mitä jos...

Kävin kattomassa Mr. Nobodyn. Yksin. Tykkään käydä leffassa kaverien kanssa, mutta tykkään käydä leffassa myös yksin. Yksin on hyvä mennä katsomaan leffoja, jotka nostavat esiin ajatuksia. Ajatuksia, joiden kokoomiseen tarvitsee hetken hiljaisuuden. Kaverien kanssa on hyvä mennä katsomaan helppoja elokuvia. Sellaisia, jotka eivät tarvitse hiljaisuutta katsomisen jälkeen. Mr. Nobody ei ollut helppo leffa.

Leffasta lähtiessäni olin niin pöllämystynyt, etten muistanut laittaa pyörään valoa. Vastaan tullut heijastinliivillä sonnustautunut miespyöräilijä huusi minulle vihamielisesti "Valot!" Kun noin viiden sekunnin päästä olin prosessoinut päässäni mitä mies sanoi, mutisin itselleni "niin joo" ja kaivoin valon esiin risteyksessä. Haluaisin tietää huusiko samainen mies kaikille muillekin valotta pyöräilijöille. Aikamoinen homma.

Mutta itse leffaan. Mr. Nobody on elokuva, jonka haluaisin nähdä uudestaan. Luulin sen pohjautuvan kirjaan, mutta olin väärässä. Elokuva oli monitasoinen ja sopivan filosofinen minulle. Joku sanoisi sekavaksi, joku filosofiaa viljeleväksi ihmisdraamaksi. Itse haluaisin katsoa sen uudestaan, jotta voisin seurata punaista, autoja (erityisesti punaisia autoja) sekä vettä. Kaikki ne tulivat monesti esiin elokuvassa ja haluaisin tietää miten usein ne todella tulivat esiin ja missä tilanteissa. Mr. Nobodyn ikäraja on yksitoista vuotta. Itse en olisi 11-vuotiaana ymmärtänyt elokuvaa ollenkaan. 

Seuraavaksi aion suorittaa elokuvan pureskelua. Mikäli aiot mennä kyseisen pätkän katsomaan, mitä suosittelen, kehoitan lopettamaan lukemisen tähän kappaleeseen. Miksi? Koska pureskeltu ruoka ei ole yhtä hyvää ja näyttääkin kurjalta. Minä tykkään pureskella itse.

Juonen tiivistystä en kovin suuresti jaksa tehdä, katsokaa googlesta. Lyhyesti: päähenkilö, Nemo Nobody, oli dementoitunut ja häneltä tivattiin kuka hän oli ja mitä hän oli elämässään tehnyt. Nemo kertoi monta tarinaa, jotka kietoutuivat yhteen. Miksi? Koska kyse oli saman elämän eri vaihtoehdoista. Jos valitsisin lähteväni äitini mukaan, elämäni olisi seuraavanlaista. Jos jäänkin isäni luo, elämästäni tulisi tällainen. Mitä siis teen? 

Valintoja! Inhoan valintoja. Niin inhosi Nemokin. Siksi hän ei tehnyt niitä. Nemo tiesi mitä tapahtuisi, jos hän valitsisi mennä äitinsä mukaan tai jos hän jäisi isänsä luokse. Minusta se olisi kauheaa. On tarpeeksi vaikeaa valita, jos ei tiedä mitä valinnoista seuraa, mutta vielä vaikeampaa olisi valita, jos tietäisi kaiken. Miten haluan elää? Olemalla onnellinen, joo, mutta ei se ole niin yksinkertaista. Olisinko onnellinen, jos minulla olisi iso talo ja kolme lasta? Vai olisinko onnellisempi, jos asuisin kadulla ja rakastaisin todella? Olisiko parempi elää lyhyt ja ihana elämä vai pitkä ja suhteellisen hyvä elämä? Joka tapauksessa joku kärsisi, aina joku kärsii. Eihän sellaista valintaa voi tehdä, jos tietää mihin se johtaa. En minä halua tietää kenelle ja minkälaista kärsimystä valintani aiheuttavat. Pakkosiirtosääntö. Ainoa järkevä siirto on pysyä paikoillaan. Surullista kyllä, todellisuudessa valitsematta jättäminenkin on eräs valinta.

Kaikki valinnat ovat vääriä, miten voisin valita oikean?

Perhosefekti. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. En haluaisi ajatella sitä, mutta ajattelematta jättäminen ei tee sitä olemattomaksi. Kun sanon jotain, teen jotain, valitsen jotain, se johtaa aina johonkin. Asenteet muuttuvat. Mielipiteet muuttuvat. Ihmiset muuttuvat.

Pidin Mr. Nobodyn lopusta. Tavallaan se loppui surullisesti, mutta viimeinen loppuhengähdys (jonka olisi hyvin voinut jättää pois, mutta jota ei onneksi oltu tehty) teki lopusta sen verran keveän, että elokuvateatterista pystyi poistumaan jopa hymyillen. Itse en poistunut hymyillen, koska lopputekstien haikea musiikki sai minut jälleen mietteliääksi. En halunnut lähteä kesken tekstien, koska se olisi pilannut tunnelman totaallisesti. En halua poistua kesken.

Elokuva sai minut myös pohtimaan vanhoja ihmisiä, ja se teki minut surumieliseksi. "Sinusta minä varmasti näytän vain vanhalta ukolta, jonka ainoa ilo on syödä." Mutta eihän se niin ole. Heille kaikki tuttu ja turvallinen on kuollut tai hävitetty jo aikoja sitten.

Kenestä vain saisi hullun kuvan. Nemo oli vanha mies, joka ei tiennyt mikä oli todellista ja mikä ei. Miten erotan todellisen unesta? Miten erotan todellisuuden keksitystä? Kuvittele olevasi kirjailija vanhainkodissa. Et näe tarkasti, et kuule kunnolla. Muisti reistailee. Tykkäät jutella ihmisille, jos he kuuntelevat, koska olet vanha tarinan kertoja. Puhut itsellesi niin selvistä asioista: kirjojesi hahmoista ja heidän tekemisistään. Puhut omasta elämästäsi ja asioista, jotka vaikuttivat kirjojesi hahmoihin. Puhut näistä vuorotellen ja hieman sekaisin. Et selvennä kaikkea, koska se on sinulle itsestään selvää. Kuuntelija ei tiedä, että puhut kirjojesi hahmoista. Hänestä vaikutat umpihullulta, koska puheesi henkilöt eivät voi olla todellisia. Kukaan ei koskaan vaivaudu kysymään sinulta kenestä sinä puhut, koska he olettavat juttelusi vain vanhan ihmisen höpinäksi. Tottakai vaikutat hullulta! Samaan syssyyn dementoidut hieman ja päässäsi menevät sekaisin oikeat ja kirjojen tapahtumat. Varmasti ne vaikuttavat aivan yhtä todellisilta sinulle, koska olet hionut kirjojen tapahtumia uudestaan ja uudestaan luomisprosessin aikana. Olet palauttanut ne mieleen useasti, useammin kuin todelliset tapahtumat. Dementoitunut vanhus.

Pidin myös elokuvan mustasta huumorista. Nauroin ainakin kaksi kertaa yksin elokuvateatterissa (joka oli melkein täynnä) ja pariin otteeseen kaksin vierustoverini kanssa. Jonkun mielestä se saattoi olla omituista. Mutta olisihan se hauskaa, jos auton turvatyynyissä olisi teksti "Game over". Ja vanhojen ihmisten nariseva nauru nyt on aina hauskaa!

Lopputekstien jälkeen ilmestyi teksti: "Kohti parempaa maailmaa." Minusta se oli lohdullista.