Etsin lankaa yläkaapista, jämähdin tuolin päälle, heiluin lähes huomaamattomasti musiikin tahdissa ja katselin kämppääni. Se näytti pieneltä. Kaikki sotkut, jotka hetki sitten vaikuttivat suurilta, olivat yhtäkkiä vain muutamia hujan hajan heitettyjä papereita. Kaikki näytti erilaiselta, vaikka mikään ei ollut muuttunut.
Jos puoli metriä lisää pituutta saa näin huomattavan muutoksen aikaan, mitä tapahtuisikaan, jos katsoisin maailmaa jonkun toisen silmien kautta. Miltä näyttäisi kämppäni, jos en olisi koskaan käynyt siellä? Ihastuisin Tatuun ja koiranallehybridiin, tykästyisin parvekkeeseen, jäisin tuijottamaan kirjahyllyjä. Tuijottaisin paljon kaikkea. Tuntuisi kuin olisin tutkimusretkellä. Mitä asuntosi kertoo sinusta? Minut voisi kuvitella taiteelliseksi kirjasieluksi, joka saa pidettyä kaaosta vain lievästi hallinnassa. Työkaluja, roinaa, pölyä, haitari, satukirja ja lasipallot vessassa. Lapsekas. Musiikin kuuntelusta CD-valikoimani ei kertoisi mitään. Leffoja on kymmenkunta.
Miltä minä näyttäisin jonkun toisen silmin? Miten minua kuvailtaisiin? Punainen nainen.
Olin tänään ensi kertaa leikkauksessa. Muut siellä olleet kuvailisivat minua varmastikin epävarmaksi. Ujoksikin ehkä. "Sehän meni kivasti", sanoi hoitaja. Itse en olisi sanonut niin, mutta myönnän olleeni innoissani lähtiessäni. Oma tietämättömyyteni, epävarmuuteni ja heikkouteni häiritsi minua, mutta olin silti innoissani. Sain tehdä jotain. Ehkä en ensi kerralla ole niin epävarma.. Mutta ei, ei minusta taida tulla kirurgia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti