hedelmiä ja paahtoleipää

Hymyilen ihmisille. Kaikille. En voi olla varma kenet tunnen ja ketä en, joten hymyilen kaikille, jotka vähääkään katsovat päin. 

Puhun ihmisille rasittavuuteen asti. Se, että toinenkin on tuutori, on madaltanut juttelukynnykseni ovimaton tasolle. Oletan, että kaikki tuutorit haluavat tutustua muihin ihmisiin. Ollaan yhtä niin sanotusti. En tiedä pitääkö se paikkansa. Tänään kuitenkin kiertelin rastilta rastille yksin, katselin ja juttelin rastin pitäjille tunsin niitä tai en. Tämä on jotain, mitä en ilman tuutorileimaa olisi varmastikaan tehnyt. Yllätin itseni tällä sosiaalisuuden puuskalla. 

Viime aikoina olen hyvin harvoin ollut missään ilman tuttujen ihmisten turvaa. Aina ympärillä on ollut joitain/joku turvallinen ihminen, joiden luokse voi palata kun kyllästyy muihin ihmisiin. Tänään ja tiistaina minulla ei ollut tuollaista porukkaa seuranani. Nautin olostani silti. Tiistaina löysin aina jonkun tutun naaman, jonka seurassa viihdyin muutaman minuutin ja menin etsimään uutta uhria. Lopulta silmiini ei osunut yhtään tuttua ja kävelin ulos. Lähdin sanomatta kenellekään hei. Se tuntui omituiselta. Minun ihmiseni eivät olleet paikalla. Lisäksi lähdin baarista kun siellä vielä tapahtui. Sekin tuntui omituiselta. 

En osaa enää kuunnella. En osaa arvata mitä ihmiset sanovat, jos en kuule. Sanat näyttävät omituisilta. Saatan olla unen tarpeessa. 

Tänään pyöräilin kotiin seurassani poika, joka katsoi syvälle silmiin. Se tuntui omituiselta, koska yleensä kukaan ei katso edes päin, jos pyöräillään vierekkäin. Hän ei pelännyt ajavansa ojaan. En pelännyt minäkään.