yksinäinen kyynel

Mietiskelin vielä eilistä teatteria. Siinä oli yksi potilas, jolla oli erittäin harvinainen häiriö: potilaan silmissä ei ollut mitään vikaa, mutta aivot eivät osanneet tulkita silmien viestiä. Tämä johti siihen, että potilas ei varsinaisesti nähnyt mitään ja käyttäytyi kuin sokea, mutta pystyi osoittamaan mistä valo tuli ja tarttumaan tarkasti esineisiin.

Kohtaus oli minun mielestäni koko näytelmän surullisin kohtaus. Siinä lääkäri testasi potilasta: pyysi osoittamaan valonlähdettä ja tarttumaan esineisiin, jotka laitettiin potilaan eteen. Potilas pudisti päätään, kun kysyttiin näkikö hän jotain, mutta kaikkiin esineisiin hän tarttui tarkasti ja hapuilematta. Kohtauksen edestessä potilas ymmärsi, että pystyy perjaatteessa näkemään ja itki surullisia ja hiljaisia kyyneliä.

"Niinkuin me sovittiin."

Epätoivoinen parkuminen on sinäänsä hyvin tunteisiin vetoavaa, mutta minusta vielä enemmän sydäntä särkevää on nimenomaan eleettömästi itkeminen. Jotenkin se viestittää vielä enemmän siitä, ettei asialle voi tehdä mitään. Suunnaton suru, lamauttava tieto.

Eihän sitä voi kuin kuvitella miltä sen täytyisi tuntua: koko ikäsi olet elänyt sokeana etkä oikeasti näe mitään, mutta sitten huomaat, että silmäsi toimivat moitteettomasti. Tulishan siitä nyt helposti hiukan luulosairas olo. Ja eihän tollasta tietenkään mitenkään pysty parantamaan. Käsikirjoituksellisesti kohtaus oli varsin yksinkertainen, mutta näyttelijäsuoritukset tekivät siitä voimakkaan; potilaan epätoivo oli käsin kosketeltavaa, sanaakaan hän ei sanonut. Myös lääkärin masentunut olemus kertoi miten toivoton tilanne oli, sillä nyt vika oli jotain, mille ei voitaisi tehdä mitään. Vika oli jotain, mitä ihminen ei vielä osaa ymmärtää.

Tänään minulle puhuttiin keskustelunavauksella "kato mun haaroihin".