valituksen sekaista hymyä

Tänään en ollut ihmisrakas.

Tänään pyöräilin katsomaan polia, joka oli peruttu. Pyöräilin pyöräkauppaan, en löytänyt kivaa pyörää enkä kivaa myyjää. Angstasin, koska opiskelutunnit ja opintopisteet eivät mitenkään käy yksiin, ja sen oletetaan olevan meille ihan ok. "Kaikkiahan kiinnostaa kirurgia ja kaikkihan haluavat tehdä ylimääräistä vapaaehtoisesti." Minua ei kiinnosta kirurgia. Olkoot vaan paras erikoisala, ihan sama. Minä tykkään aloista, joista muut eivät pidä.
Kävin katsomassa poliisiasemalla huutokaupattavia pyöriä, mutta päätin jättää huutamisen muille. Pyörät olivat esillä niin, ettei niitä voinut kokeilla. Pyöräilin sieltä kotiin ja pyöräni eturenkaan tyrä puhkesi korjausteipin lähdettyä irti. Rikoin siis toisen pyörän viikon sisällä. Se ei saanut minua hymyilemään.
 Kävin toisessakin pyöräkaupassa, mutta minun ei tehnyt mieli ostaa mitään. Menin ostamaan jotain muuta, mutta turhauduin, kun kaupassa oli liikaa väkeä. Kaikkialla oli oransseja alennnuslappuja, mutta en löytänyt mitään. Kaikkea oli liikaa. Toivoin, että joku myyjä olisi tullut kysymään minulta voiko hän auttaa. Olisin vastannut "myy minulle pyörä" kaupasta riippumatta. Kukaan ei kysynyt.
Kävelin kotiin ja minua ärsytti ällötys, jonka melkein tallaamani kastemato minuun tuotti. En halua olla hieno leidi, joka ällöää tallottuja ötököitä. Tai edes melkein tallattuja. Perunamaalla minua ällötti traktorin yliajama sammakko, joka sätki hieman. Silloin joskus lekurissa minua pyörrytti. Minua inhottaa, kun näen ihmisen kasvoissa kivun. Miksi? Minun inhoni tai ällötykseni ei tee maailmasta yhtään sen parempaa. En halua olla heikko, koska en ymmärrä siihen syytä. En oikeasti. Muiden heikkous ei häiritse minua yhtään, mutta en haluaisi itse olla heikko.

Tänään olin ihmisrakas.

Kävin tänään soittamassa. Hymyilin kaikille ja moikkasin iloisesti. Meillä oli kaksi uutta soittajaa, nuoria. Menin juttelemaan ja kyselemään keitä he olivat. Olin seurallinen. Halusin olla yksi nuorista. Halusin, että meillä olisi samanlainen yhteisö kuin joskus ennen. Uudet eivät kuitenkaan olleet puheliaita, kumpikaan. Toinen oli minua kuusi, toinen seitsemän vuotta nuorempi. En tuntenut olevani yksi nuorista. 

Nuoruusvuoden angstit ovat harmonikkakerhon osalta ohi. Nykyään minusta on kiva mennä sinne, on kiva soittaa yhdessä vaikkeivät kappaleet niin mieleeni olekaan. Minua ei haittaa, että olen eri-ikäinen kaikkien kanssa. Saan olla omaikäisteni seurassa koko opiskeluajan, joten voin hienosti olla kerran viikossa eläkeläisjengisssä. 

Tänään luin jutun, joka sai minut mietteliääksi ja haikeaksi. Juttu kertoi suunnitelmista. Siitä, miten suunnitelmien pieleen meno harmittaa, mutta niiden toteutumisesta ei saa varsinaisesti mitään hienoa irti. Kunhan on onnellinen.