tunteiden tulkki

Soitin tänään haitaria ja omituinen tunne valtasi minut. Tunne oli voimakas ja hämmensi suuresti. Tuntui, että olisin menettämässä jotain pysyvästi. Ja se jotain oli haitari ja sen soitto. En ymmärrä miksi minusta tuntui, etten enää koskaan saisi soittaa haitaria, mutta tuo tunne sai jatkamaan soittoa pitempään kuin olin aikonut. Tuntui kuin olisin tiennyt, että menetän haitarin, kuin se olisi vääjäämätöntä eikä sitä voisi enää estää. Tietysti, koska pidän tunteiden ruokkimisesta, soitin haikeita valsseja tunnelmaan sopien, mikä ei varsinaisesti helpottanut. En olisi halunnut lopettaa soittamista lainkaan ja myönnän, että minun tekisi vieläkin mieli avata laatikko ja varmistaa, ettei haitari ole karannut minnekään. Soittaa varmistaakseni, ettei taito ole kadonnut. Eihän siinä mitään järkeä ole, kyllä minä sen tiedän. Mutta kuten niin monesti ennenkin, tälläkään kertaa tunteet ja järki eivät kohdanneet.

Varmasti aivoissani jokin molekyyli on jossain, missä sen ei pitäisi olla. Miten kukaan voisi viedä minulta soiton? Se, että joku varastaisi haitarini, ei riittäisi, sillä niitä saa kyllä uusia. En ole huolissani juuri tämän haitarin menettämisestä vaan tuntuu, että menettäisin ne kaikki. Menettäisin soiton. Minulta pitäisi katkaista käsi, jotta en voisi enää soittaa. Joten, miten kukaan voisi viedä minulta soiton? Haitarista on muodostunut minulle jotain hyvin tärkeää. Jotain niin tärkeää, etten osaa edes kuvata sitä. Olen soittanut 18 vuotta enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Tuona aikana olen oppinut rakastamaan soittamista. Se on tapa irrottautua maailmaan, joka ei kuulu muille mitenkään. Se on tapa nollata ajatukset ja selkeyttää pää. Aina en edes itse kuuntele mitä soitan, mutta se auttaa silti. Haitarilla osaan aina luoda jotain nättiä. Haitarin soitto on jotain, mitä osaan tehdä, ja se merkitsee minulle paljon.

Pohdiskelin tunteen innoittamana enemmänkiin mitä musiikki ja soitto minulle merkitsevät, ja ymmärsin muun muassa miksi haluaisin elämänkumppanin, joka soittaa jotain. En haluaisi sitä siksi, että pidän musiikin kuuntelusta (vaikka sekin on yksi syy), vaan haluaisin sen, jotta minua ymmärrettäisiin. Haluaisin elää ihmisen kanssa, joka ymmärtäisi miksi haluan soittaa samaa kappaletta uudestaan ja uudestaan, miksi hehkutan nuotteja, joita olen löytänyt, ja miksi soittaminen on minulle tärkeää. Ihmisen, jonka uskoisin ymmärtävän minua. Myönnän haitarin olevan minulle heikko kohta. Jokaisella on joku asia, johon he eivät halua muiden ihmisten puuttuvan. Joku esimerkiksi suuttuu hurjasti, jos joku lausuu yhdenkin negatiivisen sanan kyseisen henkilön sisaruksista. Minä en välitä, vaikka joku haukkuisi haitarimusiikkia ja soittoharrastusta minulle suoraan, voin jopa itse lähteä siihen mukaan, mutta jos haukkuja on joku, jonka kanssa minun pitäisi elää, tunnen suunnatonta surua, koska tiedän, että harmiton letkautus jää kaihertamaan mieltäni eikä toinen edes ymmärrä miksi.

Jos minulla olisi terapeutti, hän varmasti olisi sitä mieltä, että pelkään menettäväni jotain. Kaikelle pitäisi aina löytyä syy, tunteillekin. Olen miettinyt jotain loogista syytä tälle tunteelle, mutta en keksinyt sitä. Näin voimakas (ja minulle hyvin epätyypillinen) tunne sai kuitenkin oikeastikin hiukan pelkäämään: mitä minä olen menettämässä? Uskon yliluonnolliseen jollain tasolla, joten voimakkaat tunteet, joille ei sillä hetkellä löydy selittävää syytä, hämmentävät. Onko tämä merkki jostain, jota olen menettänyt, mutta jota en vielä tiedä menettäneeni? Myös tämä ajatus ruokkii tunnetta menettämisen pelon suuntaan. Oravanpyörä.

Mikään, mikä panee miettimään asioita, ei ole turhaa. Tämäkin tunnekuohu oli siis varsin valaiseva ja sinäänsä hyödyllinen. Se kuitenkin yllätti minut täysin. Vahvat tunnekuohut eivät muutenkaan ole minulle millään tapaa jokapäiväistä arkea, puhumattakaan selittämättömistä tunteiluista. Jos pelkäisin menettäväni vaikka jonkun ihmisen enkä tällaista sinänsä abstraktia asiaa, niin saattaisin tänään syyllistyä ämmäilyyn (tiedättehän, tunnepitoiseen valitukseen siitä, että menettää ihmisen, vaikkei loogista syytä menettämiselle olisikaan). Ämmäilyn sijasta jatkan itseni ihmettelemistä.

Miten kukaan voisi ymmärtää sinua täydellisesti, jos et itsekään ymmärrä?