Kävin katsastamassa Black Swanin. Ahdistavin leffakokemus taas vähään aikaan. En sano, että se olisi muista ahdistava, mutta minusta se oli. Elokuva imaisi minut sisälleen. Ahdistuin päähenkilön kivusta. Ahdistuin myös kaikkien psykoosia sairastavien puolesta. (Heroiinipäiväkirjan määritelmä psykoosille: "Kun kaikki muuttuvat pieniksi nukeiksi ja niillä on neuloja suussa ja ne vihaavat sinua, etkä sinä välitä, koska sinulla on VEITSI! AHAHAHAHAHAHA!!!") Elin hetken mielessäni henkilönä, joka ei tiedä mikä on totta.
Toivon, etten koskaan sairastu mieleltäni. Olisi kamalaa, ettei voisi luottaa itseensä, ettei tietäisi mikä on ja mikä ei. Jos iso pyörä kerran heittäisi kunnolla, en luultavasti luottaisi itseeni enää. En voisi luottaa siihen, että kokemukseni ovat tosia. Olisin epäluuloinen.
Itse elokuva oli kyllä hyvä. On aina parempi, että elokuva herättää tunteita kuin ettei se herättäisi mitään. Toisaalta toivoin, että olisin voinut lähteä salista jonkun turvallisen ihmisen kanssa, jotta se joku jakaisi ahdistukseni. Toisaalta olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut puhua kenellekään. En ole hyvä puhumaan elokuvien jälkeen. Varsinkaan draamojen. Komediat ovat asia erikseen. Tällä kertaa akuuteimman ihmiskontaktin tarjosi vastaan tuleva tuttu, joka moikkasi iloisesti ääneen ennen minua. Yleensä minä moikkaan aina ensin kaikkia.
Kotimatkalla äänet olivat korostuneet. Kuu oli kuulemma iso, löysin sen pilvien takaa. Oli rauhallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti