Halusin pienenä kauheasti koiran. Äiti oli allerginen eikä koiran hankkiminen muutenkaan ollut perheen päättävistä elimistä hyvä ajatus. En saanut koiraa.
Ihastun välillä kadulla koiriin. Yleensä isoihin ja karvaisiin. Sympaattisiin. Toivoisin omistavani koiran, jotta ulkona olisi turvallisempi olo. Välillä yksin käveleminen pelottaa, vaikkei sille olisi yhtään mitään syytä. Yleensä kuitenkin tykkään kävellä yksin(kin). Olisi seuraa. Lisäksi olisi joku syy kävellä ulkona useita kertoja päivässä.
Välillä ihastun muihinkin eläimiin. Kissoihin, kaneihin... Vähän mihin vain. Eläimet ovat yksinkertaisia. Eläimet saavat aina tuntemaan omistajansa tärkeäksi. Eläimille olet se, jota ilman he eivät pärjäisi.
Keksin kuitenkin aina syitä miksen haluaisi eläintä. En ehdi huolehtimaan. Kämppä on pieni. Eläimet maksaa. En osaisi kouluttaa eläintä. En ikinä saisi pidettyä kämppääni niin siistinä, että voisin ottaa eläimen. Silti aina välillä tulee ajatus "mitä jos kuitenkin". Vielä useammin ajattelen, että joskus sitten. Jos minulla ei koskaan ole perhettä. Jos tulenkin elämään yksin. Jos ja jos.
Tänään olin 4,5 tuntia samassa asunnossa kissan kanssa. Tänään avarsin ajatuksiani ja myönsin itselleni tosiasioita. Kyllä, haluaisin eläimen. Mutta myöskin olen niille allerginen. Kissoille, koirille, kaneille. En ehkä kaikille, mutta riittävän monelle. Niinpä tänään myönsin itselleni, etten tule hankkimaan itselleni eläintä. En ainakaan ilman hyvää syytä enkä ainakaan lähiaikoina.
Välillä on hyvä ajatella unelmansa loppuun asti. Ne kaukaisimmatkin.
Voi ei! Mun elämästä sammuis valo jos mä ajattelisin kaikki unelmani loppuun asti (tai edes yhden niistä). Mutta oothan sä oikeessa. Kai sitä sais jotain järkeä tähän elämään, jos välillä käyttäis aivojaankin eikä vaan menis fiilispohjalta minne sattuu.
VastaaPoista