Haluaisin, että osaisin olla luonteva keskustellessani ihmisille. Luonteva, vaikka en tietäisi toisen kiinnostuksen kohteita, en huumorintajun tasoa, en hänen kotikaupungin tapoja. Se on taito, jonka todella haluaisin. En halua tuntea itseäni tyhmäksi, kun olen sanonut jotain hieman sopimatonta. Niin monta kertaa minua harmittaa, että en ole saanut pidettyä suutani kiinni muka-hauskan vitsin tullessa mieleeni tai en ole löytänyt oikeita sanoja kuin vasta tunteja tai päiviä myöhemmin. Jään pohtimaan tilanteita ja myöhemmin tajuan mitä minun olisi pitänyt tehdä. Haluaisin nopeammat hoksottimet. Haluaisin osata olla välillä hiljaa, vaikka olisin innostunut.
Haluaisin olla ahkera. Miten voi olla niin vaikeaa saada asioita tehtyä silloin, kun ne pitäisi tehdä? Miten vaikeaa on laittaa tavarat paikoilleen? Miten vaikeaa on tehdä joka päivä hieman, jotta myöhemmin kaikki ei olisi kasaantunut isoksi keoksi?
Saan energiaa ihmisistä. Kun minulle tulee moni puhumaan samaan aikaan, tunnen, että minulla on merkitystä. Minut huomioidaan. Olen huomionkipeä. Yläasteella en nähnyt tarpeelliseksi omistaa isoa kaveriporukkaa, mutta nyt olen huomannut, että haluan tuntea kaikki. Tietää kaikki. Haluan olla joku. En halua enää olla se, jonka nimeä kukaan ei muista. Se, jonka seuraan tuppautumista ihmetellään. Haluan, ettei minun tarvitse aina olla se, joka hakeutuu toisten seuraan. Haluan, että minun seuraani hakeuduttaisiin. Edes joskus. Myönnän, olen hieman edistynyt tässä tavoitteessa. Minä olen joillekin joku. En ehkä joku tietty, mutta joku.
Tänään liikuntatunninopettaja luuli minua koululaiseksi. Hän halusi ohjata minut kasiradalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti