Tänään vietin pitkästä pitkästä aikaa lukupäivän. Luin koko päivän romaania. En edes tiedä koska viimeksi olen tehnyt niin. Nykyään hirveän harvat kirjat imevät minut maailmaansa niin totaallisesti, että en halua päästää niistä irti. Nyt minut kuitenkin veti maailmaansa Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita. Suklaapuodin ja Karamellikenkien perusteella odotin jotain ihan muuta kuin mitä kirja oikeasti oli. Pidin tästä vaihtoehdosta enemmän.
Seuraavaksi ajattelin kertoa kirjasta enemmän, joten teistä niille, jotka aikovat lukea kirjan, suosittelen jättämään lukemisen tähän kappaleeseen. Spoilaan kuitenkin. Itsehän en halua edes lukea takakansia kirjoista, jotka aion lukea. Pidän yllätyksestä enemmän. Herrasmiehiä ja huijareita on joka tapauksessa ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. En minä mihin tahansa kirjaan jää kiinni näin intensiivisesti.
Kirja kertoi ihmisestä, jonka elämä oli kaikkea muuta kuin sen olisi pitänyt hänen mielestään olla. Päähenkilö tulistui lapsuudessaan naapurissa olevalle poikakoululle, koska olisi halunnut käydä sitä, muttei voinut. Hän rakastui ihmiseen, jota ei koskaan voisi rakastaa julkisesti. Hän varasti, huijasi, manipuloi ja kosti.
Kirja koukutti, koska mitään ei annettu valmiina. Lukijan annettiin olettaa asioita, jotka eivät välttämättä pitäneet paikkansa. Lukijan ajatuksia manipuloitiin suuntaan, johon niiden haluttiin menevän, mutta joka myöhemmin osottautui vääräksi. Juuri, kun olin kyllästymässä hivenen kirjaan, tuli mukaan uusi käänne, joka sai taas lukemaan pitemmälle. Oli saatava tietää miten kaikki päättyy. Lisäksi loppu puolella muistutettiin lukijaa siitä, että kirjan kertojakin valehtelee. Aika kultaa muistot myös kertojan silmissä. Kaikki, mihin luulit voivasi luottaa, saattaa olla valetta. Se haastaa lukian ajattelemaan. Toisaalta kirjan monet hahmot sekoittivat minut hieman. Nimimuistini on onneton, joten en jaksa edes yrittää muistaa kirjojen hahmojen nimiä. Tällä kertaa se johti siihen, että osasin yhdistää vasta hyvin myöhään ihmisten yhteydet toisiinsa.
Kirjan eri osat oli nimetty shakkitermein, mikä oli minusta varsin sopivaa. Koko kirjassa ei varsinaisesti pelattu shakkia, mutta shakkitermit sopivat silti tyyliin enemmän kuin hyvin. Lisäksi minä sain olla tyytyväinen, että minulla oli shakkia pelaava kaveri, joka kertoi minulle mitä kaikkea termit symboloivat. Olisin tosin arvannut ne muutenkin, mutta opinpahan samalla hieman lisää shakin maailmasta.
Yleensä, kun lopettaa kirjan lukemisen, tulee haikea olo. Nyt ei tullut. Kirja loppui siihen, että henkilö tunsi itsensä tärkeäksi. Se toi minullekin onnistumisen elämyksen, vaikkei minulle hurrattukaan. Loppuen lopuksi kaikki vain haluavat, että heillä on jotakin merkitystä. Että olisi joku, joka tietäisi kuka minä olen. Joku huomaisi, jos minua ei yhtäkkiä olisikaan. Ihminen on laumaeläin. Jokainen haluaa tehdä itsestään tärkeän edes jonkun silmissä. Haluaa, ettei elä turhaan. Jokainen haluaa tietää, että maailma olisi erilainen, jos juuri minä puuttuisin.
Käväisin tänään myös kirjastossa, koska koko päivän lukeminen tekee pöhnäiseksi (minkä takia myös loogisesti järjestäytynyttä tekstiä on vaikea luoda). Lainasin David Bowieta ja ihmettelin jälleen miksen ole kuunnellut sitä enemmän. Kuuntelin biisin Little Bombardier ja olisin halunnut tanssia valssia.
Haitari ei ollut karannut minnekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti