Iloisista asioista kirjoitetaan liian harvoin. Minä ainakin kirjoitan. On paljon helpompi valittaa kuin sanoa, että kaikki on kivasti. Ehkä se on sitä suomalaisuutta. Mutta nyt minä sen sanon: minulla on kaikki oikeastaan ihan hyvin.
Vaikka Porissa ei satukaan olemaan kummempia kavereita (ja epäsosiaalisuus on oikeastaan itseni valitsemaa), niin on täällä silti mukavaa. Päätin, että kahdeksasta kolmeen-neljään kestävät koulupäivät saavat riittää enkä tee illalla enää mitään opiskeluihin liittyvää. Tämä on mahdollistanut uimaan menon ilman suurempia kiireitä, nörtityksen ja romaanin lukemisen. Otin oman teekupinkin mukaan, ettei tarvitse kirota pieniä mukeja. Joten mikäs tässä ollessa.
Lueskelen Paasilinnan Hurmaavaa joukkoitsemurhaa. Pitäisi lukea enemmän suomalaisten kirjottajien kirjoja. Käännetyistä kirjoista häviää se pieni kielellinen leikittely (jota ei tosin kaikissa kirjoissa olekaan). Hurmaava joukkoitsemurha saa pienillä kielellisillä vivahteillaan hymyilemään. Liian monesti pohdin lukiessa, että mitenhän kohta on alkuperäiskielellään kirjoitettu.
Kun on välillä pois, niin osaa taas arvostaa kotia. Minä kaipaan erityisesti haitaria. Kotona ollessa voin huomata, etten ole soittanut viikkoon, mutta muualla ollessa kaipaan soittamista joka päivä. Johtunee siitä, ettei ole mitään tekemistä. Tekemisen puutteen huomaa helpommin, kun tavarat eivät ole tiellä.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
maanantai 28. maaliskuuta 2011
anna minulle unelmia.
Haluan leveän ikkunalaudan. Toivon, että kun seuraavaksi muutan, voin saada leveän ikkunalaudan tai edes ikkunan, jonka eteen voi laittaa pöydän ikkunalautamaisesti.
"Mutta miksi?"
Jostain syystä ikkunalauta on minusta täydellinen paikka istua. Se ei ole erityisen ergonominen tai mitään, mutta se on täydellinen. Minusta on ihanaa tuijottaa ikkunasta ulos. Nollata. Ikkunalauta on kuin oma pieni tila, jossa voi sulkea koko muun maailman ulkopuolelle. Ei, ennemmin voi sulkea itsensä maailman ulkopuolelle. Ikkunalaudalla voi olla kärpänen katossa.
Olen Porissa. Täällä on leveä ikkunalauta ja asunnossa on muutenkin tyhjää tilaa. Tämä on kuin oma asuntoni ilman tavaroita. Ja juuri niitä minä kaipaan, tavaroita, vaikka samalla nautin niiden puutteen tuomasta vapaudesta. Olen ristiriitainen.
Minulla on pitkään ollut kaksi asiaa, jotka sisustuksellisesti haluaisin. Ikkunanlaudan lisäksi haluaisin punaiset tikkaat. En oikeastaan tiedä miksi enkä tiedä mitä niillä tekisin. Haluaisin vain punaiset tikkaat. Haluaisin niin paljon tilaa, että ne eivät olisi tiellä. Ideaalitilanteessa minulla olisi leveä ikkunalauta, jonne kiivettäisiin punaisia tikkaita pitkin. Isomman asunnon haihattelua, torni ei siis avautunut minulle.
Kävin täällä istuskelemassa yhteistilan sohvallakin. Sohvakin olisi kiva. Sohva olisi kiva pitkälti samalla tavalla kuin riippumatto ja ikkunanlauta. Paikka, jonne voi unohtua. Sohvalla istuskellessa ihmettelin, ettei koko asuntolan yksikään muu ihminen ollut kiinnostunut Pasilasta. Tulin siihen tulokseen, että olen vain sattumalta tutustunut ihmisiin, jotka pitävät Pasilasta. Ei voi olla sattumaa, että jälleen kerran katsoin Pasilaa yksin eikä ketään muuta edes kiinnostanut. Harjavallassakin kävi niin. Tänä keväänä olen ollut tekemisissä omituisten opiskelijoiden kanssa. Saattaa myös olla, että minä olen se outo.
Marsilaisille me olemme yhtä outoja kuin he meille.
Aion elää vielä monta vuotta. Jossain vaiheessa hankin oman paikan ikkunan edessä, punaiset tikkaat ja sohvan. Siihen asti näitä kaikkia korvatkoon oma paikka riippumatossa ja pään perukoilla elävät unelmat.
"Mutta miksi?"
Jostain syystä ikkunalauta on minusta täydellinen paikka istua. Se ei ole erityisen ergonominen tai mitään, mutta se on täydellinen. Minusta on ihanaa tuijottaa ikkunasta ulos. Nollata. Ikkunalauta on kuin oma pieni tila, jossa voi sulkea koko muun maailman ulkopuolelle. Ei, ennemmin voi sulkea itsensä maailman ulkopuolelle. Ikkunalaudalla voi olla kärpänen katossa.
Olen Porissa. Täällä on leveä ikkunalauta ja asunnossa on muutenkin tyhjää tilaa. Tämä on kuin oma asuntoni ilman tavaroita. Ja juuri niitä minä kaipaan, tavaroita, vaikka samalla nautin niiden puutteen tuomasta vapaudesta. Olen ristiriitainen.
Minulla on pitkään ollut kaksi asiaa, jotka sisustuksellisesti haluaisin. Ikkunanlaudan lisäksi haluaisin punaiset tikkaat. En oikeastaan tiedä miksi enkä tiedä mitä niillä tekisin. Haluaisin vain punaiset tikkaat. Haluaisin niin paljon tilaa, että ne eivät olisi tiellä. Ideaalitilanteessa minulla olisi leveä ikkunalauta, jonne kiivettäisiin punaisia tikkaita pitkin. Isomman asunnon haihattelua, torni ei siis avautunut minulle.
Kävin täällä istuskelemassa yhteistilan sohvallakin. Sohvakin olisi kiva. Sohva olisi kiva pitkälti samalla tavalla kuin riippumatto ja ikkunanlauta. Paikka, jonne voi unohtua. Sohvalla istuskellessa ihmettelin, ettei koko asuntolan yksikään muu ihminen ollut kiinnostunut Pasilasta. Tulin siihen tulokseen, että olen vain sattumalta tutustunut ihmisiin, jotka pitävät Pasilasta. Ei voi olla sattumaa, että jälleen kerran katsoin Pasilaa yksin eikä ketään muuta edes kiinnostanut. Harjavallassakin kävi niin. Tänä keväänä olen ollut tekemisissä omituisten opiskelijoiden kanssa. Saattaa myös olla, että minä olen se outo.
Marsilaisille me olemme yhtä outoja kuin he meille.
Aion elää vielä monta vuotta. Jossain vaiheessa hankin oman paikan ikkunan edessä, punaiset tikkaat ja sohvan. Siihen asti näitä kaikkia korvatkoon oma paikka riippumatossa ja pään perukoilla elävät unelmat.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
elämänpeli
Hurjan kiva lauantai. Muistin taas, että tavaroiden järjesteleminenkin on oikeastaan ihan kivaa, jos sitä tekee pienissä erissä. Lisäksi on ylettömän vapauttavaa, ettei oikeasti ole mitään ehdottoman pakottavaa tekemistä.
Löysin internetin ihmeellisestä maailmasta Elämän pelin. Vietin sen kanssa hurjan hauskoja hetkiä. Juu, viime päivityskin oli ihmisten ihmettelemistä, mutta en jaksa välittää aihe kun nyt tuntuu olevan pinnalla joka mediassa. Mutta koittakaapa oikeasti päästä tossa pelissä "onnelliseen loppuun". Ainakin ensimmäisessä elämässä nimittäin oli sellainen, muista en tainnut mokomaa löytää. Hurjan hauskaa! Helpotuksena pelin pelaamiselle: valinnat tulee tehdä kuin kunnon kristitty, mutta kuitenkin lopulta tajuta, että "kristinusko on kokonaan ihmisten keksintöä ja humpuukia". Toinen valittu suosikkilauseeni: "Virnistelevä epäilyksen peikko alkaa pikkuhiljaa kutkutella atraimellaan Maijan posteriorista alaosaa!"
Toinen hassun hauska sivusto löytyi foorumilta, jossa kerrottiin muumien aivopesevän lapsia saatananpalvontaan. On aina hienoa lukea, kun aiheeseen syvästi perehtyneet ihmiset jakavat mielipiteitään. Katso ja hämmenny.
Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa ja tietävänsä vastauksen joka asiaan, ovat jollain tavalla hyvin koomisia.
Löysin internetin ihmeellisestä maailmasta Elämän pelin. Vietin sen kanssa hurjan hauskoja hetkiä. Juu, viime päivityskin oli ihmisten ihmettelemistä, mutta en jaksa välittää aihe kun nyt tuntuu olevan pinnalla joka mediassa. Mutta koittakaapa oikeasti päästä tossa pelissä "onnelliseen loppuun". Ainakin ensimmäisessä elämässä nimittäin oli sellainen, muista en tainnut mokomaa löytää. Hurjan hauskaa! Helpotuksena pelin pelaamiselle: valinnat tulee tehdä kuin kunnon kristitty, mutta kuitenkin lopulta tajuta, että "kristinusko on kokonaan ihmisten keksintöä ja humpuukia". Toinen valittu suosikkilauseeni: "Virnistelevä epäilyksen peikko alkaa pikkuhiljaa kutkutella atraimellaan Maijan posteriorista alaosaa!"
Toinen hassun hauska sivusto löytyi foorumilta, jossa kerrottiin muumien aivopesevän lapsia saatananpalvontaan. On aina hienoa lukea, kun aiheeseen syvästi perehtyneet ihmiset jakavat mielipiteitään. Katso ja hämmenny.
Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa aina oikeassa ja tietävänsä vastauksen joka asiaan, ovat jollain tavalla hyvin koomisia.
tiistai 22. maaliskuuta 2011
tuu ihan vaan ittenäs.
Ensin ideoitiin kamppanja Älä alistu!. Se harmitti ihmisiä. Ei oo kivaa, että homous kriminalisoidaan ja tuodaan esille itse päätettävänä asiana. Sitten tehtiin vastaiskuna Älä alistu homofobialle! facebook-kamppanja. Facebookin ylläpidon mielestä tällainen ei ilmeisesti ollut kivaa ja ylläpito poisti molemmat edellä mainitut tapahtumat sekä jälkimmäisen tapahtuman perustajan tilin.
Tämän jälkeen facebookiin ilmeistyi uusi tapahtuma, Älä alistu facebookin homofobiselle sensuurille!.
Hieman minua ihmetyttää, ettei vastaiskun tehneet tahot maininneet facebookin poistaneen myös Älä alistu!-kampanjan facebookista. Sinänsähän varsinainen tapahtuma protestoi kuitenkin sitä vastaan käytännössä (ajatuksen tasolla tietysti alkuperäistä vastaan, mutta sille ei varsinaisesti tehty mitään). Minusta sen olisi voinut mainita. Se olisi tuonut itselleni ajatuksen, että toiminnallani on väliä: jotain on saatu tehtyä! Ei tietenkään ole kivaa, että myös oma tapahtuma poistettiin ja näin ollen lakaistiin koko asia maton alle kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti jotain oikeasti tapahtui.
Älä alistu! -kampanja tietysti jatkuu netin muilla poluilla. Kampanja ärsyttää minua suunnattomasti ja sai minut harkitsemaan kirkosta eroamista. Ajattelin kuvitteellista ihmistä, joka on epävarma omasta seksuaalisuudestaan, puhuu jollekin uskovalle asiasta ja kärsii lopun elämäänsä hirveästä itseinhosta. Mieleeni nousi syksyllä minulle esitetty kysymys: "Kuuluks sä vielä kirkkoon?" Kysymys oli aseteltu tavalla, joka oletti kaikkien eroavan kirkosta ennemmin tai myöhemmin. Silloisen homo-keskustelun alla se oli tietysti varsin ymmärrettävää. Ja onhan tämä nyt kauhean ristiriitaista! Jos minulta nyt kysyttäisiin, liittyisinkö kirkkoon, vastaus olisi ei. "Mutta kun tässä nyt ollaan, niin mitä sitä muuttamaan..." Päätös se on päättämättä jättäminenkin. Kypsyttelen asiaa vielä hetken.
Koko homoseksuaalisuuden nostama kohu ärsyttää. Mitä sitten? Miksi ketään kiinnostaisi kenen kanssa minä seurustelen (jossei hän siis elämääni aktiivisesti liity)? Minkä takia on kenenkään mielestä enemmän oikein, että seurustelisin umpihullun ja äärettömän väkivaltaisen miehen kanssa kuin että seurustelisin ihanan ja sympaattisen naisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi? En ymmärrä, miksi ihmisiä jaksaa kiinnostaa mitä muut tekevät, jos niiden muiden tekemisistä ei ole kenellekään haittaa.
Älä alistu himolle. Voi hyvää päivää. Joko kohta palataan siihen, että esiaviollinen seksi on rikos? Himostahan siinäkin on kyse. (Tiedän kyllä, että on nuoriakin ihmisiä, jotka ovat nytkin tätä mieltä.) Miksi seksin muutenkaan pitäisi olla niin kamalan suuri asia? Ja erityisesti: miksi minun harjoittaman seksin pitäisi olla jollekin muulle jotenkin iso asia? Minä en tule neuvomaan miten sinun pitäisi elämääsi elää, joten etkö sinä voisi antaa minun elää omaa elämääni niinkuin minä haluan?
Minä olin joskus sitä mieltä, että uskonto tuo ihmisiä yhteen ja kirkko on laitoksena ihan jees. Sittemmin huomasin, etten minä halua olla niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Minä olin heidän kanssaan liian erilainen.
Tämän jälkeen facebookiin ilmeistyi uusi tapahtuma, Älä alistu facebookin homofobiselle sensuurille!.
Hieman minua ihmetyttää, ettei vastaiskun tehneet tahot maininneet facebookin poistaneen myös Älä alistu!-kampanjan facebookista. Sinänsähän varsinainen tapahtuma protestoi kuitenkin sitä vastaan käytännössä (ajatuksen tasolla tietysti alkuperäistä vastaan, mutta sille ei varsinaisesti tehty mitään). Minusta sen olisi voinut mainita. Se olisi tuonut itselleni ajatuksen, että toiminnallani on väliä: jotain on saatu tehtyä! Ei tietenkään ole kivaa, että myös oma tapahtuma poistettiin ja näin ollen lakaistiin koko asia maton alle kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan, mutta silti jotain oikeasti tapahtui.
Älä alistu! -kampanja tietysti jatkuu netin muilla poluilla. Kampanja ärsyttää minua suunnattomasti ja sai minut harkitsemaan kirkosta eroamista. Ajattelin kuvitteellista ihmistä, joka on epävarma omasta seksuaalisuudestaan, puhuu jollekin uskovalle asiasta ja kärsii lopun elämäänsä hirveästä itseinhosta. Mieleeni nousi syksyllä minulle esitetty kysymys: "Kuuluks sä vielä kirkkoon?" Kysymys oli aseteltu tavalla, joka oletti kaikkien eroavan kirkosta ennemmin tai myöhemmin. Silloisen homo-keskustelun alla se oli tietysti varsin ymmärrettävää. Ja onhan tämä nyt kauhean ristiriitaista! Jos minulta nyt kysyttäisiin, liittyisinkö kirkkoon, vastaus olisi ei. "Mutta kun tässä nyt ollaan, niin mitä sitä muuttamaan..." Päätös se on päättämättä jättäminenkin. Kypsyttelen asiaa vielä hetken.
Koko homoseksuaalisuuden nostama kohu ärsyttää. Mitä sitten? Miksi ketään kiinnostaisi kenen kanssa minä seurustelen (jossei hän siis elämääni aktiivisesti liity)? Minkä takia on kenenkään mielestä enemmän oikein, että seurustelisin umpihullun ja äärettömän väkivaltaisen miehen kanssa kuin että seurustelisin ihanan ja sympaattisen naisen kanssa, joka tekee minut onnelliseksi? En ymmärrä, miksi ihmisiä jaksaa kiinnostaa mitä muut tekevät, jos niiden muiden tekemisistä ei ole kenellekään haittaa.
Älä alistu himolle. Voi hyvää päivää. Joko kohta palataan siihen, että esiaviollinen seksi on rikos? Himostahan siinäkin on kyse. (Tiedän kyllä, että on nuoriakin ihmisiä, jotka ovat nytkin tätä mieltä.) Miksi seksin muutenkaan pitäisi olla niin kamalan suuri asia? Ja erityisesti: miksi minun harjoittaman seksin pitäisi olla jollekin muulle jotenkin iso asia? Minä en tule neuvomaan miten sinun pitäisi elämääsi elää, joten etkö sinä voisi antaa minun elää omaa elämääni niinkuin minä haluan?
Minä olin joskus sitä mieltä, että uskonto tuo ihmisiä yhteen ja kirkko on laitoksena ihan jees. Sittemmin huomasin, etten minä halua olla niiden ihmisten kanssa tekemisissä. Minä olin heidän kanssaan liian erilainen.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
suuria pieniä asioita
Muut tuntuvat aina elävän jännittävämpää elämää kuin minä. Eivät toki kaikki, mutta useat kumminkin. Tuntuu, että muiden vastaukset viikonlopun kuulumisiin kuulostavat aina jännittäviltä. Minun merkittävin tapahtuma viikonloppuna oli, että Hubertissa on uusi lehti eli se ei kuolekaan (ainakaan vielä).
Pohdiskelin taas suoraan puhumista. Miksi ihmisten kommunikaatio on niin monimutkaista? Ymmärrän kyllä, että on kaikkien kannalta järkevämpää, ettei negatiivisia asioita sanota suoraan. Harva pitää ihmisistä, jotka suoraan sanovat mikä muissa on vikana. Mutta miksei positiivisia asioita voi sanoa suoraan? Miksi on niin omituista, jos joku kertoo varauksetta asioista, joista ihmisissä pitää? Miksi on epäsopivaa sanoa, että haluaa viettää enemmän aikaa jonkun kanssa? Eikö olisi kaikkien kannalta yksinkertaisempaa, jos tuollaiset asiat sanottaisiin suoraan? Ehkä ei. Ehkä me sitten suojelemme itseämme viimeiseen asti, alitajuisesti tai aktiivisella ajatusten tasolla. Jos toinen ei reagoi positiiviseen asiaan iloisesti, se on sanojalle ikävä kokemus.
Toisaalta ihmiset, jotka sanovat positiivisia asioita suoraan, ovat mukavia. Miksen siis itse osaa muuttaa käyttäytymismalliani? Tiedän, että positiivisia asioita on ihana kuulla, mutta en silti osaa sanoa niitä muille. Puhun paljon, mutten asiaa.
Viime päivitykseen minun piti kirjoittaa vaikka mitä muutakin, mutta unohdin kaiken. Yksi asia, jonka kuitenkin haluan edelleen jakaa, on ammatti. Black Swania katsellessa tunsin suuren suurta helpotusta, että olen alalla, jossa ei tarvitse kilpailla. En kestäisi sitä, etten voisi kannustaa kavereita vaan kilpailisin työpaikoista keinoja kaihtamatta. Pidän kollegiaalisuudesta. En pidä kilpailusta, jos se tehdään tosissaan. En ole koskaan ollut suunnattoman voitontahtoinen vaan riemuitsen pienistä asioista ja onnistumisista varsinaista voittoa enemmän. Toki on kivaa voittaa, mutta hyvä peli on tärkeämpää. Kliseistä. "Häviäjän puhetta."
Huomenna haluan kuitenkin oikeasti voittaa! Huomenna on asuntoarvonta torniin. Asunnot arvotaan eikä minun tuurini yleensä ole kovin hyvä. Toivottavasti nyt on. Silitin kävelykadun onnenhevostakin eilen.
Pohdiskelin taas suoraan puhumista. Miksi ihmisten kommunikaatio on niin monimutkaista? Ymmärrän kyllä, että on kaikkien kannalta järkevämpää, ettei negatiivisia asioita sanota suoraan. Harva pitää ihmisistä, jotka suoraan sanovat mikä muissa on vikana. Mutta miksei positiivisia asioita voi sanoa suoraan? Miksi on niin omituista, jos joku kertoo varauksetta asioista, joista ihmisissä pitää? Miksi on epäsopivaa sanoa, että haluaa viettää enemmän aikaa jonkun kanssa? Eikö olisi kaikkien kannalta yksinkertaisempaa, jos tuollaiset asiat sanottaisiin suoraan? Ehkä ei. Ehkä me sitten suojelemme itseämme viimeiseen asti, alitajuisesti tai aktiivisella ajatusten tasolla. Jos toinen ei reagoi positiiviseen asiaan iloisesti, se on sanojalle ikävä kokemus.
Toisaalta ihmiset, jotka sanovat positiivisia asioita suoraan, ovat mukavia. Miksen siis itse osaa muuttaa käyttäytymismalliani? Tiedän, että positiivisia asioita on ihana kuulla, mutta en silti osaa sanoa niitä muille. Puhun paljon, mutten asiaa.
Viime päivitykseen minun piti kirjoittaa vaikka mitä muutakin, mutta unohdin kaiken. Yksi asia, jonka kuitenkin haluan edelleen jakaa, on ammatti. Black Swania katsellessa tunsin suuren suurta helpotusta, että olen alalla, jossa ei tarvitse kilpailla. En kestäisi sitä, etten voisi kannustaa kavereita vaan kilpailisin työpaikoista keinoja kaihtamatta. Pidän kollegiaalisuudesta. En pidä kilpailusta, jos se tehdään tosissaan. En ole koskaan ollut suunnattoman voitontahtoinen vaan riemuitsen pienistä asioista ja onnistumisista varsinaista voittoa enemmän. Toki on kivaa voittaa, mutta hyvä peli on tärkeämpää. Kliseistä. "Häviäjän puhetta."
Huomenna haluan kuitenkin oikeasti voittaa! Huomenna on asuntoarvonta torniin. Asunnot arvotaan eikä minun tuurini yleensä ole kovin hyvä. Toivottavasti nyt on. Silitin kävelykadun onnenhevostakin eilen.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
naisten leffa
Kävin katsastamassa Black Swanin. Ahdistavin leffakokemus taas vähään aikaan. En sano, että se olisi muista ahdistava, mutta minusta se oli. Elokuva imaisi minut sisälleen. Ahdistuin päähenkilön kivusta. Ahdistuin myös kaikkien psykoosia sairastavien puolesta. (Heroiinipäiväkirjan määritelmä psykoosille: "Kun kaikki muuttuvat pieniksi nukeiksi ja niillä on neuloja suussa ja ne vihaavat sinua, etkä sinä välitä, koska sinulla on VEITSI! AHAHAHAHAHAHA!!!") Elin hetken mielessäni henkilönä, joka ei tiedä mikä on totta.
Toivon, etten koskaan sairastu mieleltäni. Olisi kamalaa, ettei voisi luottaa itseensä, ettei tietäisi mikä on ja mikä ei. Jos iso pyörä kerran heittäisi kunnolla, en luultavasti luottaisi itseeni enää. En voisi luottaa siihen, että kokemukseni ovat tosia. Olisin epäluuloinen.
Itse elokuva oli kyllä hyvä. On aina parempi, että elokuva herättää tunteita kuin ettei se herättäisi mitään. Toisaalta toivoin, että olisin voinut lähteä salista jonkun turvallisen ihmisen kanssa, jotta se joku jakaisi ahdistukseni. Toisaalta olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut puhua kenellekään. En ole hyvä puhumaan elokuvien jälkeen. Varsinkaan draamojen. Komediat ovat asia erikseen. Tällä kertaa akuuteimman ihmiskontaktin tarjosi vastaan tuleva tuttu, joka moikkasi iloisesti ääneen ennen minua. Yleensä minä moikkaan aina ensin kaikkia.
Kotimatkalla äänet olivat korostuneet. Kuu oli kuulemma iso, löysin sen pilvien takaa. Oli rauhallista.
Toivon, etten koskaan sairastu mieleltäni. Olisi kamalaa, ettei voisi luottaa itseensä, ettei tietäisi mikä on ja mikä ei. Jos iso pyörä kerran heittäisi kunnolla, en luultavasti luottaisi itseeni enää. En voisi luottaa siihen, että kokemukseni ovat tosia. Olisin epäluuloinen.
Itse elokuva oli kyllä hyvä. On aina parempi, että elokuva herättää tunteita kuin ettei se herättäisi mitään. Toisaalta toivoin, että olisin voinut lähteä salista jonkun turvallisen ihmisen kanssa, jotta se joku jakaisi ahdistukseni. Toisaalta olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut puhua kenellekään. En ole hyvä puhumaan elokuvien jälkeen. Varsinkaan draamojen. Komediat ovat asia erikseen. Tällä kertaa akuuteimman ihmiskontaktin tarjosi vastaan tuleva tuttu, joka moikkasi iloisesti ääneen ennen minua. Yleensä minä moikkaan aina ensin kaikkia.
Kotimatkalla äänet olivat korostuneet. Kuu oli kuulemma iso, löysin sen pilvien takaa. Oli rauhallista.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
TGIF
Perjantai!
Onneksi on perjantai. Perjantaina asiat eivät häiritse yhtä paljon. Ei se, ettei mikään tunnu oikein onnistuvan, eikä se, että polvi sai jälleen tarpeettomasti tällin, eikä edes se, ettei mitään saa aikaiseksi ja väsyttää, muttei nukuta. Perjantaina voi ottaa vapaata asioista.
Tein juuri havainnon, että vastapäisen talon ikkuna heijastaa viereisen asunnon tapahtumat. Naapurini näyttäisi käyttävän verhoja yhtä huonosti kuin minä. Jos minä näen hänet, hän näkee minut. Hieman häiritsevä havainto.
Onneksi on perjantai. Perjantaina asiat eivät häiritse yhtä paljon. Ei se, ettei mikään tunnu oikein onnistuvan, eikä se, että polvi sai jälleen tarpeettomasti tällin, eikä edes se, ettei mitään saa aikaiseksi ja väsyttää, muttei nukuta. Perjantaina voi ottaa vapaata asioista.
Tein juuri havainnon, että vastapäisen talon ikkuna heijastaa viereisen asunnon tapahtumat. Naapurini näyttäisi käyttävän verhoja yhtä huonosti kuin minä. Jos minä näen hänet, hän näkee minut. Hieman häiritsevä havainto.
Samae Koskinen - Lapsuus
"Hei, lapsuus mä tulen tänään takaisin
ei tä aikuisuus ole tehty minulle
mä tahtoisin odottaa taas joulua
enkä tietää ihan tätä kaikkea.
Mut oisko se samaa sit kuitenkaan?"
Haluaisin maata selällään auringossa nurmikolla.
Kevät tulee!
tiistai 15. maaliskuuta 2011
blogeilua blogeilusta
Olen tehnyt ensimmäisen blogi-merkintäni 27.1.2005 klo 20.10.. Siitä on yli kuusi vuotta.
Tein tämän havainnon, koska halusin tietää miksi olen kyseisen merkinnän tehnyt. Halusin tietää miksi aloitin blogeilun alunperin. En voi suositella menemään lukemaan kyseistä tekstiä, koska se on täyttä skeidaa (niinkuin kaikki muutkin tekstini tuohon aikaan, huomasin). En kuitenkaan halua poistaa vanhoja tekstejä. Se tuntuisi väärältä.
Miksi siis aloitin blogeilun? Mielikuvitusolentojenmaailma ei antanut siihen vastausta. Pysyn siis alkuperäisessä kannassani: Ni aloitti blogeilun, joten minäkin halusin aloittaa sen. Lisäksi keksin loistavan nimen blogille, mikä myös innoitti aloittamaan julkisen kirjoittamisen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen todennäköisesti myös halunnut huomiota. Haluan usein huomiota, nykyäänkin. Huomio on huomiota vaikka sen saisi kasvottomilta blogin lukijoilta (joita ei välttämättä edes ole).
En ole koskaan pitänyt yksityisistä blogeista. Sellaisista, joihin pitää kirjautua, jotta näkee tekstit. Minusta internettiin kirjoitettu kuuluu kaikille. Miksi kirjoitat blogia, jos sitä ei ole tarkoitus lukea? Kirjoita sitten vain itsellesi.
Kai blogeja luetaan, koska halutaan olla osa jonkun toisen elämää. Tietää, millaisia elämiä ihmiset voivat elää. Hassua, ihan kuin bloggaajat kirjoittaisivat itsestään kaiken. Emme me kirjoita. Nettipäiväkirja on pitkälti samanlainen kuin tavalliset päiväkirjatkin: sinne kirjotetaan asioita, joita halutaan kertoa. En kirjoita paperipäiväkirjaani tavallisista asioista. Kirjoitan ajatuksia ja suurempia tapahtumia. En ikinä kerro mitä normaalisti syön aamiaiseksi.
Kuten Sähköjäniskin pohti: mitä blogiin sitten pitäisi laittaa? Minä laitan juuri sen, mitä haluan. En tiedä huomaako sitä aina, mutta monesti minulla on joku asia, jonka haluan kirjoittaa, mutta sen raameiksi kyhään paljon tekstiä. En halua julkaista vain yksittäisiä lauseita (aina). Tehokeinot eivät toimi, jos niitä käyttää jatkuvasti. Lisäksi yksittäiset lauseet vaikuttavat usein surullisilta. Tunnelman välittäminen tekstin kautta on oma taiteenlajinsa.
"Voi kauhee, mitähän ne musta ajattelee?"
Sensuroin tekstiäni, myönnän. En kuitenkaan yleensä sensuroi siksi, että en haluaisi muiden tietävän itsestäni asioita. Yleensä sensuroin tekstiäni, koska en saa siitä haluamani tasoista. En saa asiaani tuotua julki tarkoituksenmukaisesti. On asioita, joista en halua kirjoittaa blogiin, mutta syy on yleensä enemmän muiden ihmisten tunteissa kuin omissani.
Miksi haluan tarjota itseni muille internetin välityksellä? Miksen pidä asioita omanani niinkuin suurin osa ihmisistä? En tiedä. Olen kai niin tottunut tähän. Olen tykästynyt siihen, että saan kertoa ajatukseni muille. Olen ihastunut huomioon. Blogi mahdollistaa sen, ettei minun tarvitse kertoa kaikkia asioita ihmisille kasvokkain. Teen sen silti, mutta nyt minun ei ole pakko tehdä sitä. Minulla on kanava purkautua. Minulla on vaikutusvaltaa teidän ajatuksiinne.
"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, etten minä ole hullu."
Salvador Dali
Tein tämän havainnon, koska halusin tietää miksi olen kyseisen merkinnän tehnyt. Halusin tietää miksi aloitin blogeilun alunperin. En voi suositella menemään lukemaan kyseistä tekstiä, koska se on täyttä skeidaa (niinkuin kaikki muutkin tekstini tuohon aikaan, huomasin). En kuitenkaan halua poistaa vanhoja tekstejä. Se tuntuisi väärältä.
Miksi siis aloitin blogeilun? Mielikuvitusolentojenmaailma ei antanut siihen vastausta. Pysyn siis alkuperäisessä kannassani: Ni aloitti blogeilun, joten minäkin halusin aloittaa sen. Lisäksi keksin loistavan nimen blogille, mikä myös innoitti aloittamaan julkisen kirjoittamisen. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta. Olen todennäköisesti myös halunnut huomiota. Haluan usein huomiota, nykyäänkin. Huomio on huomiota vaikka sen saisi kasvottomilta blogin lukijoilta (joita ei välttämättä edes ole).
En ole koskaan pitänyt yksityisistä blogeista. Sellaisista, joihin pitää kirjautua, jotta näkee tekstit. Minusta internettiin kirjoitettu kuuluu kaikille. Miksi kirjoitat blogia, jos sitä ei ole tarkoitus lukea? Kirjoita sitten vain itsellesi.
Kai blogeja luetaan, koska halutaan olla osa jonkun toisen elämää. Tietää, millaisia elämiä ihmiset voivat elää. Hassua, ihan kuin bloggaajat kirjoittaisivat itsestään kaiken. Emme me kirjoita. Nettipäiväkirja on pitkälti samanlainen kuin tavalliset päiväkirjatkin: sinne kirjotetaan asioita, joita halutaan kertoa. En kirjoita paperipäiväkirjaani tavallisista asioista. Kirjoitan ajatuksia ja suurempia tapahtumia. En ikinä kerro mitä normaalisti syön aamiaiseksi.
Kuten Sähköjäniskin pohti: mitä blogiin sitten pitäisi laittaa? Minä laitan juuri sen, mitä haluan. En tiedä huomaako sitä aina, mutta monesti minulla on joku asia, jonka haluan kirjoittaa, mutta sen raameiksi kyhään paljon tekstiä. En halua julkaista vain yksittäisiä lauseita (aina). Tehokeinot eivät toimi, jos niitä käyttää jatkuvasti. Lisäksi yksittäiset lauseet vaikuttavat usein surullisilta. Tunnelman välittäminen tekstin kautta on oma taiteenlajinsa.
"Voi kauhee, mitähän ne musta ajattelee?"
Sensuroin tekstiäni, myönnän. En kuitenkaan yleensä sensuroi siksi, että en haluaisi muiden tietävän itsestäni asioita. Yleensä sensuroin tekstiäni, koska en saa siitä haluamani tasoista. En saa asiaani tuotua julki tarkoituksenmukaisesti. On asioita, joista en halua kirjoittaa blogiin, mutta syy on yleensä enemmän muiden ihmisten tunteissa kuin omissani.
Miksi haluan tarjota itseni muille internetin välityksellä? Miksen pidä asioita omanani niinkuin suurin osa ihmisistä? En tiedä. Olen kai niin tottunut tähän. Olen tykästynyt siihen, että saan kertoa ajatukseni muille. Olen ihastunut huomioon. Blogi mahdollistaa sen, ettei minun tarvitse kertoa kaikkia asioita ihmisille kasvokkain. Teen sen silti, mutta nyt minun ei ole pakko tehdä sitä. Minulla on kanava purkautua. Minulla on vaikutusvaltaa teidän ajatuksiinne.
"Ainoa ero minun ja hullun välillä on se, etten minä ole hullu."
Salvador Dali
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
onnen elämyksiä
Raha ei tee onnelliseksi, tavara tekee. Lauseparsi, joka saa minut ostamaan kaikkea. Tällä kertaa minut teki onnelliseksi mukit. Rakkautta ensi silmäyksellä. Ja niinkuin elämässä yleensä, piti minun tietysti rakastua vaikeasti saatavaan: ruotsalaisiin mukeihin, jotka eivät ole minkään arvostetun suunnittelijan tai suuren ketjun mukeja. Lagerhaus, my love!
Ainakaan nopea googletus ei kertonut minulle, että Suomessa olisi jälleenmyyntiä. Jos tiedätte, niin kertokaa. Mutta! Löysin kuitenkin kaksi kyseistä mukia (en kuvan printillä kuitenkaan), joten olen varsin tyytyväinen. Sitä paitsi nyt minulla on jälleen yksi syy lisää käydä Ruotsissa tulevaisuudessakin.
Tänään koin myös onnistumisen elämyksen, mikä on aina hauskaa (ja turhan harvinaista). Tukholman reissun takia jouduin tekemään kaksi kahden sivun esseetä kahden tunnin sosiaaliturvan luennon lintsaamisen takia. Luennoitsija lähetti minulle tänään viestiä, että olen todella kattavasti käsitellyt kaiken; teksti on hyvää ja jäsenneltyä. Tämän takia hän epäili, että olen saanut apua joltain juridisen koulutuksen saaneelta henkilöltä. Hoo! Luen tämän suureksi onnistumiseksi. Todellisuudessahan väänsin esseet univelkaisena vuosijuhlan lippuja jonotellessa (niitä täytyi jonotella 25,5 tuntia). Olisin saanut tekstistä parempaakin, mielestäni. Sainpahan huumoriarvoa, kun vastasin proffalle, jotta google auttoi.
"Haluaisin olla rokkari tai stand up -koomikko, mutta lääkäri on realistisista ammateista vähiten paskin."
Ainakaan nopea googletus ei kertonut minulle, että Suomessa olisi jälleenmyyntiä. Jos tiedätte, niin kertokaa. Mutta! Löysin kuitenkin kaksi kyseistä mukia (en kuvan printillä kuitenkaan), joten olen varsin tyytyväinen. Sitä paitsi nyt minulla on jälleen yksi syy lisää käydä Ruotsissa tulevaisuudessakin.
Tänään koin myös onnistumisen elämyksen, mikä on aina hauskaa (ja turhan harvinaista). Tukholman reissun takia jouduin tekemään kaksi kahden sivun esseetä kahden tunnin sosiaaliturvan luennon lintsaamisen takia. Luennoitsija lähetti minulle tänään viestiä, että olen todella kattavasti käsitellyt kaiken; teksti on hyvää ja jäsenneltyä. Tämän takia hän epäili, että olen saanut apua joltain juridisen koulutuksen saaneelta henkilöltä. Hoo! Luen tämän suureksi onnistumiseksi. Todellisuudessahan väänsin esseet univelkaisena vuosijuhlan lippuja jonotellessa (niitä täytyi jonotella 25,5 tuntia). Olisin saanut tekstistä parempaakin, mielestäni. Sainpahan huumoriarvoa, kun vastasin proffalle, jotta google auttoi.
"Haluaisin olla rokkari tai stand up -koomikko, mutta lääkäri on realistisista ammateista vähiten paskin."
lauantai 5. maaliskuuta 2011
pimeän baarin jupinoita
Eilen olin pilkkopimeässä puolitoista tuntia kymmenen muun ihmisen kanssa. Se oli avartavaa. Pimeässä oli hauskaa tutustua ihmisiin. Pimeässä saattoi tutustuessa ottaa käsistä kiinni ilman, että se vaikutti omituiselta.
Pimeässä matkat tuntuivat pitemmiltä. Pöydän toiselle puolelle ei nähnyt, joten käsiä piti liu'uttaa pitkin pöydän pintaa, jotta pystyi koskettamaan toisella puolella istuvaa; jotta pystyi toteamaan, että siellä oli joku. Vierekkäin istuminen ei ollut omituista. Pimeässä istuttiin niin lähellä toista, että saattoi vain hieman liikahtamalla koskettaa vierustoverin vaatteita. Eikä sekään ollut omituista.
Pimeässä yksin olo tuntui turvattomalta. Koska tila oli tuntematon, tuntui turvattomalta seistä yksin, kaukana muista. Vaikka siellä "kaukana" oli varmaankin alle kaksi metriä. Pimeässä kaikki olivat samalla viivalla, yhtä sokeita. Ehkä senkin takia muita oli helpompi lähestyä ja tutustua ihmisiin, joita ei ollut ennen nähnyt. Harmitti, kun aika loppui. Olisin halunnut olla pimeässä koko illan. Valo sattui silmiin, vaikkei se ollut edes kirkas.
Pimeässä askeleet ovat lyhyempiä ja aika kulkee nopeammin.
Haluaisin pimeän huoneen, jossa voisi kuunnella musiikkia. Pimeän huoneen, missä voisi vain olla. Komeron, joka olisi oikeasti pimeä. Tykästyin pimeään. En ole aikoihin ollut missään, missä olisi ollut oikeasti pimeää.
Pilkkopimeän jälkeen jatkoimme istuskelua puoli yötä. Oli viihdyttävää olla välillä joidenkin lähes tuntemattomien kanssa. Minulla oli kauhean hauskaa! Haluaisin viettää enemmän aikaa uusien ihmisten kanssa. Vanhoissa ei suinkaan ole mitään vikaa, haluaisin vain välillä vaihtelua. Haluaisin ympärilleni enemmän ihmisiä, jotka elävät erilaisessa maailmassa.
Tänään puolestaan renkeilin kahvitarjoilijana. Haluaisin kahvila-baarin. Minusta olisi ihanaa jutella asiakkaiden kanssa niitä näitä ja seistä baaritiskin takana.
Haluaisin myös kuulua yhteisöön. Johonkin yhteisöön tai ryhmään, jolla olisi päämääriä. Haluaisin olla jotain tärkeää. Olen varmaan sanonutkin tämän monesti, mutta se on edelleen totta.
Tänään halusin monia asioita.
Ostin bonsain. Annan sille nimeksi Hubert.
Pimeässä matkat tuntuivat pitemmiltä. Pöydän toiselle puolelle ei nähnyt, joten käsiä piti liu'uttaa pitkin pöydän pintaa, jotta pystyi koskettamaan toisella puolella istuvaa; jotta pystyi toteamaan, että siellä oli joku. Vierekkäin istuminen ei ollut omituista. Pimeässä istuttiin niin lähellä toista, että saattoi vain hieman liikahtamalla koskettaa vierustoverin vaatteita. Eikä sekään ollut omituista.
Pimeässä yksin olo tuntui turvattomalta. Koska tila oli tuntematon, tuntui turvattomalta seistä yksin, kaukana muista. Vaikka siellä "kaukana" oli varmaankin alle kaksi metriä. Pimeässä kaikki olivat samalla viivalla, yhtä sokeita. Ehkä senkin takia muita oli helpompi lähestyä ja tutustua ihmisiin, joita ei ollut ennen nähnyt. Harmitti, kun aika loppui. Olisin halunnut olla pimeässä koko illan. Valo sattui silmiin, vaikkei se ollut edes kirkas.
Pimeässä askeleet ovat lyhyempiä ja aika kulkee nopeammin.
Haluaisin pimeän huoneen, jossa voisi kuunnella musiikkia. Pimeän huoneen, missä voisi vain olla. Komeron, joka olisi oikeasti pimeä. Tykästyin pimeään. En ole aikoihin ollut missään, missä olisi ollut oikeasti pimeää.
Pilkkopimeän jälkeen jatkoimme istuskelua puoli yötä. Oli viihdyttävää olla välillä joidenkin lähes tuntemattomien kanssa. Minulla oli kauhean hauskaa! Haluaisin viettää enemmän aikaa uusien ihmisten kanssa. Vanhoissa ei suinkaan ole mitään vikaa, haluaisin vain välillä vaihtelua. Haluaisin ympärilleni enemmän ihmisiä, jotka elävät erilaisessa maailmassa.
Tänään puolestaan renkeilin kahvitarjoilijana. Haluaisin kahvila-baarin. Minusta olisi ihanaa jutella asiakkaiden kanssa niitä näitä ja seistä baaritiskin takana.
Haluaisin myös kuulua yhteisöön. Johonkin yhteisöön tai ryhmään, jolla olisi päämääriä. Haluaisin olla jotain tärkeää. Olen varmaan sanonutkin tämän monesti, mutta se on edelleen totta.
Tänään halusin monia asioita.
Ostin bonsain. Annan sille nimeksi Hubert.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
onnellisuus päiväkirja
Tänään minut sai hymyilemään:
Aurinko.
Tyhjä pöytäpinta.
Kirjastohoitaja, jolle palautin syvärini nätisti tulostettuna.
Sähköposti, joka onnitteli tulevasta julkaisusta (KYLLÄ! Saan syvärit julkaistua! \o/).
Ihmiset.
Liian suuri vaihtoraha (olin paha ihminen enkä sanonut siitä, hohoo!).
Energisyys.
Kylävalinnan (toisteks paras) myyjä, joka hymyili ja puhui kuin paras myyjä.
Se, että Prismaan saattoi mennä joen yli eikä sinne ollut edes pitkä matka.
Ääni, joka tuli lumen pinnan rikkomisesta.
Kappale menneisyydestä.
Koira, joka näytti karhulta.
Mandariinit, rooibos ja hunaja.
Koti.
Aurinko.
Tyhjä pöytäpinta.
Kirjastohoitaja, jolle palautin syvärini nätisti tulostettuna.
Sähköposti, joka onnitteli tulevasta julkaisusta (KYLLÄ! Saan syvärit julkaistua! \o/).
Ihmiset.
Liian suuri vaihtoraha (olin paha ihminen enkä sanonut siitä, hohoo!).
Energisyys.
Kylävalinnan (toisteks paras) myyjä, joka hymyili ja puhui kuin paras myyjä.
Se, että Prismaan saattoi mennä joen yli eikä sinne ollut edes pitkä matka.
Ääni, joka tuli lumen pinnan rikkomisesta.
Kappale menneisyydestä.
Koira, joka näytti karhulta.
Mandariinit, rooibos ja hunaja.
Koti.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
huumehöyryistä
"Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvinpäin on, että pitää tehdä jotakin."
Tänään haluan hehkuttaa Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Minulla ei ole juuri mitään sanottavaa itse kirjasta. Pidän siitä valtavasti, mutta en oikeastaan edes tiedä miksi. Näin kerran miehen, josta pidin heti ensinäkemältä valtavasti, mutta en yhtään tiennyt miksi. Myin hänelle mansikkaa.
Heroiinipäiväkirja on kirjana täydellinen. Pokkari, joka aukeaa kuin unelma. Kokolailla pehmeä kirja. Sitä ei haluaisi päästää käsistään, koska se on vain niin täydellinen. Hassua.
En ole aikoihin koukuttunnut kirjaan tällä tavalla. En ole koskaan koukuttunut kirjan ulkomuotoon.
Haluan lukea päiväkirjoja.
"Aloin opettaa bändille uutta biisiä. Annoin Vincelle sanat ja näytin Mickille kitarariffin. Äijät alkoivat soittaa sanomatta mitään... ne vetivät hyvin... oppivat sen heti kättelyssä. Biisin puolivälissä sitten tajusin, että jätkät osasivat sen jo. Olin jo opettanut sen niille... eilen."
Tänään haluan hehkuttaa Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Minulla ei ole juuri mitään sanottavaa itse kirjasta. Pidän siitä valtavasti, mutta en oikeastaan edes tiedä miksi. Näin kerran miehen, josta pidin heti ensinäkemältä valtavasti, mutta en yhtään tiennyt miksi. Myin hänelle mansikkaa.
Heroiinipäiväkirja on kirjana täydellinen. Pokkari, joka aukeaa kuin unelma. Kokolailla pehmeä kirja. Sitä ei haluaisi päästää käsistään, koska se on vain niin täydellinen. Hassua.
En ole aikoihin koukuttunnut kirjaan tällä tavalla. En ole koskaan koukuttunut kirjan ulkomuotoon.
Haluan lukea päiväkirjoja.
"Aloin opettaa bändille uutta biisiä. Annoin Vincelle sanat ja näytin Mickille kitarariffin. Äijät alkoivat soittaa sanomatta mitään... ne vetivät hyvin... oppivat sen heti kättelyssä. Biisin puolivälissä sitten tajusin, että jätkät osasivat sen jo. Olin jo opettanut sen niille... eilen."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)