikoillaan aina siihen asti, kun teksteissä luki "No animals or trees were harmed during the making of this film." Yleensä kaikilla on aina kauhea kiire pois salista. Nyt kenelläkään ei ollut mitään kiirettä minnekään. Kukaan ei halunnut rikkoa tunnelmaa.
Kotimatkalla näin miehen, joka leikki koiransa kanssa Aurajoen jäällä. Kukaan, joka on niin antaumuksella mukana koiransa leikeissä, ei voi olla kovin paha.
Menin katsomaan Puun. Ihan vain ja ainoastaan siksi, että satuin kuuntelemaan sen sound trackkia ja vielä huomaamaan tämän asian. Kyseessä oli tyttöjen leffa. Kaikki paikalle saapuneet miehet vaikuttivat tulleen parisuhteen pakottamina. Yksi pariskunta keskusteli siitä, että mies olisi voinut mennä samaan aikaan katsomaan Vareksen. Toisella pariskunnalla oli jo lähes riidan ainekset kasassa, kun mies ei jaksanut kaivaa lippuja esiin ja kehoitti istumaan minne hyvänsä (riville ei kuitenkaan tulisi ketään muuta). Kolmas pariskunta kritisoi elokuvan mainoksia: lippu maksaa yli kympin, luulisi sillä hinnalla saavan mainoksettoman elokuvan! Niin, olihan meitä paikallakin ainakin kymmenkunta.
Itse pidän mainoksista ennen elokuvaa. Ne virittävät tunnelmaa ja niiden aikana ehtii syödä karkit pois.
Elokuvan loputtua kukaan ei liikkunut eikä puhunut. Kaikki olivat hiljaa paikoillaan aina siihen asti, kun teksteissä luki "No animals or trees were harmed during the making of this film." Yleensä kaikilla on aina kauhea kiire pois salista. Nyt kenelläkään ei ollut mitään kiirettä minnekään. Kukaan ei halunnut rikkoa tunnelmaa.
Kotimatkalla näin miehen, joka leikki koiransa kanssa Aurajoen jäällä. Kukaan, joka on niin antaumuksella mukana koiransa leikeissä, ei voi olla kovin paha.
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
numerokoodeja
Kolme.
Kolme on hyvä numero. Kolme on enemmän kuin kaksi, mutta vähemmän kuin neljä. Kaksi on vasta pari, neljä on jo kaksi paria. Kolme on hyvä numero kirjan osille. Trilogia. Kaksi on liian vähän. Neljä on ihan sama kuin mikä tahansa muu numero. Kolme on turvallinen. Meitä on kolme. Kolme on jousimiehen onnennumero. Kolme on helppo valinta, ilmeinen valinta.
23.
23 on turvallinen numero. 23:sella pääsi joskus kotiin, siitä tiesi minne se on menossa. 23. oli joskus tietty päivä. 23 ei petä koskaan, 23 tuo rauhallisen ja turvallisen olon.
21.
21 on numero, josta ei tiedä minne se on menossa. 21 aiheuttaa levottomuutta.
24.
Jack Bauer. 24 on joulu ja syntymäpäivä. 24 on jaollinen monilla luvuilla, 24 on helppo luku. 12 on merkityksellinen, koska se on puolet 24:stä. 24 on koti.
88. Minä ja muut.
86. O.
92. Jones.
87, 85, 91, 84. Kaikki ovat joku. Parittomiin numeroihin on vaikeampi luoda intiimiä suhdetta. En osaa suhtautua parittomiin numeroihin samalla helppoudella.
17-22. Nainen parhaassa iässä.
19. Ikuinen ikä.
5. Numero, jolla muihin numeroihin on helpompi suhtautua. Viidellä jaollinen. Viidellä jaollisuus tekee asioista helpompia. Tästä syystä 25 on myös hyvä numero.
Eikö ole erikoista, miten numeroihin luo suhteita? Jotkut numerot ovat turvallisempia ja parempia kuin toiset. Toiset numerot ovat tutumpia kuin toiset. Toisiin numeroihin luottaa helpommin kuin toisiin. Eikö ole erikoista, että saatan joskus tehdä hyvinkin tärkeän päätöksen sen perusteella, että aikoinaan menin kotiin bussilla numero 23, koska en tiennyt mitä reittiä numero 21 kulki?
"Ja paskat, kaks sataa!"
Kolme on hyvä numero. Kolme on enemmän kuin kaksi, mutta vähemmän kuin neljä. Kaksi on vasta pari, neljä on jo kaksi paria. Kolme on hyvä numero kirjan osille. Trilogia. Kaksi on liian vähän. Neljä on ihan sama kuin mikä tahansa muu numero. Kolme on turvallinen. Meitä on kolme. Kolme on jousimiehen onnennumero. Kolme on helppo valinta, ilmeinen valinta.
23.
23 on turvallinen numero. 23:sella pääsi joskus kotiin, siitä tiesi minne se on menossa. 23. oli joskus tietty päivä. 23 ei petä koskaan, 23 tuo rauhallisen ja turvallisen olon.
21.
21 on numero, josta ei tiedä minne se on menossa. 21 aiheuttaa levottomuutta.
24.
Jack Bauer. 24 on joulu ja syntymäpäivä. 24 on jaollinen monilla luvuilla, 24 on helppo luku. 12 on merkityksellinen, koska se on puolet 24:stä. 24 on koti.
88. Minä ja muut.
86. O.
92. Jones.
87, 85, 91, 84. Kaikki ovat joku. Parittomiin numeroihin on vaikeampi luoda intiimiä suhdetta. En osaa suhtautua parittomiin numeroihin samalla helppoudella.
17-22. Nainen parhaassa iässä.
19. Ikuinen ikä.
5. Numero, jolla muihin numeroihin on helpompi suhtautua. Viidellä jaollinen. Viidellä jaollisuus tekee asioista helpompia. Tästä syystä 25 on myös hyvä numero.
Eikö ole erikoista, miten numeroihin luo suhteita? Jotkut numerot ovat turvallisempia ja parempia kuin toiset. Toiset numerot ovat tutumpia kuin toiset. Toisiin numeroihin luottaa helpommin kuin toisiin. Eikö ole erikoista, että saatan joskus tehdä hyvinkin tärkeän päätöksen sen perusteella, että aikoinaan menin kotiin bussilla numero 23, koska en tiennyt mitä reittiä numero 21 kulki?
"Ja paskat, kaks sataa!"
torstai 17. helmikuuta 2011
oppiputken uumenista
Tänään opin seuraavaa:
Lentokoneessa kannattaa olla kännissä. Selvinpäin auttamisvelvollisuus velvoittaa ilmottautumaan lääkäriä huhuiltaessa. Mikäli menee auttamaan, saattaa vahingossa tehdä virheen, mikä johtaa kivitykseen, kaulan katkaisemiseen tai muuhun vastaavaan.
Kandin ei vielä tarvitse olla lentokoneessa kännissä.
Laillistettu lääkäri ei saa harjoittaa homeopatiaa tai muutakaan huuhaa-lääketiedettä. Tästä putkesta valmistuu ainoastaan ihmisiä, jotka harjoittavat koululääketiedettä. Mikäli haluaa harrastaa huuhaa-lääketiedettä, ei saa enää toimia lääkärinä.
Kandi saa kuitenkin puoskaroida. Nyt, jos koskaan!
Lääkäri on nimikkeenä suojattu, mutta vuorineuvos tai tohtori ei. Saan esiintyä vuorineuvoksena, vaikka en maksaisikaan siitä maltaita, ja saan esittäytyä tohtoriksi, vaikken tohtori olisikaan. Lisäksi Yhdysvalloissa voi ostaa papin arvon, joka on voimassa Yhdysvalloissa.
Lisäksi pitää omistaa yhdinase tai vastaavaa, jos haluaa olla välittämättä muiden laeista.
Olen oppinut.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
muutoksen tuulet
Jos saisit muuttaa yhden asian, mikä se olisi?
Asia voisi olla mikä tahansa: jotain itsessäsi, jotain menneisyydessä tapahtunutta, jonkun ihmisen suhtautumisen tai tunteet... Mitä tahansa! Mutta saisit muuttaa vain yhden asian, mikä se olisi? Muutos olisi pysyvä eikä sitä voisi perua. Muutos olisi juuri sellainen, miksi sen sanot, mutta se saisi koskea vain yhtä asiaa. Tietäisitkö sinä, mitä haluaisit?
Pohdiskelun jälkeen päädyin siihen, että korjaisin silmäni. Haluaisin, että näkisin täydellisesti. Näin muutaman vuoden riittävän täydellisesti, mutta en oikeastaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Nyt, kun näkö menee vain huonompaan suuntaan, minua oikeasti harmittaa. Haluan nähdä. Haluaisin nähdä ilman laseja. Tiedän toki, että laserleikkaus on keksitty, mutta ei se ole sama asia. Leikkauksen jälkeen minulla ei ole takuita, että näkisin lopun ikääni täydellisesti.
Minulle sanottiin kerran, että olisin nätimpi ilman laseja. Vaikka kyseessä oli kohteliaisuus, olisin mieluummin jättänyt sen kuulematta.
Tekisitkö muutoksen, jos olisi 30% mahdollisuus, että kaikki menisi huonompaan suuntaan? Jos olisi mahdollisuus, että kuolet muutokseen? Miten suuren riskin olisit valmis ottamaan muutoksen saavuttaaksesi? Mitkä kertoimet ylittäisivät kipukynnyksesi?
Itse en lähtisi muutokseen, jos mahdollisuus sokeutumiseen olisi realistinen. Minulla on nyt asiat oikeasti aika hyvin, ei minun tarvitsisi ottaa riskiä, jotta asiat olisivat ehkä hivenen paremmin. Minä pärjään näinkin.
Koko ajatus lähti tällä kertaa siitä, että selkää särki. Ajatuksesta, että joku korjaisi sen. Tiedän kuitenkin säryn loppuvan jumpalla, joten selkä, lantio tai jalkani eivät päässeet muutoslistalle. Loppuen lopuksi totesin eläväni varsin onnellista elämää, koska en keksinyt juuri mitään muuta muutettavaa. Uskon edelleen, että terveys on yksi tärkeimmistä asioista jollei tärkein.
Kävin tämän ajatusketjun eilen enkä varastanut edes seuraavaa. Ajattelemme vain samoja asioita. Seuraavaksi jäin nimittäin pohdiskelemaan minkä yhden aistin jättäisin, jos kaikista muista pitäisi luopua. Tuntoaisti on luonnollisesti elämisen kannalta jokseenkin välttämätöntä (kipuaisti kumminkin), mutta jos turvallisuus olisi turvattu, niin - ironista kyllä - päädyin näköön. Oletin siis, että jäljelle jäävä aisti olisi täydellinen. Kera näköaistin pystyisi edelleen kommunikoimaan, pystyisi lukemaan, pystyisi näkemään maailman. Musiikkia jäisin tosin kaipaamaan, joten en ole varma vastauksestani. Toisaalta ilman tuntoaistia ei kuitenkaan pystyisi itse oikein soittamaan. Varsinkaan, jos asentotuntokin poistettaisiin. Lisäksi täydellisessä kuulossa olisi huonotkin puolensa, koska se sisältäisi myös täydellisen sävelkorvan. Silloin edes hieman huonosta musiikista ei pystyisi nauttimaan.
Tänään vein syvärini hyväksyttäväksi. Ketään ei oikeasti kiinnosta onko lähdesivuillani sivunumeroita. Tuntuu turhalta, että muotoseikkoihin kiinnitettiin kirjotusklinikassa niin paljon huomiota. Minusta olisi ollut kiva, jos tekstini olisi lähetetty varadekaanille, vaikkei hän kuitenkaan olisi lukenut niitä. Olisi tuntunut tärkeämmältä. Lisäksi tietokoneestani irtosi jälleen pieni musta ruuvi. Se oli neljäs kerta. Kaksi ruuveista on jo hävinnyt, viisi on vielä jäljellä.
Asia voisi olla mikä tahansa: jotain itsessäsi, jotain menneisyydessä tapahtunutta, jonkun ihmisen suhtautumisen tai tunteet... Mitä tahansa! Mutta saisit muuttaa vain yhden asian, mikä se olisi? Muutos olisi pysyvä eikä sitä voisi perua. Muutos olisi juuri sellainen, miksi sen sanot, mutta se saisi koskea vain yhtä asiaa. Tietäisitkö sinä, mitä haluaisit?
Pohdiskelun jälkeen päädyin siihen, että korjaisin silmäni. Haluaisin, että näkisin täydellisesti. Näin muutaman vuoden riittävän täydellisesti, mutta en oikeastaan osannut arvostaa sitä tarpeeksi. Nyt, kun näkö menee vain huonompaan suuntaan, minua oikeasti harmittaa. Haluan nähdä. Haluaisin nähdä ilman laseja. Tiedän toki, että laserleikkaus on keksitty, mutta ei se ole sama asia. Leikkauksen jälkeen minulla ei ole takuita, että näkisin lopun ikääni täydellisesti.
Minulle sanottiin kerran, että olisin nätimpi ilman laseja. Vaikka kyseessä oli kohteliaisuus, olisin mieluummin jättänyt sen kuulematta.
Tekisitkö muutoksen, jos olisi 30% mahdollisuus, että kaikki menisi huonompaan suuntaan? Jos olisi mahdollisuus, että kuolet muutokseen? Miten suuren riskin olisit valmis ottamaan muutoksen saavuttaaksesi? Mitkä kertoimet ylittäisivät kipukynnyksesi?
Itse en lähtisi muutokseen, jos mahdollisuus sokeutumiseen olisi realistinen. Minulla on nyt asiat oikeasti aika hyvin, ei minun tarvitsisi ottaa riskiä, jotta asiat olisivat ehkä hivenen paremmin. Minä pärjään näinkin.
Koko ajatus lähti tällä kertaa siitä, että selkää särki. Ajatuksesta, että joku korjaisi sen. Tiedän kuitenkin säryn loppuvan jumpalla, joten selkä, lantio tai jalkani eivät päässeet muutoslistalle. Loppuen lopuksi totesin eläväni varsin onnellista elämää, koska en keksinyt juuri mitään muuta muutettavaa. Uskon edelleen, että terveys on yksi tärkeimmistä asioista jollei tärkein.
Kävin tämän ajatusketjun eilen enkä varastanut edes seuraavaa. Ajattelemme vain samoja asioita. Seuraavaksi jäin nimittäin pohdiskelemaan minkä yhden aistin jättäisin, jos kaikista muista pitäisi luopua. Tuntoaisti on luonnollisesti elämisen kannalta jokseenkin välttämätöntä (kipuaisti kumminkin), mutta jos turvallisuus olisi turvattu, niin - ironista kyllä - päädyin näköön. Oletin siis, että jäljelle jäävä aisti olisi täydellinen. Kera näköaistin pystyisi edelleen kommunikoimaan, pystyisi lukemaan, pystyisi näkemään maailman. Musiikkia jäisin tosin kaipaamaan, joten en ole varma vastauksestani. Toisaalta ilman tuntoaistia ei kuitenkaan pystyisi itse oikein soittamaan. Varsinkaan, jos asentotuntokin poistettaisiin. Lisäksi täydellisessä kuulossa olisi huonotkin puolensa, koska se sisältäisi myös täydellisen sävelkorvan. Silloin edes hieman huonosta musiikista ei pystyisi nauttimaan.
Tänään vein syvärini hyväksyttäväksi. Ketään ei oikeasti kiinnosta onko lähdesivuillani sivunumeroita. Tuntuu turhalta, että muotoseikkoihin kiinnitettiin kirjotusklinikassa niin paljon huomiota. Minusta olisi ollut kiva, jos tekstini olisi lähetetty varadekaanille, vaikkei hän kuitenkaan olisi lukenut niitä. Olisi tuntunut tärkeämmältä. Lisäksi tietokoneestani irtosi jälleen pieni musta ruuvi. Se oli neljäs kerta. Kaksi ruuveista on jo hävinnyt, viisi on vielä jäljellä.
tiistai 15. helmikuuta 2011
kulttuurikaupunkivuoden tarjontaa
Aktivoiduin jälleen kulttuurillisesti ja kävin eilen katsomassa Hair-musikaalin. Kyseessä on siis keski-ikäisten amatöörinäyttelijöiden projekti. Ohjaaja ja muut organisoijat tosin ovat ammattilaisia (osa ainakin). Olin katsomassa hevimusikaalia (tekijänä Turun nuorisoteatteri) parisen viikkoa sitten, joten odotin jotain hienoa. Odotuksiani ei täytetty.
Myönnän, en ole koskaan nähnyt Hairia enkä edes tiennyt juonta. En oikein tiedä juonta vieläkään. Jotenkin se kai liittyi siihen, että sota on pahasta, rauha on hyvästä ja pitkät hiukset sekä auktoriteetteja vastaan kapinointi on jees. Itse musikaalista se ei käynyt oikein lainkaan esille. Musikaalissa ei ollut varsinaisia päähenkilöitä, vaan kolmea päähenkilöä esitti erivärisiin asuihin pukeutunut ihmisjoukkio. Kaikki olivat koko ajan lavalla. Se olisi voinut toimia. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin hyvin hämmentynyt tunne. Olisin kaivannut edes kertojaa, joka olisi kertonut mitä tapahtuu.
Koko musikaalin mieleenpainuvin hetki oli kohtaus, jossa lavalla huudettiin "Minä en ymmärrä!". Hauskan kohtauksesta teki se, että ensin huudettiin, että kyllähän sinä ymmärrät ja minä ymmärrän jne. Teki hyvin vahvasti mieli itse huutaa "Minä en!" Riviltä 29 huuto olisi kuitenkin tuntunut erikoiselta. Onneksi joku näyttelijöistä kuitenkin huusi sen, joten saatoin vain nauraa tilanteen koomisuudelle.
Musiikki oli jees ja sitä oli koko ajan. Se ei kuitenkaan pelastanut tilannetta. Juonenkin luin tämän päivän Turun Sanomista (jossa oli arvostelu Hairista). Kuulemma juoni mukaili alkuperäistä, mutta seksi ja huumeet oli jätetty pois. En siis olisi todennäköisesti pitänyt tuosta, vaikka olisin nähnyt alkuperäisen (ja näin ollen tiennyt missä mentiin), koska huumeita tai seksiä ei ollut korvattu millään (sanoo TS). Lisäksi osa näyttelijöistä sekosi koreografioissakin. Olisin antanut sen ilomielin anteeksi, jos musikaali olisi ollut hyvä. Nyt lähinnä vain harmitti, etteivät he osanneet edes heiluttaa käsiään niinkuin oli sovittu.
Näyttelijöillä oli hauskaa. Kaveria lainatakseni, tunnelma oli kuin ala-asteen kevätjuhlassa. Minun lapseni (tai vanhempani) ei kuitenkaan ollut mukana, joten musikaali oli lähinnä vain riman alitus. Heillä oli ammattiohjaaja! Eikö hän olisi saanut juttua hieman toimivammaksi, jos olisi yrittänyt? Eikö ylipäätään olisi voinut valita jotain hieman helpommin ymmärrettävää tarinaa? Päähenkilötkin olisivat olleet ihan kivat olemassa. Tai olisivat sitten edes ottaneet yleisöä jotenkin mukaan, jotta me olisimme päässeet mukaan hauskanpitoon. Ei ole kiva tuntea itseään ulkopuoliseksi edes musikaalia katsoessa.
Olen negatiivinen. Vieressä istuva neito piti esityksestä hurjasti. Hän oli yhtä fiiliksissä Hairista kuin minä Infernal musical 1827:stä. Minun teki vain mieli kysyä, miksi hän piti siitä. En kehdannut. En ymmärtänyt.
Myönnän, en ole koskaan nähnyt Hairia enkä edes tiennyt juonta. En oikein tiedä juonta vieläkään. Jotenkin se kai liittyi siihen, että sota on pahasta, rauha on hyvästä ja pitkät hiukset sekä auktoriteetteja vastaan kapinointi on jees. Itse musikaalista se ei käynyt oikein lainkaan esille. Musikaalissa ei ollut varsinaisia päähenkilöitä, vaan kolmea päähenkilöä esitti erivärisiin asuihin pukeutunut ihmisjoukkio. Kaikki olivat koko ajan lavalla. Se olisi voinut toimia. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin hyvin hämmentynyt tunne. Olisin kaivannut edes kertojaa, joka olisi kertonut mitä tapahtuu.
Koko musikaalin mieleenpainuvin hetki oli kohtaus, jossa lavalla huudettiin "Minä en ymmärrä!". Hauskan kohtauksesta teki se, että ensin huudettiin, että kyllähän sinä ymmärrät ja minä ymmärrän jne. Teki hyvin vahvasti mieli itse huutaa "Minä en!" Riviltä 29 huuto olisi kuitenkin tuntunut erikoiselta. Onneksi joku näyttelijöistä kuitenkin huusi sen, joten saatoin vain nauraa tilanteen koomisuudelle.
Musiikki oli jees ja sitä oli koko ajan. Se ei kuitenkaan pelastanut tilannetta. Juonenkin luin tämän päivän Turun Sanomista (jossa oli arvostelu Hairista). Kuulemma juoni mukaili alkuperäistä, mutta seksi ja huumeet oli jätetty pois. En siis olisi todennäköisesti pitänyt tuosta, vaikka olisin nähnyt alkuperäisen (ja näin ollen tiennyt missä mentiin), koska huumeita tai seksiä ei ollut korvattu millään (sanoo TS). Lisäksi osa näyttelijöistä sekosi koreografioissakin. Olisin antanut sen ilomielin anteeksi, jos musikaali olisi ollut hyvä. Nyt lähinnä vain harmitti, etteivät he osanneet edes heiluttaa käsiään niinkuin oli sovittu.
Näyttelijöillä oli hauskaa. Kaveria lainatakseni, tunnelma oli kuin ala-asteen kevätjuhlassa. Minun lapseni (tai vanhempani) ei kuitenkaan ollut mukana, joten musikaali oli lähinnä vain riman alitus. Heillä oli ammattiohjaaja! Eikö hän olisi saanut juttua hieman toimivammaksi, jos olisi yrittänyt? Eikö ylipäätään olisi voinut valita jotain hieman helpommin ymmärrettävää tarinaa? Päähenkilötkin olisivat olleet ihan kivat olemassa. Tai olisivat sitten edes ottaneet yleisöä jotenkin mukaan, jotta me olisimme päässeet mukaan hauskanpitoon. Ei ole kiva tuntea itseään ulkopuoliseksi edes musikaalia katsoessa.
Olen negatiivinen. Vieressä istuva neito piti esityksestä hurjasti. Hän oli yhtä fiiliksissä Hairista kuin minä Infernal musical 1827:stä. Minun teki vain mieli kysyä, miksi hän piti siitä. En kehdannut. En ymmärtänyt.
lauantai 12. helmikuuta 2011
tetriksestä kärkkääseen kieleen
Sadas ja ensimmäinen teksti. Haluan kertoa teille eilisillasta.
Eilen kehitin uuden juomapelin ja menin yksin bileisiin. Minua harmitti, etten saanut ketään turvallista ihmistä kaverikseni, mutta huomasin pian huoleni turhaksi. Ymmärsin, että tunnen jo niin paljon ihmisiä, ettei minun tarvitse olla yksin. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta silti jokainen kerta jännittää hieman. Se on typerää, sillä en ole ainoa, jonka kaverit eivät sillä hetkellä ole paikalla, joten voisin hyvin jutella uusille ihmisille. Tällä kertaa en tehnyt niin.
Illan aikana olin viisas neuvonantaja, hölmö hassuttelija, ykkösrivin fani, vapaamielinen nainen sekä kiinnostunut kuuntelija. Olin myös helposti ja vaikeasti lähestyttävä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on ilmeisesti jäämässä nimenomaan omalle kontolleni.
Kerroin miehelle, että hänen olisi pitänyt pukeutua lampun hengeksi. Jälkikäteen ajateltuna tuo oli hieman omituinen keskustelunavaus. Muistin myöhemmin kysyä nimeäkin. Kerroin myös naiselle varsin spontaanisti, ettei minulla ollut aavistustakaan kuka hän oli, vaikka hän tuli kysymään minulta kuulumisia tavalla, jolla vain vanhoilta kavereilta sitä kysytään. Selvisi, ettei hänkään tiennyt kuka minä olin. Heitin myös tutulle vitsin, jonka hän saattoi ylitulkita negaatioksi häntä kohtaan. Eilen lukutaitoni ihmisten suhteen ei ollut parhaimmillaan.
On päiviä, jolloin on tyytyväinen itseensä kaikin puolin. Eilen oli sellainen päivä. Eilen pullossani luki "itseluottamusta".
Eilen kehitin uuden juomapelin ja menin yksin bileisiin. Minua harmitti, etten saanut ketään turvallista ihmistä kaverikseni, mutta huomasin pian huoleni turhaksi. Ymmärsin, että tunnen jo niin paljon ihmisiä, ettei minun tarvitse olla yksin. Olen huomannut tämän ennenkin, mutta silti jokainen kerta jännittää hieman. Se on typerää, sillä en ole ainoa, jonka kaverit eivät sillä hetkellä ole paikalla, joten voisin hyvin jutella uusille ihmisille. Tällä kertaa en tehnyt niin.
Illan aikana olin viisas neuvonantaja, hölmö hassuttelija, ykkösrivin fani, vapaamielinen nainen sekä kiinnostunut kuuntelija. Olin myös helposti ja vaikeasti lähestyttävä. Uusiin ihmisiin tutustuminen on ilmeisesti jäämässä nimenomaan omalle kontolleni.
Kerroin miehelle, että hänen olisi pitänyt pukeutua lampun hengeksi. Jälkikäteen ajateltuna tuo oli hieman omituinen keskustelunavaus. Muistin myöhemmin kysyä nimeäkin. Kerroin myös naiselle varsin spontaanisti, ettei minulla ollut aavistustakaan kuka hän oli, vaikka hän tuli kysymään minulta kuulumisia tavalla, jolla vain vanhoilta kavereilta sitä kysytään. Selvisi, ettei hänkään tiennyt kuka minä olin. Heitin myös tutulle vitsin, jonka hän saattoi ylitulkita negaatioksi häntä kohtaan. Eilen lukutaitoni ihmisten suhteen ei ollut parhaimmillaan.
On päiviä, jolloin on tyytyväinen itseensä kaikin puolin. Eilen oli sellainen päivä. Eilen pullossani luki "itseluottamusta".
torstai 27. tammikuuta 2011
paras klinikkaviikko tähän asti.
Tämän viikon vietin nuorten psykiatrisella poliklinikalla. Voi jukra!
Ymmärsin miksi olen kiinnostunut psykiatriasta: rakastan tarinoita. Haluan tietää miksi olet tuollainen. Mistä tulet ja minne olet menossa? Minne haluaisit olla menossa? Jollain tasolla minussa on myös housemaisia piirteitä: haluan ratkaista ihmisen arvoituksen. Haluan tietää mitä kaikkea hänen takanaan on. Loppuen lopuksi juuri tämä saattaa jopa olla se, miksi hain lääkikseen. Auttamishalu ja ihmisrakkaus, bullshit. Sitten olisin voinut hakea jonnekin muuallekin. Kommentin ihmettelijöille tiedoksi: ei, en oikeasti tiedä mikä oikeasti sai minut hakemaan lääkikseen. Kaikki vaan jotenkin johti siihen.
Lisäksi huomasin myös sosiaalisissa tilanteissa olevani välillä kuin psykiatri. Kyselen mitä toiselle kuuluu haluamatta juuri itse kertoa omia kuulumisiani. Tämä johtuu yleensä pääosin siitä, etten koe minun kuulumisiani kovinkaan ihmeellisinä. Ei pidä ymmärtää väärin: rakastan myös itsestäni puhumista ja puhun aina kun kysytään tarkennetusti. Kaikelle on kuitenkin tilaisuutensa.
Olen myös törmännyt useampaan polikliniseen potilaaseen, joka kokee olevansa vaivoiksi. He kokevat vievänsä ajan joltain tärkeämmältä. Ymmärrän logiikan, mutta sinänsä ajatus on erikoinen. Terveyskeskukseen tullut flunssa-potilas ei koe vievänsä aikaa tärkeämmiltä potilailta, vaikka hänen asiassaan ei hengenhädästä olekaan kyse. Ylipäätään suhtautuminen psykiatrisiin ongelmiin on hieman hassahtanut. Kukaan ei kyseenalaista etteikö influenssa olisi todellinen sairaus, mutta masennus "nyt on vain heikkojen ihmisten juttu". Ehkä kyse on vain siitä, ettei asioiden todellista luonnetta vieläkään oikein tiedetä.
En väitä olevani yhtään sen parempi kuin muutkaan ihmiset. Minäkään en ole vielä täysin päässyt perille itseni tai muiden suhtautumisesta psykiatrisiin sairauksiin. Se johtuu lähinnä siitä, ettei näissä tapauksissa ole helppoa vetää rajaa. Ei ole numeerisia tutkimuksia, joiden perusteella diagnoosi voitaisiin tehdä. On vain oireita. On vain ihmisiä.
Tänään puhuin yhdelle uudelle naapurille. Kutsun häntä Ääneksi. En oikein muista minkä näköinen Ääni oli, mutta hänen äänensä jäi kuitenkin jostain syystä mieleen (vaikka huomenna olen jo varmasti unohtanut senkin). Hän oli sitä mieltä, että on minun onneni, etten ole hänen seinänaapurinsa. Jos Ääni ei olisi hävinnyt niin nopeasti, olisin voinut kertoa, että kantamassani laatikossa on haitari. Onni on todennäköisesti molemminpuolinen.
Ymmärsin miksi olen kiinnostunut psykiatriasta: rakastan tarinoita. Haluan tietää miksi olet tuollainen. Mistä tulet ja minne olet menossa? Minne haluaisit olla menossa? Jollain tasolla minussa on myös housemaisia piirteitä: haluan ratkaista ihmisen arvoituksen. Haluan tietää mitä kaikkea hänen takanaan on. Loppuen lopuksi juuri tämä saattaa jopa olla se, miksi hain lääkikseen. Auttamishalu ja ihmisrakkaus, bullshit. Sitten olisin voinut hakea jonnekin muuallekin. Kommentin ihmettelijöille tiedoksi: ei, en oikeasti tiedä mikä oikeasti sai minut hakemaan lääkikseen. Kaikki vaan jotenkin johti siihen.
Lisäksi huomasin myös sosiaalisissa tilanteissa olevani välillä kuin psykiatri. Kyselen mitä toiselle kuuluu haluamatta juuri itse kertoa omia kuulumisiani. Tämä johtuu yleensä pääosin siitä, etten koe minun kuulumisiani kovinkaan ihmeellisinä. Ei pidä ymmärtää väärin: rakastan myös itsestäni puhumista ja puhun aina kun kysytään tarkennetusti. Kaikelle on kuitenkin tilaisuutensa.
Olen myös törmännyt useampaan polikliniseen potilaaseen, joka kokee olevansa vaivoiksi. He kokevat vievänsä ajan joltain tärkeämmältä. Ymmärrän logiikan, mutta sinänsä ajatus on erikoinen. Terveyskeskukseen tullut flunssa-potilas ei koe vievänsä aikaa tärkeämmiltä potilailta, vaikka hänen asiassaan ei hengenhädästä olekaan kyse. Ylipäätään suhtautuminen psykiatrisiin ongelmiin on hieman hassahtanut. Kukaan ei kyseenalaista etteikö influenssa olisi todellinen sairaus, mutta masennus "nyt on vain heikkojen ihmisten juttu". Ehkä kyse on vain siitä, ettei asioiden todellista luonnetta vieläkään oikein tiedetä.
En väitä olevani yhtään sen parempi kuin muutkaan ihmiset. Minäkään en ole vielä täysin päässyt perille itseni tai muiden suhtautumisesta psykiatrisiin sairauksiin. Se johtuu lähinnä siitä, ettei näissä tapauksissa ole helppoa vetää rajaa. Ei ole numeerisia tutkimuksia, joiden perusteella diagnoosi voitaisiin tehdä. On vain oireita. On vain ihmisiä.
Tänään puhuin yhdelle uudelle naapurille. Kutsun häntä Ääneksi. En oikein muista minkä näköinen Ääni oli, mutta hänen äänensä jäi kuitenkin jostain syystä mieleen (vaikka huomenna olen jo varmasti unohtanut senkin). Hän oli sitä mieltä, että on minun onneni, etten ole hänen seinänaapurinsa. Jos Ääni ei olisi hävinnyt niin nopeasti, olisin voinut kertoa, että kantamassani laatikossa on haitari. Onni on todennäköisesti molemminpuolinen.
perjantai 21. tammikuuta 2011
when you're strange
Eilen olin baarissa pakkopaidassa. Minulle ei ole koskaan sanottu niin monta kertaa yhden illan aikana, että olen sekaisin. En ollut baarin kaunein nainen, mutta taatusti nauroin enemmän kuin muut. Saatoin olla hyvinkin ärsyttävä, mutta minulla oli koko illan kauhean hauskaa. Eläydyin hullun rooliin, ja se jos mikä sopii minulle mainiosti. Puhua mitä sattuu ja nauraa joka väliin. Toimia päähänpistojen mukaan. Eilen myös tanssin pakkopaidassa ja moshasin niskani kipeäksi.
"Kyllä se on normaalisti ihan sulonen, se on vaan nyt tollanen."
Tänään sen sijaan mietin, ettei hullulla ja nerolla tosiaan ole välttämättä paljoakaan eroa. Jim Morrisonin lavaesiintyminen ei ainakaan noudata minun käsityksiäni normaalista toiminnasta. Lavalla se on kuitenkin hyväksyttävää. Eri tilanteissa eri asiat ovat hyväksyttäviä. When you're strange oli katsomisen arvoinen dokumenttielokuva The Doorsista. Toisaalta se oli kauhean pätkityn oloinen. Olisin esimerkiksi halunnut tietää oliko The Doorssilla ja The Wholla jotain muutakin yhteistä kuin yksi keikka. Se mainittiin täysin irrallisena asiana, joten jäi ihmetyttämään. Olisin katsonut pidemmänkin version mieluusti. Niin moni asia jäi avoimeksi. Myös tämä kappale on hajanainen ja jättää monta asiaa avoimeksi.
"when you're strange no one remembers your name"
"Kyllä se on normaalisti ihan sulonen, se on vaan nyt tollanen."
Tänään sen sijaan mietin, ettei hullulla ja nerolla tosiaan ole välttämättä paljoakaan eroa. Jim Morrisonin lavaesiintyminen ei ainakaan noudata minun käsityksiäni normaalista toiminnasta. Lavalla se on kuitenkin hyväksyttävää. Eri tilanteissa eri asiat ovat hyväksyttäviä. When you're strange oli katsomisen arvoinen dokumenttielokuva The Doorsista. Toisaalta se oli kauhean pätkityn oloinen. Olisin esimerkiksi halunnut tietää oliko The Doorssilla ja The Wholla jotain muutakin yhteistä kuin yksi keikka. Se mainittiin täysin irrallisena asiana, joten jäi ihmetyttämään. Olisin katsonut pidemmänkin version mieluusti. Niin moni asia jäi avoimeksi. Myös tämä kappale on hajanainen ja jättää monta asiaa avoimeksi.
"when you're strange no one remembers your name"
tiistai 18. tammikuuta 2011
estot nurkkaan!
Millainen olisi maailma ilman estoja? Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei välittäisi kultturisidonnaisista toimintatavoista vaan tekisi juuri niinkuin nyt sattuisi huvittamaan?
Yhtälö on tietysti mahdoton, koska tällöin hyvin harva jaksaisi herätä aamulla ennen auringonnousua eikä juuri kukaan viettäisi nättiä päivää työpaikallaan vaan esimerkiksi piknikillä auringossa. Mutta jos pitäisimme suuret linjat ja heittäytyisimme mielitekoihimme pienissä asioissa, mitä sitten tapahtuisi?
Jos minä olisin täysin spontaani ihminen, joka ei tuntisi normaalina pidettyä käyttäytymistä tavoittelemisen arvoisena, olisin tänään piirtänyt hymiön edellä istuvan niskaan, joka niin houkuttelevasti oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Lisäksi olisin pörröttänyt toisen edellä istuvan hiuksia, koska ne näyttivät jäävän hauskasti pystyyn päätä raapiessa. Olisin myös juossut vastaan tulleen miehen perään ja kertonut hänen muistuttavan erehdyttävästi muumien taikuria, joten oli kauhea menetys, ettei hän pukeutunut liilaan viittaan ja pitänyt lemmikkinään leobardia (tai jos pitikin, se ei ollut mukana). Harmitonta, mutta hämmentävää.
Jos kaikki tekisivät niinkuin haluaisivat, ihmiset saattaisivat riidellä enemmän. Kerrottaisiin mikä muissa on pielessä ja oltaisiin välittämättä parisuhteen rajoittavista tekijöistä. Minä toisaalta pitäisin siitä, jos se olisi normaalia ja niin olisi aina ollutkin. Minusta olisi mukavaa, jos asioista puhuttaisiin. Kerrottaisiin mikä kenessäkin ärsyttää. Se sopisi suurelle ja ajattelemattomalle suulleni mainiosti. Toisaaltahan suurin osa ihmisten riidoista johtuu nimenomaan siitä, ettei osata kommunikoida. Ihminen on omituinen eläin.
Tehkää jotain spontaania!
Yhtälö on tietysti mahdoton, koska tällöin hyvin harva jaksaisi herätä aamulla ennen auringonnousua eikä juuri kukaan viettäisi nättiä päivää työpaikallaan vaan esimerkiksi piknikillä auringossa. Mutta jos pitäisimme suuret linjat ja heittäytyisimme mielitekoihimme pienissä asioissa, mitä sitten tapahtuisi?
Jos minä olisin täysin spontaani ihminen, joka ei tuntisi normaalina pidettyä käyttäytymistä tavoittelemisen arvoisena, olisin tänään piirtänyt hymiön edellä istuvan niskaan, joka niin houkuttelevasti oli vain muutaman kymmenen sentin päässä. Lisäksi olisin pörröttänyt toisen edellä istuvan hiuksia, koska ne näyttivät jäävän hauskasti pystyyn päätä raapiessa. Olisin myös juossut vastaan tulleen miehen perään ja kertonut hänen muistuttavan erehdyttävästi muumien taikuria, joten oli kauhea menetys, ettei hän pukeutunut liilaan viittaan ja pitänyt lemmikkinään leobardia (tai jos pitikin, se ei ollut mukana). Harmitonta, mutta hämmentävää.
Jos kaikki tekisivät niinkuin haluaisivat, ihmiset saattaisivat riidellä enemmän. Kerrottaisiin mikä muissa on pielessä ja oltaisiin välittämättä parisuhteen rajoittavista tekijöistä. Minä toisaalta pitäisin siitä, jos se olisi normaalia ja niin olisi aina ollutkin. Minusta olisi mukavaa, jos asioista puhuttaisiin. Kerrottaisiin mikä kenessäkin ärsyttää. Se sopisi suurelle ja ajattelemattomalle suulleni mainiosti. Toisaaltahan suurin osa ihmisten riidoista johtuu nimenomaan siitä, ettei osata kommunikoida. Ihminen on omituinen eläin.
Tehkää jotain spontaania!
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
viikonlopun saldo
Uskon, että Turku selviää kulttuurikaupungiuudestaan kunnialla. Lauantain avajaisspektaakkeli oli upea! Vaikka osa ihmisistä ei olekaan samaa mieltä, niin minusta tapahtuma oli 20 asteen pakkasessa paikalle kävelemisen ja tunnin kylmässä seisomisen arvoista. Arvostan, että Turku tekee jotain kaikille avointa ja ilmaista. Lisäksi pidin siitä, että tapahtumassa oli yhdistetty vähän kaikkea. Oli dialogi (joka tosin oli ainoa asia, josta en oikein pitänyt, mutta joka livenä toimi sentään kohtuullisesti), dj, tanssia (tai jotain siihen verrattavaa), laulua, ilmapalloja, ilotulitteita ja vaikka mitä. Ilotulitteet erityisesti olivat hienoja. Turun ilotulitteet eivät ole ikinä yltäneet samalle tasolle! (Enkä kyllä muutenkaan ole hienompaa nähnyt.) Pidin myös täysikuun näköisestä pallosta, joka leijaili taivalla. Sen funktio ei tosin täysin selvinnyt minulle. Hieno spektaakkeli joka tapauksessa! Ja väitän, että se oli järjestetty niin, että jokainen paikalla olija sai tapahtumasta ainakin jotakin irti.
Tänään tutustuin capoeiraan. Vekkuli laji! Laji muistutti minusta hivenen hippien versiota taistelulajeista. Missään vaiheessa ei varsinaisesti ole tarkoitus ottaa kontaktia toiseen eikä satuttaminen ainakaan ole tavoittelemisen arvoista. Mutta pidin tästäkin! Vaikka pääasia minulle onkin, että teen ylipäänsä jotain. Kuten aina joulun jälkeen, nytkin olen taas vannottanut aloittavani urheilun. Lisäksi capoeiran (ainakin) viiden kerran kurssi tulee ainakin käytyä, koska Ni on seurana. Tänäänkin olisin iloisesti jättänyt väliin, jos Ni ei olisi rimpauttanut ovikelloa. Kuka sitä kelloa on ennekään katsonut...
Lisäksi viikonloppuna sain taas hiihdettyä (hyvä minä!), laiskottelin, katsoin paljon telkkaria ja ompelin hännän pään tilalle. Haaroväli tai pääaukko, aika sama oikeastaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)