Luen kirjaa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Se sisältää neuropsykiatrisia potilastapauksia. Eilen luin kaksosista, jotka näkevät numeroita. Samaan tapaan kuin minä voin laskematta nähdä, että pöydällä on neljä lasia, he voivat laskematta nähdä, että lattialla on 111 tulitikkua. Kaksoset viehättyivät jaottomista luvuista. Kirjan mukaan monet viehättyvät ennemmin jaottomista kuin jaollisista luvuista.
Eräs matemaatikko kuvasi, että luvut ovat kuin ystäviä. Tutun luvun nähdessään hän ilahtui, koska tunsi luvun. Tiesi sen ominaisuuksia. Pystyn samaistumaan. Pidän toisista luvuista enemmän kuin toisista. Mutta erotakseni massasta, itse en välitä luvun jako-ominaisuuksista. Minä yhdistän luvun johonkin tunneperäiseen ja luon tätä kautta sille suhteen.
Minulle poikkeuksellisen tärkeitä lukuja ovat 24 ja 3. Jos muistettavaan numerosarjaan (vaikkapa ovikoodiin) sisältyy jollain tavalla jompi kumpi, se on helppo muistaa. Se on tuttu. Saatan muistaa sen vielä vuosien päästä. Muistan hyvin kaverin vanhan ovikoodin, koska se oli 2 x 24 nollien keskellä. Tapaus jäi mieleen, koska kerroin logiikkani ääneen. Silloin yleisöni ei ymmärtänyt miksi 24 olisi mitenkään erilainen kuin mikään muu numero. Kuitenkin 24 on numeroista vanhimpia ystäviäni.
Historian tunneilla en koskaan muistanut vuosilukuja. Silloin väitin numeromuistiani huonoksi, että olin huono muistamaan ulkoa asioita. Se ei pidä paikkansa. En muistanut lukuja, koska ne oli pakko muistaa. Kyseessä on sama ilmiö kuin silloin, kun kirjaa on pakko lukea. Silloin se ei ole kivaa. Huomaan kuitenkin painavani mieleeni tarpeettomia lukuja, jotka säilyvät muistissani vaihtelevan ajan. Luon tunnesiteen, katselen hetken ja päästän vaipumaan unohduksiin.
Vaasan vesitornissa on 228 porrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti