Tänään oli vuorossa leffaa kavereiden kanssa. Miesten vuoro.
Elokuva on siis dokumenttileffa suomalaisesta miehestä. Siinä on kuvattu miehiä saunassa. Ja mitä suomalainen mies tekee saunassa? Avautuu. Eli monta pientä koskettavaa tarinaa.
Suosittelen tätäkin. Elokuvayleisö ainakin oli paljon mielenkiintoisempi tänään kuin eilen. (toki tänään oli myös ale-päivä, mikä tietysti vaikuttaa yleisön määrään) Teinejä ja lapsia lukuunottamatta yleisössä oli kaikkia. Miehiä, naisia, pariskuntia, aviopareja, vanhoja, nuoria... Sympaattisimmat elokuvan katselijat olivat kyllä ehdottomasti vanhat avioparit. Yksi näistä aviopareista (varmaankin yli 70-vuotiaita molemmat) oli kauhean symppiksiä: nainen tarjosi miehelle karkkia ja molemmat selvästi harmittelivat, että pussi rapisi ja yrittivät ottaa ihan varovarovasti. He olivat taatusti olleet naimisissa vuosikymmeniä ja käyneet elokuvissa jo silloin, kun ne vielä olivat aitoja mustavalkoleffoja. Minäkin haluan jonkun, jonka kanssa muistella miten "silloin joskus nuaruudessa elokuvat olivat vielä kaksDeetä". Vaikka onhan mulla ympärillä ihmisiä, joiden kanssa muistella. Lisäksi yksi elokuvan katselija kiinnitti huomioni elokuvan jo loputtua: pojan ja miehen rajamailla oleva yksilö, joka istui rivin päässä seinään nojaten ja jalat tuolilla mytyssä. Tykkään sen tyylistä.
Takaisin elokuvaan. Pari sympaattista tarinaa. Sotilaspoliisi oli mielestäni varsin mieleenjäävä ilmestys. Ajatukset siitä, mitä kaikkea se joskus on kokenut, missä maailmassa se on elänyt... Sen puhetyylikin todennäköisesti on muuttunut armejan maailmassa. Se puhui kirjakielellä. Se oli omituista.
Lisäksi mieleen jäi kadunmiehet. Keskustelu siitä, mihin täksi yöksi pääsisi, edesmenneen vaimon muistelu... Muistin taas, että jokaisella kadunmiehelläkin on tarina kerrottavanaan. Miksi juuri hän on päätynyt kadulle? Ei kukaan oikeasti halua olla kadulla.
Elokuvan suurin anti mulle oli ehkä siinä, mikä jätettiin sanomatta ja se, miten asiat kerrottiin. Kaikilla oli siis joku kurja kohtalo takanaan. Joku asia, joka saa miehenkin kyyneliin.
Kyyneleitä hävetään ihan turhaan. Itse kunnioitan ihmisiä, jotka itkevät, kun siihen on aihetta. Varsinkin miehiä. Pitäkööt vaan sitä heikkouden merkkinä, minä pidän sitä vahvuuden merkkinä.
Muistin taas minkä takia jämähdän bileissä helposti miesten seuraan. Miehillä on mielenkiintoisia tarinoita, naisten on yleensä (siinä humalatilassa) kuultu jo. Miehillä sen sijaan on tyypillisesti jotain kerrottavaa, jos he innostuvat puhumaan. Siinä myös syy sille, miksi viihdyin varsinkin aiemmin Tivolin saunassa; siellä minulle avauduttiin. Minä kun tykkään olla korvana paikalla, kun sellaista tarvitaan. Viime aikoina en kyllä ole sattunut paikalle, kun korvaa on kaivattu. Sääli, sillä rakastan tarinoita.
Tänään löysin eilen tiputtamani sukkapuikon kadunkolosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti