Tämän viikon vietin nuorten psykiatrisella poliklinikalla. Voi jukra!
Ymmärsin miksi olen kiinnostunut psykiatriasta: rakastan tarinoita. Haluan tietää miksi olet tuollainen. Mistä tulet ja minne olet menossa? Minne haluaisit olla menossa? Jollain tasolla minussa on myös housemaisia piirteitä: haluan ratkaista ihmisen arvoituksen. Haluan tietää mitä kaikkea hänen takanaan on. Loppuen lopuksi juuri tämä saattaa jopa olla se, miksi hain lääkikseen. Auttamishalu ja ihmisrakkaus, bullshit. Sitten olisin voinut hakea jonnekin muuallekin. Kommentin ihmettelijöille tiedoksi: ei, en oikeasti tiedä mikä oikeasti sai minut hakemaan lääkikseen. Kaikki vaan jotenkin johti siihen.
Lisäksi huomasin myös sosiaalisissa tilanteissa olevani välillä kuin psykiatri. Kyselen mitä toiselle kuuluu haluamatta juuri itse kertoa omia kuulumisiani. Tämä johtuu yleensä pääosin siitä, etten koe minun kuulumisiani kovinkaan ihmeellisinä. Ei pidä ymmärtää väärin: rakastan myös itsestäni puhumista ja puhun aina kun kysytään tarkennetusti. Kaikelle on kuitenkin tilaisuutensa.
Olen myös törmännyt useampaan polikliniseen potilaaseen, joka kokee olevansa vaivoiksi. He kokevat vievänsä ajan joltain tärkeämmältä. Ymmärrän logiikan, mutta sinänsä ajatus on erikoinen. Terveyskeskukseen tullut flunssa-potilas ei koe vievänsä aikaa tärkeämmiltä potilailta, vaikka hänen asiassaan ei hengenhädästä olekaan kyse. Ylipäätään suhtautuminen psykiatrisiin ongelmiin on hieman hassahtanut. Kukaan ei kyseenalaista etteikö influenssa olisi todellinen sairaus, mutta masennus "nyt on vain heikkojen ihmisten juttu". Ehkä kyse on vain siitä, ettei asioiden todellista luonnetta vieläkään oikein tiedetä.
En väitä olevani yhtään sen parempi kuin muutkaan ihmiset. Minäkään en ole vielä täysin päässyt perille itseni tai muiden suhtautumisesta psykiatrisiin sairauksiin. Se johtuu lähinnä siitä, ettei näissä tapauksissa ole helppoa vetää rajaa. Ei ole numeerisia tutkimuksia, joiden perusteella diagnoosi voitaisiin tehdä. On vain oireita. On vain ihmisiä.
Tänään puhuin yhdelle uudelle naapurille. Kutsun häntä Ääneksi. En oikein muista minkä näköinen Ääni oli, mutta hänen äänensä jäi kuitenkin jostain syystä mieleen (vaikka huomenna olen jo varmasti unohtanut senkin). Hän oli sitä mieltä, että on minun onneni, etten ole hänen seinänaapurinsa. Jos Ääni ei olisi hävinnyt niin nopeasti, olisin voinut kertoa, että kantamassani laatikossa on haitari. Onni on todennäköisesti molemminpuolinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti