Haitaripaini, siinä vasta mielenkiintoinen esitys! Jotain ihan muuta.
En oikeastaan osaa sanoa esityksestä mitään erityistä ja merkityksellistä, joten kerron teille vain merkityksettömän yksityiskohdan, joka sai minut hillittömästi nauramaan: kumarrukset. Yleisö oli laitettu penkkiriveihin kolmelle sivulle lavaa. Kumarrusten aikana kaikki esiintyjät (Kimmo Pohjonen + 10 painijaa) kumarsivat maahan asti rivissä jokaiselle yleisölle erikseen. Itse olimme sivukatsomossa, joten kun toiselle sivukatsomolle kumarrettiin, näkyi meille yhdentoista ahterin rivistö. Hanurit söpösti rivissä. Kymmenellä päällä painipuku. Jollain tavalla se oli hieman absurdi näkymä.
Äiti väläytteli mahdollisuutta, että Kimmo Pohjola olisi ollut Turun konservatoriossa opettamassa. En tiedä pitääkö se paikkaansa, mutta jäin pohdiskelemaan miten erilaista minunkin elämäni olisi, jos minulla olisi ollut eri soitonopettaja aikoinaan. Sanotaan vaikka, että minua ei olisi siirretty Ruskon musiikkiopistoon vaan olisin jatkanut konservatoriossa. Tuolloin opettajani olisi vaihtunut joko juuri Pohjolaksi tai joksikin muuksi miesopettajaksi. Väitän, että kiinnostukseni haitarin soittoon olisi ollut hieman eri tasolla, jos opettajanani olisikin ollut nuorehko miesopettaja. En ehkä olisi koskaan mennyt Raision harmonikkakerhoon. Olisin jopa saattanut valita lukion keskustasta, koska konservatorioon olisi tällöin ollut lyhempi matka. Saattaisin olla jossain ihan muualla jonain ihan muuna.
Pidän jossittelusta. Vaihtoehtoisten elämien sopertaminen on täysin turhaa, mutta jollain tavalla niin kiehtovaa.
Loppuen lopuksi tulin tulokseen, että soitonopettaja vaikuttaa yllättävän paljon elämän kehitykseen, vaikka sitä näkee vain kerran viikossa. Opettajat muutenkin vaikuttavat yllättävän paljon elämään. Jos lukion psykologian opettaja olisikin sattunut olemaan mukava, olisin innostunut lukemaan psykologiaa. Jos filosofian opettaja olisikin ollut huono, en olisi koskaan kirjottanut filosofiaa vaan mahdollisesti uskollisesti lukenut kaikki kemian kurssit.
Ja millaista elämäni olisikaan, jos olisinkin ystävystynyt eri ihmisten kanssa? Jos ala-asteella ensimmäisen luokan paras ystäväni olisikin vieläkin paras ystäväni? Millaisessa maailmassa minä silloin olisin elänyt?
Vai onko kohtalo sittenkin määrätty ennalta? Eikö minulle koskaan kuulunutkaan tulla miesopettajaa? Tähtäävätkö kaikki nämä pienet asiat johonkin suurempaan kokonaisuuteen? Mikä tuo kokonaisuus voisi olla? Tähtäävätkö ihmisten kohtalot suurempaan kokonaisuuteen?
Kimmo Pohjosen kakkossoitin on huuliharppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti