Kaverin kanssa pohdiskeltiin lääkistä ja sitä, miten lääkis kasvattaa lääkäriksi muutenkin kuin tietoa antamalla. Samaan syssyyn tuli mainittua kaveriporukka, jonka jokainen jäsen on lesbo tai vähintäänkin bi. Näiden jälkeen jäin pohdiskelemaan ympäristöä ja sen vaikutusta.
Olisin sopinut hyvin elämään määrättyä elämään. Sellaista, mitä ennen oli: vanhemmat katsovat sinulle sopivan puolison ja ammatti määräytyy vanhempien ammatin mukaan. Olen tietyiltä osiltani kameleontti: sopeudun mihin vain. Jos minun pitäisi pysyä tietyn miehen kanssa yhdessä, niin pysyisin. "Näin tämän kuuluu mennä." Jos minulle sanottaisiin, että minun pitää opiskella itseni insinööriksi, niin opiskelisin ja pysyisin työssä, jonka saisin. Olisin tyytyväinen. En ole kunnianhimoinen ihminen, haluan vain olla onnellinen. Jos minulle sanottaisiin, että näin asioiden pitää olla ja näin sinä voit olla onnellinen, niin varmastikin olisin oikein tyytyväinen tilanteeseen. Olen sellainen helposti höynäytettävä, voisi sanoa.
Joskus mietin ihmisiä, joihin olen tutustunut. Kovinkaan moni ei ole jäänyt elämääni. Mietin, että enkö oikeasti ole tutustunut sellaisiin ihmisiin, joihin haluaisin pitää yhteyttä, vai mistä on kyse? Toisaalta tajusin, että kyse ei ole muista: kyse on minusta. Minä olen muuttunut hurjasti! Ala-asteella en voinut sietää verta, niin ainakin mielsin. Toisaalta omat haavat eivät tehneet pahaa, joten en tiedä mistä tuo käsitys syntyi. En voinut ikinä kuvitella työskenteleväni lääkärinä enkä varsinkaan kirurgina. Nyt tuo ajatusmaailma tuntuu niin kovin vieraalta.
Harmittelin joskus, miksei minua laitettu ajattelemaan ammatinvalintaa tosissani vaikka opon toimesta yläasteella. Ehkä ongelma oli siinä, että kaikki olettivat minun miettivän ammatinvalintaa itse. En minä miettinyt, en tosissani. En tiedä olisiko kukaan minua saanut miettimäänkään tosissani. Jos olisin todella miettinyt, mitä haluan, olisinko nyt jossain muualla?
Jossittelu on ihanaa.
Olen tyytyväinen lääkiselämään, tottakai, sanoinhan juuri, että olen tyytyväinen mihin vain. Täällä minä olen ja täältä nyt löydän oman juttuni, piste. Mitä jos olisinkin päättänyt hakea vaikkapa opettajaksi? Olisin sielläkin taatusti oikein tyytyväinen elämääni, elämä olisi vain täysin erilaista. Koulutus kasvattaa haluamaan sitä, miksi on tulossa. Koulutus opettaa mieltämään, että minusta - juuri minusta! - voi tulla hyvä tässä ammatissa. Oli lähtökohta mikä hyvänsä, niin tähän ihmiset tuntuvat jossain vaiheessa päätyvän. Tunne voi mennä ohi, mutta jossain vaiheessa se kuitenkin löytyy. Väittäisin.
Jos olisin elänyt kaupungissa, millaista elämäni olisi ollut? Jos olisin joskus saattanut asiat, joista olen ollut innostunut, loppuun, niin millaista elämää eläisin?
Elämä on hassu sarja tapahtumia. Välillä sitä miettii, tähtääkö tämä kaikki johonkin. Se Suurempi Merkitys. Toisaalta välillä tulen tulokseen, että jokainen löytää Sen Suuremman Merkityksen minkä tahansa valintansa päästä: se on vain erilainen.
Aika mennä nukkumaan, ehkäpä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti