Minulla on tapana ajatella haitaria soitellessa. Tänään muistin taas uudestaan, että se on tosiaan niitä harvoja hetkiä, kun annan ajatuksen todella vaeltaa. Se lienee yksi syy siihen, miksi soittaminen saa tilanteen kuin tilanteen nollattua. Pysähtyy hetkeksi. Tottakai musiikkikin on ihanaa, en pärjäisi kokonaan ilman musiikkia, mutta soittaminen on jotain paljon enemmän. Harrastus. Maalaamisella on lähes samanlainen vaikutus, mutta se ei ole yhtä tehokasta yleensä. Siveltimellä on vaikeampaa luoda jotain mielialaan sopivaa kuin haitarilla.
Voisin mennä haitarin kanssa naimisiin, kuvainnollisesti. En tietenkään tiedä pidänkö nimenomaan tuon haitarin elämäni loppuun asti, mutta jonkun kumminkin. Uskon, että haitari on jotain, mistä en päästä irti. Kaikki muut harrasteet ja tekemiset ovat aina tulleet ja menneet, mutta tuo pysyy. Olen aloittaja: aloitan kaiken, mutten vie mitään loppuun. En jatka mitään pitkään. Kyllästyn. Kyllästyn haitariinkin välillä, mutta se ei kestä kauaa. Ei saisi kestää. Olen ehjempi, jos saan soittaa.
Jätän uskomattoman monia asioita kesken. Minulla on kymmeniä kankaita, jotka olen ostanut tiettyyn tarkoitukseen, mutta joista ei ole vielä tullut mitään. Minulla on muutama taulukangas, yhden maalaus oli kesken yli kolme vuotta. Minulla on keskeneräisiä kutimia, silmiin osuu kolme. Ja niistä kolmesta kaksi olen luvannut muille. Toinen näistä on melkein valmis, mutta saajakaan ei enää muistanut sen olemassaoloa. En oikeastaan muistanut minäkään.
Olen yrittänyt lopettaa katteettomien lupausten teon. Olla vähemmän kiltti, kai. Liian helposti tehdyistä lupauksista on vain päänvaivaa, vaikka kyse olisikin vain lapasista.
Tänään satoi ihanaa isopisaraista sadetta ja minua nauratti. En kuitenkaan tuossa kylmyydessä uskaltanut pyöräillä ylimääräistä, vaikka tekikin mieli. Olisipa vähän lämpimämpi, että voisi juosta huoletta sateessa, vaikka onkin yskä.
En saanut tänäänkään mitään aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti