Tänään oli vuorossa teatteria lääkiksen kulttuuritoimikunnan avustamana. Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi.
Esitys koostui monesta pienestä tarinasta, aivan kuten eilinen elokuvakin. Tarinat olivat potilastapauksia erään neurologin vastaanotolta. Opetusteatteria, kuten yksi lääkisopiskelija totesi. Taululle heijastettiin potilastapaukselle otsikko (mm. "venäläisiä lauluja") ja kerrottiin lyhyesti mistä sairaudesta/oireyhtymästä/vammasta on kyse. Opetusteatteria.
Eka puoliaika tuntui potilaskierrolta. Hypittiin tapauksesta toiseen ilman mitään yhtenäistä juonta. Toisella puoliajalla tapaukset sidottiin löyhästi yhteen. Itse en ole käynyt neurologian tai psykiatrian kierroilla, joten se ei liiemmin minua haitannut.
Ahdistava näytelmä. Osasin odottaa sitä ja olisin pettynyt, jos se ei olisi millään tavalla ahdistanut tai koskettanut. Tuli elävästi mieleen se, miten Anski kuvaili Burtonin Liisa ihmemaata: koomisia hahmoja, joiden takana on suuren suuri ahdistus. Jotkut nauroivat, minäkin naurahdin muutamassa kohdassa. Se tuntui väärältä vaikkei kyseessä olleetkaan oikeat potilaat (oikeat potilastapaukset kylläkin). Ei saa nauraa, pitää yrittää ymmärtää.
Eilen olin huonoa treffiseuraa, koska en jaksanut puhua. Tänään olisin ollut vielä kamalampaa treffiseuraa. Eilen sentään olisi riittänyt seuraksi joku, joka puhuu minun puolestani. Tänään olisin vaatinut jonkun, jonka kanssa voi olla hiljaa. (Tämä on siis täysin hypoteettista: en minä oikeasti treffeillä ole ollut.) Puoliajalla menin vessaan, vaikkei oikeasti tarvinnut, ettei tarvitsisi puhua. Vessasta tullessa hakeuduin seuraan, jossa arvasin, ettei minun tarvitse puhua. Eikä oikeastaan kuunnellakaan: saatoin olla seinäkukkasena ja hymyillä välillä, jotta ihmiset kuvittelisivat minun olevan samaa mieltä. Näin jälkikäteen ajateltuna on hieman surullista, että tiedän, missä seurassa minun ei tarvitse olla olemassa. Enkä minä siinä seurassa sitten juuri olekaan, mutta nyt se oli sopiva turvapaikka.
Näytelmän jälkeen puin takkini ja kävelin ihmisten vanavedessä, jotta en näyttäisi kaipaavan seuraa. En halunnut puhua niitä näitä, sillä näytelmän luoma ahdistus oli jotain, mitä halusin hetken aikaa vaalia. Jos kerran on hyvä syy ahdistua, niin siitä pidetään kiinni. Pyöräillessä toivoin hartaasti, etten vaan törmäisi kehenkään tuttuun. Riski ei suoraan sanottuna ollut kovin suuri. Tuntui hienolta pyöräillä hirmusta vauhtia karkuun teatteria, joka ei oikeasti edes osaa liikkua. Ihmiset liikkuvat.
Suosittelenko tätä muille? Kyllä, jos kaipaa jotain puhuttelevaa. Erilaista. Potilastapauksia... (Anskille suosittelen vain, jos haluat jotain kurkkua salpaavan über-hyber-ahdistavaa.) Ennenkaikkea kyse on tietysti omasta mielialasta: toisessa mielialassa olisin kokenut koko näytelmän vain mielenkiintoiseksi ja hieman masentavaksi. Mutta minä pidän fiktion luomasta ahdistuksesta, sillä jollain tapaa se ei ole todellista; siitä ei ole seuraksia, mutta se on silti luovaa.
Mitään muuta mainittavaa tänään ei tapahtunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti