Tänään katkaisin monen vuoden hiihtämättömyysputken ja menin ladulle. Tähän suunnattomaan voimanponnistukseen innoitti äidin pitkäkestoinen houkuttelu sekä oma saamattomuus. Olen tyytyväinen että menin, koska hiihtäminen oikeasti ihan mukavaa. En vain muista sitä kovinkaan usein. Tosin 20 kilometrin lenkki koko syksyn urheilemattomuuden jälkeen vaati voimia. Pienempikin lenkki olisi riittänyt, mutta enhän minä nyt voi ruveta vaatimaan lyhyempää lenkkiä äidin perässä hiihtäessä. Eikä pitkästä hiihtolenkistä haittaakaan ole - nyt tunnen ylittäneeni itseni. Eikä minulla ole tapana syyttää suksia siitä, että olen itse huonossa kunnossa, joten hiihtomotivaatiotakin pitkä lenkki korkeintaan kohentaa.
Hiihdossa on jotain samaa kuin uimisessa. Molemmat rasittavat koko kropan lihaksia. Molemmat kuluttavat kaloreita enemmän kuin uskoisi. Molemmat vaativat oikean tekniikan, jotta suorituksessa olisi mitään mieltä. Molemmilla on omat vihaajansa ja rakastajansa. Molemmat ovat myös hyvin riippuvaisia ympäristöstä, vaikka hallitseva materiaali onkin eri muodossa.
En oikeastaan tiedä miksen ole hiihtänyt vuosiin. Joka vuosi minua on siihen kuitenkin yritetty houkutella. Minulla ei oikeastaan ole hiihdosta edes huonoja kokemuksia, jos ala-asteen ankka-monoja, jotka ottivat ikävästi kiinni ladun reunoihin, ei oteta huomioon. Tai hiihtokilpailua, jossa siteeni oli auki. Ylipäätä kyllä kouluhiihtäminen vei koko lajista mielen, mutta niin kävi toisaalta usealle lajille liikuntatunneilla. Joka tapauksessa hyviä muistoja hiihdosta minulla on aika liuta. Muistan taisteluhiihdon Jonesin kera Lapissa. Silloin minä olin se, joka jaksoi paremmin (tapauksesta on siis noin kahdeksan vuotta, nykyisin moinen ei tulisi kuuloonkaan), ja saatoin ilahduttaa Jonesta yllättämällä hänet tuplalla epätoivon ollessa hallitseva mielentila muutamia kilometrejä ennen mökkiä. Muistan ylämäki-alamäki kombot Lapissa, jota O:n kanssa laskettiin suurella riemulla penskana. Muistan lukuisat latumajalle hiihdot O:n kanssa. Latumajalla lämmin mehu maistui uskomattoman hyvältä. Muistan miten suuri valaistuminen oli se, ettei latumajalle olekaan viittä vaan vain kaksi ja puoli kilometriä.
Aika kuultaa muistot, tottakai. Lisäksi kaikki hyvät hiihtomuistot liittyvät nimenomaan seuraan ja ympäristöön, eivät itse hiihtoon. Mutta seura ja ympäristö liittyvät hiihtoon minun mielessäni hyvin kiinteästi. En minä nytkään olisi yksin jaksanut lähteä moiseen suoritukseen. Vaikka olen minä joskus yksinkin hiihtänyt. Itse asiassa varmaankin edellisen hiihtoreissun olen tehnyt yksin. Sitten siitä olisi neljä vuotta. Voisiko siitä todella olla niin kauan? Silloinkin minulla toisaalta oli kivaa. Silloin paistoi aurinko.
Toisaalta muutenkin liikunta on tarjonnut minulle lähinnä hyviä kokemuksia, mutta siltikään en ole aktiivisesti urheillut. Typerää. Jotain, joka antaa lopulta hyvän fiiliksen ja on kaikin puolin terveellistä, mutta siltikään ei vain tule urheiltua. Olen saamaton otus, mutta se tieto ei kyllä ole koskaan tullut minulle yllätyksenä.
Tämän jälkeen voin hyvällä omatunnolla laiskotella loppu loman. Eli huomisen.Tervemenoa takaisin luentosaleihin ja osastoille, jee.
"En tiedä pitäiskö mun olla sulle nainen vai mies."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti