Porin asuntolan nojatuolissa mahdollisimman epäergonomisesti istuminen sai minut kaipaamaan nojatuoliani. 18 neliötä asuintilaa ei antanut periksi sekä pakastimelle että nojatuolille, joten nojatuoli sai jäädä osaksi pikkuveikan sisustusta. Se ei ole harmittanut minua kertaakaan, sillä pidän pakastimen olemassaolosta. Tänään minä kuitenkin kaipasin nojatuoliani. Se on punainen ja siinä pystyy istumaan hyvin epäergonomisesti.
Vielä joskus minulla on koti, jonne mahtuu nojatuoli ja pakastin.
Kirja Juoksee saksien kanssa on edelleen kesken. Lainaus siitä: ""Sinä olet aikuinen", hän (päähenkilön äiti) sanoi. "Olet kolmetoista vuotta vanha. Sinulla on oma mieli ja tahto. Ja minulla on juuri nyt omat tarpeeni."" Minä olen kaksikymmentäyksi vuotta vanha enkä vieläkään koe itseäni aikuiseksi. En ole enää lapsikaan, mutta aikuinen tuntuu terminä edelleen kaukaiselta. Koska olen aikuinen? En ehkä koskaan. Ehkä sitten, jos minulla joskus on lapsenlapsia. Sitten voin sanoa olevani aikuinen, luulisin.
"Kun muut pojat olivat peseytymässä suihkuhuoneessa ja keskustelemassa viikonlopun jalkapallopelistä, mitä minun olisi pitänyt sanoa heille? "Voi että minulla on mahtavaa. Kolmekymmentäkolmevuotias poikaystäväni sanoi toivovansa, että spermastani voisi tehdä jäätelöä, niin että hän voisi syödä sitä koko päivän.""
Ihminen nauratti minua. Hän oli saanut kipulääkkeeksi tulehduskipulääkettä, joka ei ollut buranaa. Hän kuvasi lääkettä mageeksi, vaikka tiedän, että burana olisi saanut hänet vain sadattelemaan. Lääkettä määränneen lääkärin totesin fiksuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti