Iloisista asioista kirjoitetaan liian harvoin. Minä ainakin kirjoitan. On paljon helpompi valittaa kuin sanoa, että kaikki on kivasti. Ehkä se on sitä suomalaisuutta. Mutta nyt minä sen sanon: minulla on kaikki oikeastaan ihan hyvin.
Vaikka Porissa ei satukaan olemaan kummempia kavereita (ja epäsosiaalisuus on oikeastaan itseni valitsemaa), niin on täällä silti mukavaa. Päätin, että kahdeksasta kolmeen-neljään kestävät koulupäivät saavat riittää enkä tee illalla enää mitään opiskeluihin liittyvää. Tämä on mahdollistanut uimaan menon ilman suurempia kiireitä, nörtityksen ja romaanin lukemisen. Otin oman teekupinkin mukaan, ettei tarvitse kirota pieniä mukeja. Joten mikäs tässä ollessa.
Lueskelen Paasilinnan Hurmaavaa joukkoitsemurhaa. Pitäisi lukea enemmän suomalaisten kirjottajien kirjoja. Käännetyistä kirjoista häviää se pieni kielellinen leikittely (jota ei tosin kaikissa kirjoissa olekaan). Hurmaava joukkoitsemurha saa pienillä kielellisillä vivahteillaan hymyilemään. Liian monesti pohdin lukiessa, että mitenhän kohta on alkuperäiskielellään kirjoitettu.
Kun on välillä pois, niin osaa taas arvostaa kotia. Minä kaipaan erityisesti haitaria. Kotona ollessa voin huomata, etten ole soittanut viikkoon, mutta muualla ollessa kaipaan soittamista joka päivä. Johtunee siitä, ettei ole mitään tekemistä. Tekemisen puutteen huomaa helpommin, kun tavarat eivät ole tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti