Aktivoiduin jälleen kulttuurillisesti ja kävin eilen katsomassa Hair-musikaalin. Kyseessä on siis keski-ikäisten amatöörinäyttelijöiden projekti. Ohjaaja ja muut organisoijat tosin ovat ammattilaisia (osa ainakin). Olin katsomassa hevimusikaalia (tekijänä Turun nuorisoteatteri) parisen viikkoa sitten, joten odotin jotain hienoa. Odotuksiani ei täytetty.
Myönnän, en ole koskaan nähnyt Hairia enkä edes tiennyt juonta. En oikein tiedä juonta vieläkään. Jotenkin se kai liittyi siihen, että sota on pahasta, rauha on hyvästä ja pitkät hiukset sekä auktoriteetteja vastaan kapinointi on jees. Itse musikaalista se ei käynyt oikein lainkaan esille. Musikaalissa ei ollut varsinaisia päähenkilöitä, vaan kolmea päähenkilöä esitti erivärisiin asuihin pukeutunut ihmisjoukkio. Kaikki olivat koko ajan lavalla. Se olisi voinut toimia. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin hyvin hämmentynyt tunne. Olisin kaivannut edes kertojaa, joka olisi kertonut mitä tapahtuu.
Koko musikaalin mieleenpainuvin hetki oli kohtaus, jossa lavalla huudettiin "Minä en ymmärrä!". Hauskan kohtauksesta teki se, että ensin huudettiin, että kyllähän sinä ymmärrät ja minä ymmärrän jne. Teki hyvin vahvasti mieli itse huutaa "Minä en!" Riviltä 29 huuto olisi kuitenkin tuntunut erikoiselta. Onneksi joku näyttelijöistä kuitenkin huusi sen, joten saatoin vain nauraa tilanteen koomisuudelle.
Musiikki oli jees ja sitä oli koko ajan. Se ei kuitenkaan pelastanut tilannetta. Juonenkin luin tämän päivän Turun Sanomista (jossa oli arvostelu Hairista). Kuulemma juoni mukaili alkuperäistä, mutta seksi ja huumeet oli jätetty pois. En siis olisi todennäköisesti pitänyt tuosta, vaikka olisin nähnyt alkuperäisen (ja näin ollen tiennyt missä mentiin), koska huumeita tai seksiä ei ollut korvattu millään (sanoo TS). Lisäksi osa näyttelijöistä sekosi koreografioissakin. Olisin antanut sen ilomielin anteeksi, jos musikaali olisi ollut hyvä. Nyt lähinnä vain harmitti, etteivät he osanneet edes heiluttaa käsiään niinkuin oli sovittu.
Näyttelijöillä oli hauskaa. Kaveria lainatakseni, tunnelma oli kuin ala-asteen kevätjuhlassa. Minun lapseni (tai vanhempani) ei kuitenkaan ollut mukana, joten musikaali oli lähinnä vain riman alitus. Heillä oli ammattiohjaaja! Eikö hän olisi saanut juttua hieman toimivammaksi, jos olisi yrittänyt? Eikö ylipäätään olisi voinut valita jotain hieman helpommin ymmärrettävää tarinaa? Päähenkilötkin olisivat olleet ihan kivat olemassa. Tai olisivat sitten edes ottaneet yleisöä jotenkin mukaan, jotta me olisimme päässeet mukaan hauskanpitoon. Ei ole kiva tuntea itseään ulkopuoliseksi edes musikaalia katsoessa.
Olen negatiivinen. Vieressä istuva neito piti esityksestä hurjasti. Hän oli yhtä fiiliksissä Hairista kuin minä Infernal musical 1827:stä. Minun teki vain mieli kysyä, miksi hän piti siitä. En kehdannut. En ymmärtänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti