Olen vahvasti sitä mieltä, että ihmisen pitää tietää, mitä haluaa ja pyrkiä siihen. Silloin ollaan jo lähellä onnellisuutta. Vaikka pyrkimystä ei olisi täytetty, niin jo tieto siitä, mitä haluaa, tuo osan onnea. On jotain mitä tavoitella, jotain mihin pyrkiä. Ei tarvitse seilata päämäärättömästi (vaikka sekin toisaalta on välillä kivaa) vaan on jotain mitä tavotella.
Ja juuri äsken minun päähäni iskostui hyvin vahva ajatus: minä haluan ullakkohuoneiston! Törmäsin lärvärissä kuvaan, joka oli otettu ullakkohuoneistossa. Saman hetkenä, jona tämän huomasin, minulle iski valtava kateus. Melkein jo menin vuokraoveen tai vastaavaan etsimään unelma-asuntoa. Kyllä, ullakkohuoneiston takia suostuisin muuttamaan tästä kämpästä pois. Jopa vaikkei siellä olisi parveketta, luulen.
Miksi ullakkohuoneisto? Minusta ne ovat aina olleet kivoja. Tästä voisi myös vetää johtopäätöksen, että minulle iski yhtäkkinen koti-ikävä, koska äidin luona huoneeni on melkein laskettavissa ullakkohuoneistoksi (ja muistelisin mitanneeni huoneeni jopa isommaksi kuin nykyinen kahdeksantoista neliöiseni). Joskus mittailin siellä huonettani ja tulin tulokseen, että se riittäisi pinta-alaltaan minulle hyvin. Todistin sen todeksi.
Miksi haluaminen muka sitten on niin tärkeää? Ehkä se on minulle kuin matka elämäntarkoitukseen. Etappi etapilta saavutan jotain, mitä haluaisin. Lopulta ehkä löytyy myös se, mitä elämältä noin yleensä ottaen haluan. Loppuen lopuksi juuri nyt minulla ei ole mitään, mitä yrittäisin oikein kovasti tavoitella. Olen sysännyt kaiken kauemmas osastoon "sitten joskus saavutettavia toiveita". Sinne kuuluu isompi asunto, puutarha, mies, perhe ja ties vaikka mitä. Juuri nyt haluan vain asua pienessä opiskelijanurkkauksessani. Kuitenkin tämä on taatusti se, mitä myöhemmin tulen muistelemaan. Pieni tilaihmeeni, jonne kaikki ovat aina tervetulleita teelle ja sympatialle. Paikka, jonne mahtuu mitä vain ja jossa voi tehdä mitä vain. Juuri tällä hetkellä tämä on minun paikkani tässä maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti