Eilen olin baarissa pakkopaidassa. Minulle ei ole koskaan sanottu niin monta kertaa yhden illan aikana, että olen sekaisin. En ollut baarin kaunein nainen, mutta taatusti nauroin enemmän kuin muut. Saatoin olla hyvinkin ärsyttävä, mutta minulla oli koko illan kauhean hauskaa. Eläydyin hullun rooliin, ja se jos mikä sopii minulle mainiosti. Puhua mitä sattuu ja nauraa joka väliin. Toimia päähänpistojen mukaan. Eilen myös tanssin pakkopaidassa ja moshasin niskani kipeäksi.
"Kyllä se on normaalisti ihan sulonen, se on vaan nyt tollanen."
Tänään sen sijaan mietin, ettei hullulla ja nerolla tosiaan ole välttämättä paljoakaan eroa. Jim Morrisonin lavaesiintyminen ei ainakaan noudata minun käsityksiäni normaalista toiminnasta. Lavalla se on kuitenkin hyväksyttävää. Eri tilanteissa eri asiat ovat hyväksyttäviä. When you're strange oli katsomisen arvoinen dokumenttielokuva The Doorsista. Toisaalta se oli kauhean pätkityn oloinen. Olisin esimerkiksi halunnut tietää oliko The Doorssilla ja The Wholla jotain muutakin yhteistä kuin yksi keikka. Se mainittiin täysin irrallisena asiana, joten jäi ihmetyttämään. Olisin katsonut pidemmänkin version mieluusti. Niin moni asia jäi avoimeksi. Myös tämä kappale on hajanainen ja jättää monta asiaa avoimeksi.
"when you're strange no one remembers your name"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti